Tahdon Asiat

Perjantaina loppuiltapäivästä, istun työhuuneessani tietokoneen ääressä hoitamassa ne kuuluisat vielä pari työjuttua. Soitan somistusfirmaan ja perun maananatain tapaamisen asiakkaan päädyttyä toiseen vaihtoehtoon, vastaan muutamaan sähköpostiin, tarkistan asiakkaiden haut ja mietin pitäisikö jotakin muuttaa. Laitan vielä pari sähköpostia eteenpäin. Pankki hyväksyy ostajan kauppahinnan ilman hinta-arvioita, loistavaa. Laitan viestiä myyjälle. Alakerrasta kuuluu pelaavien poikien juttelu ja Tättiksen huoneesta kuuluu basson jumputus tömistelyitten saattelemana – tyttö tanssii. Sähköpostiin kilahtaa uusia viestejä tasaiseen tahtiin ja vilkaisen kellon taululta pitääkö niille ehkä tehdä jotakin muutakin kuin deletoida. Mainos, mainos, mainos, twiitti, mainos, mainos, tilausvahvistus, twiitti, LinkedIn kommentti, twiitti... koulupiirin päivitys, twiitti, mainos, tilausvahvistus, mainos. Koulupiirin päivitys! Kaikki muu pysähtyy ja avaan sähköpostin.   Ne ensimmäiset lauseet on sitä...

Kärsivällisyyttä. Roppakaupalla kärsivällisyyttä. Sitä ovat menneet kuukaudet ja etenkin kaksi viimeistä viikkoa opettaneet. Se on haastava koulu kärsimättömälle, sille tyypille joka uskoo vakaasti siihen että kaikkeen pystyy jos vaan tahtoo ja sellaisia esteitä ei ole joita ei voi ylittää – heti. Siis mitvit... Tiistainen lääkäri, se rakas omalääkäri, oli vähintään yhtä armoton kuin osavaltion kuvernööri ja vastaus jokaiseen kysymykseen, toiveeseen ja haaveeseen oli aika. Lisää aikaa vaikka kuinka haluaisin että kaikki olis jo ohi. Näön korjaantuminen voi viedä muutaman kuukauden – no, kiva. Kivut kai lähtevät aikanaan, koska? Sitä ei kukaan tiedä. Ihottuma on onneksi paranemaan päin. Kärsivällisyyttä.   Kärsivällisyyttä ovat opettaneet myös nämä 76 päivää lasten kanssa kotosalla. 76 päivää pysähtyneisyyden aikaa. 76 päivää kun olen halannut turhautunutta lasta, luvannut että kyllä me vielä joskus mennään kauppaan-kouluun-ystäville-ravintolaan-kahvilaan-lomalle. Ihan varmasti ...

Tämä teksti piti kirjoittaa ja julkaista jo miltei viikko sitten – äitienpäivänä. Piti kirjoittaa äitiydestä, elämästä meidän perheessä ja siitä miten ihani mun lapset on, mutta kuten usein käy, elämä heitti kapuloita rattaisiin ja teksti jäi kirjoittamatta. Moni muukin asia jäi tekemättä, moneksi päiväksi. Tästä ei kuitenkaan tule kirjoitus koronasta. Särky alkoi jo perjantaina, ajattelin hammassäryksi ja kiroilin. Kiroilin koska hammaslääkärit on kiinni eikä ne nyt muutenkaan ole ihan mun parhaita kavereita. Kiroilin koska hammassärky tarkoittaa juurihoitoa ja tässä maassa juurihoito ja sen päälle laitettava kruunu maksaa helposti tuhansia taaloja, jopa vakuutuksen kanssa. Otin kipulääkkeen ja toivoin että tilanne poistuisi itsestään. Arvannette... ei se poistunut. Siinä vaiheessa kun mukaan tuli päänsärynpoikanen ja tunsin miten mulla on kuvitteellinen otsatukka otsalla, ja takaraivo tuntui siltä että joku olisi tukistanut lujasti, ja silmäkin tuntui kummalliselta kerroin asiast...

Pieni tyttö nojaa pöytään ja itkee lohdutonta itkua äidin silittäessä lapsen selkää. Mikään ei tunnu auttavan tähän suruun ja niinpä äiti tyytyy silittämään selkää ja ojentamaan nenäliinoja, yhden toisensa jälkeen. Kun kyyneleet kuivuvat nyyhkytykseksi kuiskaa äiti lapsen korvaan, minä ymmärrän kyllä, minusta tuntuu ihan samalta. Elämästä on tullut ikuinen sunnuntai, päivä jona vanutaan yöpaidassa päämäärättömästi huoneesta toiseen. Töitä toki tehdään edelleen, mutta pienessä talossa viisi ihmistä, kissa ja koira ovat aika lähekkäin, sosiaaliset kontaktit rajoittuvat someen, puhelimeen ja sähköpostiin, tarvitaan paljon tahtoa siihen että pysyy järjissään, ettei hermostu ja että me edelleen mahdutaan tähän taloon. Yksitoistavuotiaalla ei vielä ole tarpeeksi elämänkokemusta käsittelemään asiaa. Ei ole olemassa takarajaa, ei tietoa hetkestä jolloin pääsee takaisin kouluun ja ystävien pariin, ei tiedetä avautuuko tanssistudio kesällä vai ehkä vasta syksyllä, ehkä ei silloinka...

Miten selvitä vuosista pikkulasten kanssa? Tää on varmaan yksi niistä lapsiperheitten ikuisuuskysymyksistä. Miten toiset selviää ja toiset ei, pitääkö edes selvitä vai saako nostaa kädet pystyyn, sanoa että kasvettiin erilleen ja jatkaa matkaa? Tää on hyvä kysymys ja olen itsekin sitä joskus pohtinut ja samalla tullut päätelmään etten ole pätevä henkilö puhumaan aiheesta, samoista syistä kuin sinäkin Annuska sen sanot, minä olen vain oman parisuhteeni ekspertti ja se oma polku on ehkä erilainen kuin monella muulla. Mun kokemus parisuhteesta on laihanlainen, parisuhteita on ollut kaksi, se ensimmäinen ja nyt tämä. Vain tämän ihmisen kanssa olen jakanut kodin ja elämän, mitä mä siis mistään tiedän, ehkä olen harhautettu ja jäänyt paitsi jostakin suuresta, ymmärtämättä että ruoho on vihreämpää toisaalla ja elämä helpompaa... tuskin kuitenkaan. Me ollaan oltu yhdessä reilu neljännesvuosisata, 26-vuotta, naimisissa jo päälle 20-vuotta. Lapsi tai lapsia meillä on ollut vasta ...

Lumi rahisee jalkojen alla tihkusateen vihmoessa. Ilmassa yhdistyy lapsuudesta tuttu lumen ja metsän tuoksu. Matkaa on tehty hädintuskin parisataa metriä ja ensimmäinen ajatus on luovuttaa, sanoa että ei sittenkään, en halua, hengästyttää, mietin mikä hetkellinen hulluudenpuuska ajoi mut lähtemään mukaan, mutta sisu jossakin syvällä kieltäytyy lopettamasta ja etenen laskien omia liikkeitäni. Yksi, kaksi, kolme, horjahdus, neljä, viisi... viisikymmentä, lasken sataan ja sataan taas uudestaan, keskityn tuijottamaan eteeni – lumeen – sillä jokainen kerta kun yritän ihailla solisevaa vuoristopuroa tai vierellä välkkyvää tyyntä järvenpintaa horjahdan. Keskityn siis lähinnä menemään eteenpäin. Edellä menijä ottaa kaulaa ja aina välillä kysäisen perässätulijalta pitäiskö vaihtaa järjestystä, pääsis menemään eikä tarvitsis odotella mua. Takaa kuuluu kuitenkin kannustava, ei tarvitse, hyvin tää menee. Naurahdan itselleni, tästä on ihan tosi kauan aikaa. Kachess Lake Joskus yläasteen...

Marttaa pisti ampiainen, tai ehkä kaksi tai kolme perjantaina. Tädin naama turposi muodottomaksi ja meidän labbiksesta esiin kuoriutunut mastiffi vei osin huomion toiselta yhtäaikaiselta tapahtumalta, tai oikeastaan nämä kaksi tapahtumaa niputettiin yhdeksi, ja näin ollen se tärkeämpi kahdesta jäi vahingossa pienemmälle huomiolle. Nimittäin se että illalla Martta alkoi oksentamaan ja oksensi läpi yön puolen tunnin välein. Aamusta se oksensi jo verta. Ei muuta kuin eläinlääkäriin ja sinnehän se Martta jäi lauantaipäiväksi. Jos olisin osannut ja ymmärtänyt katsoa oksentamista erillisenä tapahtumana ampiaisen pistosta, olisin toiminut toisin. Ihan varmasti olisin, ja niin olis Freddekin. Mutta koira haettiin lauantai-iltapäivänä kotiin, se torkkui antihistamiinipökkyrässä patjallaan eikä enää oksentanut. Turvotuskin oli vähäisempää ja elämä palasi tutuille uomilleen. Tämä osoittautui myöhemmin suuremman luokan virheeksi. Sunnuntaiaamuna koirarukan vatsa oli vähän löysä...

Huhtikuussa 2011 - M on juuri täyttänyt kolme ja kello on melkein seitsemän aamulla.  Mä en osaa sanoa mistä se johtuu, ehkä siitä kuuluisasta perhekeskeisyydestä, mutta täällä ameriikassa harvemmin korostetaan sitä kuinka kamalaa elämästä tulee lasten kasvaessa. Yksikään amerikkalainen ei ole kertonut kuinka ongelmat pienten lasten kanssa ovat pieniä ja suurempien kanssa suuria. Kukaan ei myöskään ole sanonut sitä kuuluisaa: ”Odotahan vaan...” Suomalaisista suista olen kuullut kummankin, liiankin usein. Olen kuullut kuinka tulen kaipaamaan pikkulapsivuosia, ja kuinka vielä ikävöin pikkulapsiajan pieniä murheita. Mulle on sanottu että; ”Odotahan vaan kun se alkaa syömään kiinteitä-konttaamaan-seisomaan-istumaan-kävelemään-juoksemaan-puhumaan-kiipeilemään-ajattelemaan-haluamaan...Odotahan vaan!” Elokuussa 2012 Ja minähän odotan. Ja minähän odotin. Minä odotin että ne alkaa syömään kiinteitä, että ne alkaa ryömimään-konttaamaan-seisomaan-istumaan-kävelemään-juoks...