Tahdon Asiat

“Ota kiinni tupsusta ja siirrä se oikealta vasemmalle merkiksi valmistumisesta. Olet nyt valmistunut high schoolista.” Hetkeä myöhemmin ilma on täynnä lentäviä lakkeja.  Olen aina miettinyt miten lakit löytävät takaisin omistajalleen, tänä keväänä selvisi, että niissä on nimet sisäpuolella. Sitäkin monesti mietin, että miten niin ihminen ei muista olleensa samassa matematiikan-englannin-historian ryhmässä lukiossa, kyllä minä ainakin muistan. Tiedätkö mistä puhun? Siitä kun elokuvissa ja telkkarissa tyyppi sanoo toiselle, että olit mun matikan ryhmässä ja istuit mun edessä, eikä sillä toisella tyypillä ole mitään hajua tästä ekasta tyypistä. Miten se on muka mahdollista? Onhan sitä vähän pihalla jos ei tiedä kuka istuu edessä-takana-vieressä, siis edes ulkonäöltä, mutta kun koulussa on tuhansia oppilaita ja kursseja käydään sikin sokin, siis oikeasti niin, että samalla matematiikan tunnilla saattaa olla oppilaita jokaiselta vuosikurssilta, niin onhan niitä mahdollisia kurssikaverei...

Tiesin että tässä kävisi näin ja silti ne väkisin esiin puskevat kyyneleet pääsivät yllättämään. Sellainen sekoitus iloa, onnea, ylpeyttä ja luopumisen tuskaa uuden ajanjakson edessä. Minun lapseni, minun ihana, ihana lapseni. Minä. Rakastan sinua niin ettei siihen löydy edes sanoja, että se tuntuu fyysisenä kipuna. Sinä. Minun rakas, rakas lapseni. Tättähäärä. Minä muistan kuinka silloin kauan sitten takerruit minuun lastensairaalan ovella terapeutin päättäväisesti kantaessa sinut sisälle. Minä jäin ulos ja itkin. Minun koko kehoni halusi josta sinun perääsi, tuntui kuin joku olisi repinyt irti osan minua. Minä muistan kuinka kuljit hattu keikkuen eskarin orientaatioon ja me seurasimme perästä. Minä muistan. Minun koko kehoni muistaa.  Keskiviikkona sinä täytit kuusitoista. Tulit vähän unenkarheana alakertaan, halasit ja moiskautit pusun ensin minulle, sitten isälle. Hymyilit kun näit sinulle katetun aamiaisen ja ojensit läppärisi isälle sanoen: ”Tekisin itse, mutta tartten sun aj...

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...

Ulkosuomalaiset Blogit täytti 9-vuotta. Kirjoitin asiaankuuluvasti onnittelut ryhmään ja jäin miettimään, että onhan tässä tosiaan tullut kirjoitettua tovi jos toinenkin. Tekstejäkin on ehtinyt syntymään 1.995, tämä on sitten se teksti 1.996. Jos lasketaan ne ekan blogin tekstit mukaan, ollaan jo pitkälle päälle kahden tuhannen kirjoituksen.  Vuosiin on mahtunut kaikenlaista. Olihan meillä silloin kun aloitin kolme vaippaikäistä lasta ja nyt ne samat tyypit on teinejä. Just kuluneella viikolla istuin ystävän kanssa oluella ja muisteltiin aikaa jolloin meillä kommunikoitiin PECS-kortein ja hätätilassa niitä piirrettiin auton hansikaslokerosta löytyville tarralapuille. Päivät kuluivat terapiaklinikan odotushuoneissa ja läheisissä puistoissa – odottaessa. Elämä pyöri lasten ympärillä ja minä katosin sinne jonnekin.  Lapset eivät tule käyttöohjekirjan kanssa ja vaikka vanhemmuudesta ja lapsista on kirjoitettu lukemattomia ja taas lukemattomia kirjoja Dr Spockista Anna Wahlgrenin l...

Miten ihmeessä se on jo viistoista?  Vasta hetki sittenhän se oli yksi, kaksi, kolme, viisi… aloittamassa koulua. Vasta hetki sitten ajoin sitä terapiaan, istuin lukemattomissa koulupalavereissa ja mietin minkälaista - tai siis miten kauheaa - elämä olisi, kun siitä tulee teini. Kuulin muilta vanhemmilta, miten teini pitää kantaa bussipysäkille ja bussiin jotta sen sai kouluun. Kuinka monta kertaa kuulin sen kuuluisan lausahduksen siitä miten pienten lasten vanhempien huolet on pieniä ja siitä ne sitten vaan kasvaa, lapset ja huolet. Odotas vaan, kaikkein kamalin on vielä tulossa. Olin vuosia salaa kauhusta kankeana, olihan meillä melkoisen haastava tytär. Sitten se kasvoi. Se paiskasi oven ja huusi ikkunoiden helistessä: ”Fuck you!” Vastasin että minäkin rakastan sinua. Ei se ollut kovin haastavaa, meillä oli puheyhteys. Välillä parempi, välillä huonompi. Silloin kun mulla ei sanat riittäneet, isä hoiti homman ja toistepäin.  Se täytti viikko sitten viisitoista. Mun prinsessa...

Näin se vain meni. Edellinen teksti on julkaistu syyskuussa ja tänään on jouluaatto. Syksy vaihtui vähitellen talveksi ja elämä on ollut niin täyttä, että ystävä lähetti minulle joululahjaksi kolme ylimääräistä tuntia vuorokauteen seuraavaksi kuudeksi kuukaudeksi. On ollut hetkiä, jolloin se olisi tullut tarpeeseen mutta olen myös ehkä viimeinkin oppinut että aina ei tarvitse jos ei jaksa. Lasten kasvaessa kirjoittamisen terapeuttinen ja vertaistuellinen merkitys on pienentynyt, eikä samanlaista paloa kirjoittaa enää ole. Nautin kirjoittamisesta edelleen, mutta yhä useammin se tuntuu jäävän kakkoseksi puikoilla olevalle neuleelle, yhdessä lasten kanssa katsotulle telkkarisarjalle tai sille omalle hetkelle, ihan vaan olla. Tähän syksyyn, ja oikeastaan ihan koko vuoteen on mahtunut monenlaisia ihania asioita. Vuosi 2022 on ollut meille hyvä.  Olkoon tämä siis sellainen joulukirje, joita täällä maailmalla kirjoitetaan ja laitetaan joulukortin mukana ystäville, tuttaville ja vähän vier...

Olen ajamassa kotiin isosta palaverista ja kuuntelen ajellessani kuukauden kirjaa. Toinen kirjan kirjoittajista lukee ja kuulen miten hän kertoo meille, että todennäköisesti minäkin elän elämääni aivan väärin ja pienin muutoksin voisin parantaa omaa tuottavuuttani ja hyvinvointiani rutkasti. Odotan kuulevani taas kerran kuinka aamun ensimmäinen tunti on päivän tärkein ja kuinka menestyjät nousevat aamuisin jo kauan ennen päivänkoittoa meditoimaan, urheilemaan ja kirjoittamaan päiväkirjaa, mutta mies kertookin että päivän viimeinen tunti on se tärkein kaikista. Huomaan olevani vihainen ja puuskahtavani itsekseni, että tämäkin vielä, pitääkö mun piruvie nyt vielä viimeiseksi illallakin meditoida, suunnitella, pohtia, kirjoittaa ja opetella elämään kaikin tavoin paremmin.  Oikealla tavalla eläminen on kuulkaa ihan valtavan rankkaa ja työlästä. Minne katosi se aika, kun olla möllötettiin, herättiin aamulla, syötiin, tehtiin töitä ja tultiin illalla kotiin katsomaan telkkaria. Seuraavan...

Menettehän te kesällä Suomeen? Koska Tättiksellä on ripari? No ei mennä, ja ei oo. Jälkimmäinen kysymys on uusi ja uskon että se on tullut paikalle juuri nyt kun voin vastata ekaan kysymykseen, että en mee mutta Tättis ja Fredde menee. Osapisteet siitä, että edes joku menee tai tulee, pitkät miinukset siitä, ettei lapsi ole menossa rippileirille, ei suomalaiselle sen enempää kuin kansainvälisellekään. Juu, emme ole harkinneet protuleiriäkään, tässä kun ei ole kysymys Jeesuksesta.  Mutta juuri nyt, tätä kirjoittaessani pääsen jakamaan ajatuksia siitä miltä Suomi, suomalaiset ja elokuinen pääkaupunkiseutu näyttävät Yhdysvalloissa syntyneen ja kasvaneen teinin silmissä. Tilanne on herkullinen, sillä on liki ainutkertaista, ettei suomalaissyntyisten vanhempien lapsi ole käynyt Suomessa kuin kerran, vuosikkaana. Hänelle Suomi on se vanhempien tarinoiden, sunnuntaisten FaceTime-puheluiden ja joulupakettien maa. Se mystinen paikka missä on kylmää ja pimeää, kesällä aurinko paistaa vuoroka...

Kesä on mennyt kirjoittamatta, ei siksi, ettei olisi ehtinyt, jos ihan oikeasti olisi tulenpalavasti halunnut kirjoittaa. Ei siksi, ettei ollut mitään sanottavaa, vaan ehkä ennemminkin siksi että lapsista on kasvanut teinejä eikä niiden toilailujen jakaminen tunnu enää samalla tavalla kiinnostavalta. Kun lapset ovat pieniä, pyörii elämä lasten ympärillä ja omalla tavallaan lapset ovat oman minuuden jatke, halusi tai ei. Elämä on räkää ja oksennusta, valvottuja öitä, uusia lastenvaatteita, itkupotkuraivareita – lapsen tai vanhemman tai molempien, kaatuneita maitolaseja ja lautaselle jäähtyneitä ruokia. Ainakin meillä oli. Muistan, miten lamaannuttavalta tuntui se lapsen tarve tulla iholle, se että minun oli oltava saatavilla ja läsnä jokainen hetki. Koin monesti olevani vankilassa, pienten tahmeiden käsien luomassa ikuisessa vankeudessa, josta ei ollut pääsyä ulos. Kirjoitin koska pelkäsin katoavani vanhemmuuteen.  Elämä teinien kanssa on toisenlaista. Se on ihanaa ja raivostuttavaa...