sunnuntai 28. helmikuuta 2016

kun aika loppuu aina kesken



Sunnuntaina aika loppuu taas kerran kesken. Niin kai käy kaikissa niissä perheissä joissa on kaksi työtätekevää vanhempaa... Ruokakomero on edelleen siivoamatta, samoin keittiönkaapit. Pyykit sentään sain laitettua, ja lääkekaapin siirrettyä uuteen laatikostoon. Hellalla nousee leipätaikina, uuni humisee ja couscous on turpoamassa leipätaikinan vieressä.



Yks Martta on arestissa olkkarissa, oltuaan turhan omistushaluinen ydinluunsa kanssa. Lähtiessään yläkertaan M kysyy että kai me rakastetaan sitä kuitenkin vielä, ja mä kuiskaan takaisin ettei ihan oikeasti ole sille edes vihainen – kunhan esitän. Esitän ja eristän laumasta.



Eilen me siirrettiin taas sänkyjä. Meidän perheen nukkumissysteemithän on aina olleet lähinnä naurettavia. Ainakin tästä amerikkalaisesta näkökulmasta, siitä jossa jokaisella lapsella on oma huone ja omassa huoneessa se oma sänky jossa myös nukutaan. Perhepedit on ekoilijoiden hifistelyä ja jokainen joka haluaa kasvattaa lapsensa kurissa ja herran nuhteessa, muistaa että lapsella on oma sänky, ja oma huone ja...



Meillä on oli neljä sänkyä ja kolme makuuhuonetta. Periaatteessa jannut jakaa huoneen, M:lla on oma huoneensa ja meillä aikuisilla kolmas. Käytännössä mä olen nukkunut O:n kanssa M:n sängyssä joulusta, ja Fredde on jakanut meidän aviovuoteen niitten kahden muun kanssa. Satunnaisesti mun seurana on M:n sängyssä, tai vaihtoehtoisesti patjalla lattialla ollut yhdestä kahteen ylimääräistä nukkujaa. Yksi makuuhuone ja kaksi sänkyä on olleet täysin käyttämättä. No okei, toisen niistä kahdesta sängystä pohja meni rikki jossakin välissä, mutta koska kukaan ei kuitenkaan olis siellä nukkunut, ei sillä ole ollut niin kauheesti väliä tai kiirettä.



Lauantaina siirsin suurieleisesti sen ehjän sängyn M:n huoneeseen, ja ilmoitin että tästä tulee tästä lähtien lasten makuuhuone. Lasten makuuhuone tarkoittaa että niissä kahdessa huoneessa olevassa sängyssä (140cm ja 100cm) saa nukkua kaikki kolme lasta täysin vapaavalintaisessa järjestyksessä. Haluan muistuttaa että jannut on nukkuneet ehkä kahden käden sormien verran öitä erikseen, siis erillisissä vuoteissa, eli en usko että sen sataneljäkymppisen jakamisesta tulee varsinaisesti ongelmaa. Minä ja Fredde nukutaan taas pitkästä aikaa omassa sängyssämme, ja vielä pidemmästä aikaa kaksistaan siellä omassa sängyssä. Kaksistaan kun me ollaan saatu nukkua viimeisten kahdeksan vuoden aikana korkeintaan väliaikaisen satunnaisesti.



Ensimmäisen yön satoa. M pissaa sänkyyn ja herää seitsemältä. O pissaa sänkyyn ja herää kymmeneltä. K ei pissaa sänkyyn. Fredde nousee M:n kanssa 8:08. Minä en nouse ja nukun kymmeneen. Elämä hymyilee. Sunnuntai jää lyhyeksi ja ruokakomero ja keittiönkaapit on edelleen siivoamatta. Oli ihanaa nukkua. Pesen useamman peiton ja aika monta lakanaa. 




Huomenna on maanantai. Huomenna nousen taas ennen kuutta. 


perjantai 26. helmikuuta 2016

vihdoinkin viikonloppu!



Tosiaan… tällä viikolla voi todeta, että vihdoinkin on viikonloppu. Vihdoinkin saa vaan olla. Vihdoinkin on perjantai, pizzapäivä ja jääkaapissa odottamassa perjantaiskumppa. Tämä viikko tuntui aika kohtuuttomalta, lähinnä siksi että allergiat veti mut niin maihin. Siksi että olen koko viikon haaveillut lähinnä siitä että saisin vain maata. Maata ja sulkea silmät ja nukkua, nukkua, nukkua... 

Eilen sain astmalääkityksen omasta mielestäni kuvitteelliseen astmaan. Kolmen annoksen jälkeen henki kulkee, ja kurkku on luvatusti karheana. Mieluummin kuitenkin karhea kurkku kuin se tunne ettei saa henkeä, ja loputon väsymys. Eilen illalla istuin luurit korvilla yhtiökokouksessa kuuntelemassa miten meidän naapurustoa vedetään, ja kuinka on kohtuutonta että roskikset pitää jaksaa vetää aidan taakse jokainen maanantai.

Martta leikkii jaloissa. Lapset yläkerrassa. Fredde katsoo auto-ohjelmaa omalla koneellaan ja mä ohitan kolmen opettajan viikkokatsaukset olankohautuksella... Just nyt en jaksa lukea kolmea kertomusta siitä mitä tällä viikolla on opittu, mitä pitää harjoitella kotona ja kuinka ensi viikkoa taklaillaan. Just nyt on perjantai-ilta eikä mun tarvitse yhtään mitään.

Huomenna ystävät tulee illalliselle, aamulla pelataan tennistä ja jossakin vaiheessa toivottavasti ehdin metsään tarkastamaan kevääntulon. Aamuisin herään taas lintujen viserrykseen. Pihalla kukkivat niin narsissit, kuin takapihan sininen köynnöskin. Matkalla näen kirsikat ja magnoliat juhla-asuissaan. Fredde ajaa töihin avoautolla, mä nautin siitä että edes yhtenä päivänä voi päällystakin unohtaa kotiin.


On kevät, on miltei maaliskuu, on perjantai – ja vihdoinkin viikonloppu! Huomenna taidan ostaa kukkia... Paljon kukkia!




torstai 25. helmikuuta 2016

työsuhde-etu

Aamulla tyydyin "suomalaiseen small-talkiin" töissä – valitin. Ihan aiheesta, mutta valitin silti. Jo tiistaina olin hyvin nukutusta yöstä huolimatta uupunut – allergia. Maanantain pilkin koulutuksessa – allergia. Tiistaina lounasaikaan hiivin tyhjään tutkimushuoneeseen, vedin lämpökaapista ulos lämmitetyn lakanan, kiipesin tutkimuspöydälle ja otin torkut. Heräsin puhelimeen kolme varttia myöhemmin ja palasin tuijottamaan ruutuani lasittunein silmin. 

Eilen sairastin allergiapöhnääni kotona. Tänään palasin töihin ja valitin.

Tänään aamuisen valituksen kuuli kahden lääkärin assarin ja yhden sairaanhoitajan lisäksi työhuoneeseensa lääkäri. Jim pistää päänsä ulos työhuoneestaan ja toistaa mun lauseen; ”tuntuu ettet saa henkeä?” – Mä haluan että sä meet nyt labraan ja sanot että ne tekee sulle tänään spirometrian ja ekg:n, ja happisaturaation ja tietty kaikki perusarvot. Pyydä et ne laittaa tulokset mun pöydälle. Mä tuun juttelemaan kun saan tulokset.

Hiivin labran ovelle ja sanon et mun pitäis kuulemma tehdä spirometria (keuhkotoimintakoe) ja ekg ja kaikki muutkin... Ai miks? No kun vähän pyörryttää ja hengittäminen sattuu ja muutenkin on surkee olo – koska allergia. Ennen lounasta kaikki on hoidettu ja tulokset lääkärin pöydällä.

Jim kävelee mun työhuoneeseen ja kysyy lisäkysymyksiä, ja mä vastaan ja sit se sanoo et kokeillaan viikon et auttaisko tää - asmanex - mometasoni. Nyt tiedetään ettei mulla ole mitään isoa hätää, ei infarktia tai uutta keuhkoveritulppaa. Lääkäri veikkaa sitä allergiaa, tai ihan vaan hengitystieinfektiota – pleurisy - keuhkojen limakalvojen tulehdustilaa.

Mä mietin miten kätevää on olla töissä siellä missä mä olen. Testilabra ja lääkärit kirjaimellisesti käden ulottuvilla.

Iltapäivällä vastaanotto käy kysymässä pitäiskö mut vastaanottaa kun oon siellä niitten ”lukujärjestyksessä”. Vastaan että joo, mä tosin kävin jo testeissä ja lääkärissä, joten voit uloskirjata mut samalla. Se näyttää vähän hämmentyneeltä. Tervarinpuolella ei mitään tai ketään hoideta silleen vähän vaan – välissä.


Viikon päästä tiedetään kai onko mulla allergian aiheuttama astma vai ei. Helppoa. 


keskiviikko 24. helmikuuta 2016

hetken kadutti



Neljäkymmentäneljä ei ole vanha. 44 ei oikeastaan vielä ole ikä eikä mikään. Lapsuudenystävä synnytti männä viikolla esikoisensa, 42-vuotiaana, koulutoveri samoin – esikoisensa - päälle nelikymppisenä. Jo aikaa sitten päätin vakaasti kohdata vanhenemisen merkit ylpeydellä, katsoa ryppyjä rakkaudella ja kunnioituksella, merkkeinä eletystä elämästä ja karttuneesta kokemuksesta. Harakanvarpaat silmien ympärillä, vuosien tuomat juonteet suupielissä ja ne syvät uurteet otsassa, ne ovat osa mua enkä koskaan ole toivonut niitä pois.

Oma äitini kävi ensimmäisessä kauneusleikkauksessaan jo kauan ennen kuin minä olin kouluikäinen, jo kauan ennen kuin täytti itse kolmekymmentä. Nuoruuden ylläpitäminen, oman itsensä muokkaaminen, omien sanojen mukaan paremmaksi, oli kiinteä osa elämää. Illuusion luominen. Nipistetään sieltä, vedetään tuolta. Oli kalliita rasvoja ja seerumeita, oli kauneudenhoitoon sisäisesti nautittavia kapseleita. Kasvojen kohotuksesta puhuttiin jo ennen kuin kukaan oli kiinnostunut kohottamaan, en tiedä kohotettiinko koskaan vai ei. Äiti on aina ollut kaunis. Ikäistään nuoremman näköinen. 

Ehkä siksi oma suhtautuminen on niin toisenlainen, ehkä lempeämpi, ehkä rakastavampi. Ehkä siksi haluan uskoa ettei mun tarvitse pitää kiinni nuoruudesta, että voin päästää irti ja anna vuosien vyöryä vastaan. Luen kirjoituksia botoksista ja fillereistä, jokainen tehköön kuten haluaa, minä en halua. En myöskään halua luoda lapsille kuvaa siitä että vanheneminen rumaa, että sitä pitää ehkäistä ja välttää. Vanha ihminen on kaunis. Mummi oli kaunis. Vanhuus on kaunista.

On helppoa sanoa että olisin harmaa jos hiukset harmaantuisivat, olen saanut geenit joiden mukana hiuksissa ei vielä ole hopeaa. Ilman väriä ne olisivat edelleen sellaiset – maantienharmaat. Ottaisin mieluummin sen hopean. Jos kuitenkin harmaantuu jo kolmikymppisenä, en tiedä olisinko harmaa vai värjäisinkö, Fredde kantaa omaa harmaataan ylpeänä, on aina kantanut. Poikain kummisetä sen sijaan värjää vähäiset harmaansa piiloon. 

Ikääntymisen merkit on ollut helppoa ottaa vastaan, paperinen iho käsissä, naururypyt silmissä ja kasvojen juonteet. Tänään katsoin itseäni huomaamatta tabletin tarjoamasta peilistä ja kuin varkain huomasin rypyt kaulassa. Käänsin päätä ja katsoin toisesta kulmasta, siinä se oli, ryppyistä, veltostunutta ihoa. Muistin naistenlehtien jutut kaulan, ja dekolteealueen ihon hoitamisen tärkeydestä, kollageenivalmisteista ja ikuisesta nuoruudesta. Peilasin taas toiselta kulmalta ja pohdin että apteekin rasvat yhdistettynä dermatologien tekemään hypoallergeeniseesn puhdistusgeeliin kantaa satoaan, en ole hoitanut ihoa sillä intesiteetillä mitä naistenlehdet ja kosmetiikkavalmistajat haluaisivat. Mulla on vain perusvoiteita ja pesuainetta. Olisko mulla rypytön kaula jos olisin käyttänyt happoja ja kollageenia, en tiedä. Ehkä. 


Hetken kadutti. Sitten ei enää. 44 on vielä nuori, vaikka kaulassa oliskin ryppyjä. M pyytää mua piirtämään sen kanssa muotokuvia. Kumpikin piirtää kuvan itsestään. M ihailee ja sanoo että mä piirrän hyvin, se sanoo että kyllä sä oot tosi kaunis.

keski-ikäisen naisen kaulassa on velttoa ja ryppyjä

 

maanantai 22. helmikuuta 2016

pölisee

Keskiviikkona alkoi niiskutus… mitä, mitä, mitä... ei kai tässä nyt taas olla tulossa kipeeksi. Torstaiaamuna tuntui siltä että silmissä on hiekkaa. Puoliltapäivin tajusin aikani silmiäni hierottua että nythän on kevät. Illalla kun kävelin parkkipaikalle oli auto keltainen, kauttaaltaan keltainen... Siitepölyaika on alkanut.

14 - 16C, tyyntä ja siitepölyistä


Mä en koskaan ole ollut allerginen yhtään millekään. Heinänuha oli jotakin herkkien höpinää, kunnes muutin tänne. Nopeasti opin, että keväällä meillä on siitepölyä niin paljon että sen näkee ilmassa paljain silmin. Auto peittyy keltaiseen hienoon tomuun, ikkunalauta on keltainen ja keväämmällä puuvillapuitten kukkiessa näyttää siltä että ulkona sataa lunta. Oireita saavat myös ne jotka eivät ole varsinaisesti allergisia. Sitä on vaan niin paljon. Siitepölyä on jopa sadesäällä.

Juoksen sairaalan apteekkiin ostamaan käsikauppasilmätippoja ja takaisin juostessa soitan silmälääkäriin tilatakseni niitä tippoja, joita ei tarvitse turauttaa silmiin kahden tunnin välein puolta pullollista. Niitten oikeitten tippojen huono puoli on se, että 3ml:n pullo, sellainen tuskin näkyvä purkki maksaa vakuutuksen jälkeen edelleen satasen, ja vakuutus maksoi niistä kuitenkin leijonanosan.


Sunnuntaina M ilmoittaa että sillä on flunssa. Tarjoilen sille 10mg Zyrteciä ja nuha helpottaa puolessa tunnissa. Ensin kukkii lehtipuut, sitten havupuut, pensaat ja heinät, seuraavaksi kukat ja ruoho. Tervetuloa kevät ja siitepölykausi!

 

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Victor ja Kaisa



Sairaanhoitajan huumori on tunnetusti pikimustaa, niin on lääkärinkin. Mitä vakavammista asioista puhutaan, sitä mustemmaksi huumori muuttuu. Se on keino suojata itsensä niiltä karuilta tosiasioilta jotka näyttäytyvät meidän kaikkien edessä päivittäin, puhelimessa, klinikalla, sairaalassa. Viereisessä terveyskeskuksessa on harvemmin iso hätä. Meillä se on jokapäiväistä. Oli kyseessä sitten läheisen suru, rakkaan huoli, vakava sairaus tai kuolema. Kyllä meistä jokainen välittää ihan oikeasti, joskus liikaakin, jos nyt liikaa voi välittää...

”Pakkoko näitten kaikkien on just tänään saada keuhkosyöpä... kun joka helkkarin lääkäri on konferenssissa!”

”Voitko nyt käydä napsauttelemassa hiirellä sen kuolintodistuksen, kun hautaustoimisto soittaa vartin välein että niillä on uuni kuumana”

”On valintakysymys haluaako kuolla munuaisella vai ilman, kun kuolee kumminkin.”

”Nää voi nyt lakata tippumasta, ei ole lääkärin elämää tää että kaikki kuolee käsiin samalla viikolla.”

...kirjaan raporttiin; ”Asiakas soittaa selkeästi päihtyneenä... vaikuttaa ahdistuneelta.”  ”Asiakas ei voi hengittää, neuvon tilaaman ambulanssin, asiakas ei halua.””Asiakkaan läheinen soittaa, ja ilmoittaa potilaan kuolleen viikonlopun aikana. Neuvon asiakkaan läheistä miten lääkitykset perutaan apteekissa.”




Viikonloppuna on tavallista. M aloittaa tenniksen, me käydään kaupassa ja sunnuntaina leikitään taas Topin kanssa. 

Tennis osoittautui odotettua edullisemmaksi harrastukseksi. Harrastaminen on noin keskimäärin hintavaa. Kiipeily maksaa 120 euroa kuukaudessa, jalkapallo 230 euroa 12/viikkoa, uimakoulu 75 euroa kuukaudessa, Tae Kwon Do 145 euroa kuukaudessa ja siihen päälle vyökokeet. Tennistä saa pelata viisi kertaa satasella kun sama määrä ratsastustunteja on 180 euroa.





Vanhempina me ollaan tässä asiassa laiskoja. Viikolla tehdään töitä ja päivät on kaikken kannalta pitkiä. Iltaisin ei ole sen enempää aikaa kuin haluakaan harrastaa. Viikonloppuisin meistä kumpikaan ei ole valmis viettämään päiväänsä kentänlaidalla, pelimatkoilla tai kilpailuissa. Ainakin nyt,  kun lapset on kuitenkin vielä pieniä, pitää harrastamisenkin olla kivaa ja vaivatonta. 

Lauantaiaamuisin voi hyvin juoda tunnin kahvia tennisklubilla, ykdeksästä kymmeneen. Klubi on kulman takana, jos ei satais, vois hyvin vaikka kävellä. 

Toinen valmentajista on englannista, toinen venäläinen. Ero amerikkalaiseen lähestymistapaan lasten harrastuksissa on suuri. Alkuun M näyttää lähinnä järkyttyneeltä. Puolivälissä mä olen melko varma että se tunnin päätyttyä ilmoittaa ettei se koskaan enää palaa tänne. Sit se osuu palloon... kerran, kahdesti ja kolmesti. Tunnin jälkeen sillä on punaiset posket ja se huokuu intoa; "Mom, can I keep doing this... I LOVE tennis!!!!"


Huomenna on taas maanantai. Kaisa imuroi yläkertaa. Eilen ostettu Victor tekee töitä alakerrassa. Lauma meinaa että ne menee naimisiin, ja sit meille tulee paljon pikkuimureita. 



tiistai 16. helmikuuta 2016

luulosairas vai luuloterve



Olen käynyt kommenttiosiossa keskustelua anonyymin kanssa sairauden määrittelemisestä. Hyviä pointteja molemmin puolin, ja ehkä siksi olen jäänyt asiaa pohtimaan. Miten määritellään että ihminen on sairas? Minkälaisia keinoja tähän voidaan käyttää? Onko se selkeärajainen asia, vai onko sairaudessakin mustan ja valkoisen lisäksi se harmaan alue?

Yksi määrittelykeino on diagnoosi. Jos ihmisen tilalle on määritelty diagnoosi, on kyseessä sairaus. Noin äkkipäätään tää vaikuttaa hyvältä ja selkeältä määritelmältä. Toisaalta diagnoosit ja määritelmät vaihtelevat kuitenkin kulttuurien ja jopa ajan mukaan. On ollut olemassa aika jona homoseksuaalisuus oli sairaus, ja itse asiassa on edelleen olemassa maita ja kulttuureja joissa homoseksuaalisuus on edelleenkin sairaus. Onko diagnoosikoodi siis tyhjentävä vastaus kysymykseen sairaudesta?

Voidaan myös todeta, että henkilö joka tarvitsee elämässään apuvälineitä on sairas. Jos joku tarvitsee kainalosauvoja, pyörätuolia tai kuulokojetta, on taustalla sairaus. Onko? Entä silmälasit? Onko likinäköisyys tai kaukonäköisyys sairaus? Entä ihminen joka on koko elämänsä ollut pyörätuolissa, tai tarvinnut liikkumiseen apuvälinettä. Onko tällainen ihminen sairas? Joskus ennen, kauan aikaa sitten... ja joissakin kulttuureissa edelleen apuvälinettä tarvitseva, vammainen ihminen, jätetään kuolemaan.

Sitten on yksilön kokemus omasta terveydentilastaan. Onhan mahdollista että ihminen jolla on useampikin diagnoosi, kokee oman terveydentilansa hyväksi. Jos verrataan kahta yksilöä, joilla on periaatteessa identtiset diagnoosit ja haasteet, toinen voi kokea itsensä sairaaksi ja toinen terveeksi. Miten rajataan sairas ja terve? Entä ihminen jolla ei ole virallisesti yhtään sairautta, mutta joka kokee olevansa sairas, onko tällainen henkilö sairas vai terve? Luulosairas? Luuloterve?


Eri kulttuureissa asioita katsotaan erilaisista näkökulmista. Jopa yhden maan sisällä voidaan ajatella asioista eritavoin. Kun yksi kolmesta sai diagnoosinsa, totesi diagnoosin tehnyt psykologi että eihän tämä mikään maailmanloppu ole... me kun asutaan tässä Microsoft-Amazon-Google –landiassa, paikassa jossa kyseisten yritysten työntekijöistä – kärjistettynä 45% on tai voisi olla autisminkirjon diagnoosi, 45% ADD tai ADHD ja lopuilla 10%:lla on molemmat, tämä psykologia suoraan lainaten. Asummeko me alueella jossa on valtavasti sairaita ihmisiä, vai alueella jonne nyt vaan on kerääntynyt paljon yksilöitä joilla on poikkeuksellinen kyky ja näkemys, ja vastaavasti puutteita sosiaalisissa taidoissa, keskittymiskyvyssä tai itsehillinnässä?

Vai onko niin että ihmisen näkemys omasta terveydentilastaan liittyy myös maantieteelliseen lokaatioon ja kulttuuriin ihmisen sisäisen kokemuksen lisäksi? On alueita joissa ihminen ei koe olevansa sairas tietyllä diagnoosilla, koska näillä alueilla sitä pidetään lähinnä normaalin variaationa tai jopa haluttavana ominaisuutena?

Kun meillä täytetään terveyskyselyä lääkärille-vakuutusyhtiölle-työnantajalle, on keskeinen kysymys se oma kokemus terveydentilasta. Koetko olevasi terve vai sairas, riippumatta siitä oletko liikunta- tai kehitysvammainen, tarvitsetko elämässäsi apuvälineitä, käytätkö jatkuvaa lääkitystä tai onko sinulla virallisesti diagnoosi.

Myös oma kokemus omasta terveydentilasta saattaa muuttua ajan myötä. Mun lauma on vielä aika pieniä, ja rohkenen väittää ettei yksikään koe olevansa sairas huolimatta autismista, kehitysviivästymästä ja tarkkaavaisuushäiriöstä. Jokainen myös tietää omat diagnoosinsa. Jokainen tietää olevansa osa erityisopetusta ja jokainen tietää että on olemassa osaamisalueita jotka ovat heille keskimääräistä haasteellisempia. Jokainen myös tietää että on asioista joissa he vastapainoksi haasteilleen ovat keskimääräistä parempia. Jossakin vaiheessa sosiaalisten taitojen haasteista, impulsiivisuudesta tai keskittymishäiriöistä saattaa kuitenkin nousta myös tunne sairaudesta, siitä ettei kykene ja on omalla tapaa vajavainen. Vanhempana mun tehtävä on muistuttaa että maailma on täynnä ihmisiä joilla on erityisiä haasteita ja moni on kääntänyt haasteet myös voitokseen.

Silloin kun sain keuhkoveritulpan olin sairas. Kesti pitkälti toista vuotta ennen kuin uskalsin tai kykenin päästämään irti sairauden kokemuksesta ja lakkasin ajattelemasta G20210A:ta sairautena. Siitä tuli osa elämää, ominaisuus. Minä tarvitsen lääkityksen sillä ilman lääkitystä saisin suurella todennäköisyydellä aivoinfarktin tai uuden keuhkoveritulpan. Silti koen olevani terve koska sairauteni ei rajoita elämääni mitenkään.



Minulla on myös ahdistuslääkitys. Koenko olevani mielisairas? En. Olen kolmen lapsen äiti joka tekee töitä, harrastaa ja nauttii elämästä. Tässä kulttuurissa on ihan tavallista että joskus ahdistaa tai masentaa ja sitä voi hoitaa jos niin haluaa – yksi hoitaa lääkityksellä, toinen homeopatialla ja kolmas aromiterapialla, neljäs terapialla, viiden kaikilla ja kuuden sekalaisella yhdistelmällä edellisiä. Kukapa ei olis syönyt onnellisuuspillereitä? Niistä voidaan keskustellakin ihan kasuaalisti kahvikupin tai viinilasin äärellä. Mitä sä syöt? No mä syön tätä lääkettä xxx, entä sä? – Ai, se ei sopinut mulle ollenkaan, mut hyvä jos tykkäät... Lääkärin mielestä kaikki joutuu joskus turhan koville ja tarvii vähän ekstraa. Täällä suhtautuminen psyykkisiin ongelmiin on monesti avoimempi ja helpompi, salailun tarvetta ei ole – edes työpaikalla.

Meillä on astmapotilaita joilla on poikkeuksellisen vaikea astma ja silti heidän mielestään he kokevat pärjäävänsä oikein hyvin. He kokevat olevansa sairaita silloin kun tarvitsevat keskimääräistä enemmän hoitoa ja joutuvat sairaalaan. Toisaalta meillä on potilaita joiden astma on lääketieteen silmin lievää ja silti potilaan oma kokemus on toisenlainen, potilas on omasta mielestään sairas.


Kuka siis on terve? Entä kuka on sairas? En usko että tähän on olemassa vastausta.

Kaikki kuvat täältä. ICD 10 on amerikkalainen tautiluokitus.





maanantai 15. helmikuuta 2016

sataa, sataa, sataa...

Ulkona sataa. Siellä sataa, sataa ja sataa. Tämä talvi on ollut poikkeuksellisen sateinen. Tänä talvena on satanut kaksi kertaa sen minkä tavallisena talvena. Metsässä on paikoitellen vettä puoleen sääreen, eikä poluille ole mitään asiaa ilman kumisaappaita. Vesi rakentaa teihin kuoppia viedessään asfaltin mennessään... vähitellen näitä kuoppia oppii väistelemään ja autojono näyttää koomiselta kun kaikki tottuneesti kiertävät reiät tien pinnassa. Vuoristossa ja rannikolla vesi on pyyhkinyt mukaansa kokonaisia teitä.

Sade on yksi niistä harvoista asoista joita täällä mitataan samoin kuin siellä... lokakuun alusta meillä on satanut 1016mm, keskimäärin 226mm kuukaudessa ja 7mm päivässä - jos jokaisena päivänä sataisi. Todistettavasti aina ei sada, välillä paistaa myös aurinko. Käytännössä meillä sataa saman verran kuin Brittein saarilla. Sade on erilaista, ja meidän ilmasto on lämpimämpi.

On lämmintä. On vihreää. On sammakoita. Paljon sammakoita. Ihania sammakoita. Tältä ne kuulosti eilen illalla meidän lähilammella... miljoonien sammakoiden kuoro.

kuuntele allaoleva pätkä, ja muista että ne on tämän kokoisia... tää tyyppi on grilliharjan päällä



sunnuntai 14. helmikuuta 2016

onnellisena hetkenä



Monesti kun joku asia jää hautumaan mieleen, se muhii ja kypsyy ja lopulta siitä kirjoittaminen on helppoa ja soljuvaa, tai sit se takkuaa edelleen. Sanoja on vaikea löytää ja vaikka ajatus olis kuinka valmis, on sen muokkaaminen sanoiksi, niin että se tulee oikein – vaikeaa.

Tämä on kirjoitus elämästä. Se on kirjoitus onnesta, onnellisuudesta ja siitä miten joskus on vaikeaa nähdä miten etuoikeutetussa asemassa sitä on. Miten joskus on vaikeaa nähdä metsää puilta. Miten joskus ahdistus hiipii hiljaa paikalle vieden maailmasta värit, miten ihminen voi unohtaa miten ollaan onnellinen.

Kuluneella viikolla vietin puolitoista päivää kotona sairaan lapsen kanssa. Lapsi sairasti. Minä pidin sylissä, ja meillä oli oikeastaan tosi mukavaa. Silloinkin kun se oksensi ja huokaisin helpotuksesta kun sain oksut kahlittua maton sijasta untuvapeitolle. Meillä oli mukavaa, ja siihen mukavuuteen kuului mahdollisuus jutella myös sellaisten ihmisten kanssa, joitten kanssa jutusteluun on nykyään vaikeaa löytää yhteistä aikaa. Niiden oma-aika, se aika ystäville kun on päivällä, silloin kun mä olen töissä. Ja kun mä olen kotona on niillä aviomiesaikaa illalla ja perheaikaa viikonloppuina. Aviomiesaikana keskitytään aviomieheen, perheaikana tehdään asioita perheen kanssa.



Joku tarkoitus tälläkin sairastamisella oli, sillä kysymys siellä luurin päässä oli että koenko mä olevani onnellinen. Miksi kysyt? Kysyjä kysyy, koska ne on kohta vuoden käyneet pariterapiassa ja niillä on selkeästi terapeutti joka on kokenut, joka näkee, ja uskaltaa sanoa asioita joista joku muu vaikenisi. Jokaisessa parisuhteessa on aina välillä hiekkaa kengässä. Tottakai on. Tässä tarinan parisuhteessa hiekkaa tulee kenkään kahdesta asiasta. Ensimmäinen on lapset. Ensinnäkin isän totaalinen kyvyttömyys ottaa osaa perheen arkeen ja siitä kumpuava näköalattomuus toisen lapsen ongelmiin. Isän mielestä lapsi on ihan tavallinen. Äidin mielestä, ja sen pariterapeutin mielestä lapsi on erityisen tuen tarpeessa.

Toinen kitkan aiheuttaja on raha. Raha epäilemättä aiheuttaa kitkaa monissa perheissä. Useimmiten rahan puute, enemmän kuin raha. Tässä perheessä rahaa on ihan varmasti riittävästi, mutta aviopuolisojen näkemys siitä miten rahaa käytetään on ristiriitainen. Kumpikin perheen aikuisista on kasvanut alemman keskiluokan perheessä. Toinen yksinhuoltajan lapsena, toinen alemman tason virkamiesperheessä. Perustoimeentulo on ollut turvattu, mutta luksus on jäänyt jollekin muulle.

onnellinen hetki


Mitä tarkoittaa olla onnellinen? Miltä se tuntuu? Kuinka paljon varallisuutta on tarpeeksi? Koska toimeentulosta ei enää tarvitse kantaa huolta? Kysyjä toteaa että vois olla onnellinen ja lakata huolehtimasta jos pankissa olis kaksi miljoonaa. Useimmille kaksi miljoonaa on utopistinen summa. Monelle kaksi tonnia pankkitilillä on jo huimasti, puhumattakaan kymmenistä, saati sadoista tuhansista. Onni on kuitenkaan harvemmin numero. Onnellisuus ei löydy pankista. Raha helpottaa monia asioita, mutta jos elämää varjostaa jatkuva pelko menettämisestä on mahdotonta olla onnellinen. Pariterapeutti oli kysynyt ystävältä onko tämä koskaan kokenut olevansa onnellinen...

Ystävä kysyy multa puhelimessa mitä tarkoittaa olla onnellinen? Onko kukaan oikeasti, aidosti onnellinen? Vastaan ettei kukaan kai ole AINA onnellinen, mutta kyllä mä nyt koen olevani onnellinen. Kysyn onko ystävä koskaan kokenut sellaista ylitsevuotavaa, päätähuimavaa onnen tunnetta... sellaista joka peittää aaltona kaiken alleen ja saa elämän tuntumaan täydelliseltä – edes hetken. Ystävä kysyy koska sellaista pitäis tuntea, tai koska mä sit tunnen tällaista. Vastaan että aamuauringon paistaessa puitten oksien lävitse metsässä, ajaessani aamuisin töihin tai iltaisin kotiin. Katsoessani leikkiviä lapsia, halatessani nukkuvaa lasta, ottaessani Freddeä kiinni kädestä. Ystävä ei tiedä mistä mä puhun. Ystävä sanoo että terapeutin mielestä se on ahdistunut ja että sen omasta mielestä se on vaan realisti. Totean ettei jatkuva menettämisen pelko ole realismia. Kyllä. Töitä tulee ja töitä menee. On ylämäkiä ja alamäkiä, mutta keskimäärin edellytykset selviytyä on kuitenkin huimasti keskimääräistä paremmat.

onnellinen hetki


Se sanoo ettei se ole masentunut. Sanon etten mä ajatellutkaan että se olis. Terapeutti oli puhunut lääkehoidon kokeilemisesta. Vastaan ettei se ota jos ei annakaan. Voi kokeilla, ja jos se ei toimi niin sit tietää ettei se toimi. Ystävä kokee ettei se tarvitse lääkehoitoa, ettei sillä ole mitään vikaa, mutta kuitenkin on se valtava pelko, se joka latoo hiekkaa parisuhteen rattaisiin ja kaihertaa kaikkea. Vähitellen ajatus siitä ettei vaimo jaksa katsoa miestä on kääntymässä siihen että mies haluaisi vaimon joka voisi edes hetkeksi hellittää, päästää irti, luottaa siihen että elämä kyllä kantaa ja olla onnellinen.

onnellinen hetki


Ihan toisaalla...

Työtoveri joutuu aamulla auto-onnettomuuteen. Me jännitetään työpaikalla tietokonetomografian tuloksia. Niskassa on paha retkahdusvamma, kylkiluita on murtunut, mutta aivot on lopulta onneksi kunnossa. Enää ei ole autoa. Enää ei ole keinoa päästä töihin. Tämän ihmisen elämäntilanteessa ei voi vain kävellä autoliikkeeseen ostamaan uutta autoa. Elämä on selviytymistä päivästä toiseen. Iltapäivällä saan tekstarin: ”Olis voinut käydä hulluminkin. Auto on kuitenkin vaan peltiä ja asiat kuitenkin aina järjestyy jotenkin.”


Onnellisuus syntyy luottamuksesta elämään. Uskaltamisesta.



perjantai 12. helmikuuta 2016

kevättä rinnuksissa

niitä on taas ainakin satoja tuhansia...


Aamulla töissä sirottelen suklaakonvehteja jokaisen työtoverin näppikselle – salaa. Yhdeltätoista ne on selvittäneet kuka on tän Valentinen yllärin takana ja mun sähköposti täyttyy kiitoksista. Myhäilen itsekseni... on perjantai, ja edessä pitkä viikonloppu. Maanantaina on ”President’s Day” – Yhdysvaltain ensimmäisen presidentin George Washingtonin synttärit. Todellisuudessa ne synttärit oli helmikuun 22. mutta kyllä tää vapaa mulle sopii. Sunnuntaina juhlitaan Pyhää Valentinusta, tais siis sitähän on juhlistettu koko kuluva viikko kouluissa ja työpaikoilla, ja sunnuntaina on sitten vuorossa se rakkauden juhla.

krookukset kukkii, ja narsissitkin kukkisivat jos se kuistin alla asuva jänis ei kävis niitä syömässä


Meillä on virallisen epävirallisesti kevät. Virallinen kevät alkaa kevätpäiväntasauksesta, mutta se ihan oikea kevät alkaa helmikuun puoliväliin mennessä. Pihalla kukkii krookukset, hortensiat kasvattaa lehtiä, ja pionit puskevat ensimmäisiä punaisia varsiaan. Työmatkalla ajan kukkivan kirsikkapuun ohitse, ja iltaisin kuuntelen sammakkokuoron laulua. Aamuisin mut herättää rupisammakon kurnutus raparperin alta.

hortensia kasvattaa lehtiä


Yksi kolmesta on sairastanut, sitä samaa kuin kaksi kolmannesta meidän potilaista ja kaikki muutkin. 

kotona hoitamassa sairasta lasta

sairaan lapsen lounas



Työpäivän jälkeen Martan kanssa voi kiertää metsälammen ennen auringonlaskua ja rannikolla elohopea kurottelee jo kahdenkympin paremmalle puolelle. Mutta parasta kaikista on se sammakkojen kuoro... On perjantai. Me syödään tänään pizzaa.



keskiviikko 10. helmikuuta 2016

mitä laittais päälle?


Microsoftin CEO Satya Nadella pukeutuu töihin rennosti.

Uuden koneen myötä pääsen taas käsiksi kuviin, ja ennen kaikkea kuvankäsittelyyn. Keskiviikon kunniaksi, puolivälissä työviikkoa kun ollaan avaan vähän amerikkalaista työpukeutumista. Tai ei, avaan pohjoisen länsirannikon työpukeutumista. Työpukeutumisessa länsirannikko on rennompaa kuin muu maa. Osin huomattavasti rennompaa.

Rahoitusalalla täälläkin pukeudutaan työpaikalle ”business formal” – eli siihen tuttuun jakkupukuun, housupukuun, pukuun jne. Kun jossakin törmää mieheen tai naiseen tummassa puvussa on melko varmaa että tämä työskentelee pankissa, pörssissä, vakuutusyhtiössä tai rahoitusyhtiössä. Ei täällä kukaan muu.

Sitä toista ääripäätä edustaa teknologiatyöntekijät. Taannoin seisoin Fredden työpaikan hississä ja ihailin salaa yhtä takkutukkaa rikkinäisissä farkuissaan ja sandaaleissa paljasjaloin... jannun lätkässä tais lukea Senior Program Manager. Shortsit ja t-paita, ne sandaalit ja tennarit edustaa työpukeutumista Googlella, Microsoftilla ja Applella. Fredde käy työpaikallaan farkuissa silloin kun pitää olla erityisen siisti jonkun ison presentaation takia, muuten se kulkee kesät talvet shortseissa. Pukeutumiskoodi on ”casual”

Monissa yrityksissä ollaan ”business casual”, varmaan valtaosassa siis. Farkut ja paita, farkut ja neule, khakit ja neule jne. Tennarit on ihan jees, mutta reikäiset farkut jätetään kuitenkin kotiin.

Terveydenhuolto kuuluu sinne formaalimpaan, tai virallisempaan laitaan työpukeutumista. Meillä pukeudutaankin ”business professional”. Tässä kategoriassa luovutaan denimistä ja tennareista. Suomalaisittain ollaan edelleen rentoja, mutta paikallisittain vähintäänkin siistejä. Tatuoinnit pitää piilottaa ja lävistysten määrä on rajattu. Hiusten pitää olla ”luonnollisen” väriset, eikä rastaa varmaan katsottais kovin hyvällä. Sairaalahenkilökunnalla, sairaanhoitajilla ja lääkäreiden assareilla on päällään se tuttu sairaanhoitajan työasu. Lääkärillä on päällään valkoinen takki ja sen alla suorat housut ja paita, osalla solmiokin, ja naisilla hame tai suorat housut, ja neule tai paitapusero. Laskutuksen tytöillä on se telkkarista tuttu ”casual Friday”, meillä muilla ei.




Täällä ei myöskään mennä töihin, sen enempää kuin kouluunkaan samoissa vaatteissa kahtena päivänä perätysten, se on "gross" - ällöä. Niin, tai siis kahta kertaa saman viikon aikana, ja jos nyt oikein nipotetaan niin olis hyvä että yhdistellen pystyis rakentamaan erilaisia asuja ainakin kahden viikon ajaksi. Ei edes niissä teknologiayrityksissä.  Ei niitä vaatteita välttämättä pestä välissä, tuuletetaan. Eikä kenelläkään tarvitse olla kymmeneksi päiväksi erilaisia vaatteita, vaan yhdistelemällä eri tavoin rakennetaan erilaisia kokonaisuuksia. Likaiset tai nuhjuiset vaatteet on myös jättää työpaikan ulkopuolelle. Monella on työpöydän laatikossa tai kaapissa puhdas paita sen varalle että lounalla livahtaa ketsupit rinnuksille. 

Tässä sekalaisessa järjestyksessä sitä meidän "Business Professional" pukeutumista, ja omia työasuja...