Tahdon Asiat

Tättis ilmoitti jo vuodenvaihteen jälkeen että hänen ajatuksensa on siirtyä matematiikasta algebraan syksyllä. En miettinyt asiaa sen enempää, nyökkäsin ja sanoin kai että selvä. Mikä minä olen sanomaan mitä se valitsee, kunhan ei pelkkää joogaa, tanssia ja mietelauseita, niillä kun voi olla vähän haastavaa tähdätä sinne lääkikseen minne se on ollut menossa jo vuosia, eikä sitä porttia kannata sulkea vaikka mieli ehtiikin ehkä vielä muuttumaan.   Algebra ja valinnaisaineet painuivat jonnekin vähemmän tärkeiden asioitten lokeroon kun koulunkäynti muuttui etäkouluksi maaliskuun alussa. Nettisovellusten ja pilvipalveluiden mukana poikien koulunkäynnistä tuli tärkeämpää, olihan niillä enemmän haasteita neidin suorittaessa koulutehtävänsä vartissa ja niittäessä arvostelusivustolle edelleen kymppejä. Kertaalleen laitoin Tättiksen kotitalousopettajalle sähköpostia kun tehtävänanto oli tehdä itse pastaa, siis tehdä eikä vaan keittää. Kieltäydyin kaivamasta pastakonetta kaapin uumenista...

Aamulla pakkasin tutusti kolmikon kouluihinsa. Fredde hihitteli meidän normiaamun systeemeitä: ”Pue päälle, pue päälle, pue päälle... eiku pue päälle... paita, paita, P-A-I-T-A... housut, hosut, housut... ne meni väärinpäin, käännä! Joko laitoit housut? Laita N-Y-T ne housut jalkaan...” K löysi portailta pienen ampiaispesän ja se pakattiin pakasterasiaan esittelykierrokselle kouluun. Fredde nappas O:n matkaansa ja me käveltiin M:n kanssa bussipysäkille. Matkalla pysäkille me nähtiin hanhia lentämässä, aamukasteisia hämähäkinseittejä, auringossa kimaltelevia etanan jälkiä ja kuollut kastemato. Mikä aamu, toteaa tyttönen, voiko hienompaa enää olla... kunpa meillä olis aina näin paljon aikaa aamulla kun kävellään bussille. Kävelin kotiin, laitoin pesukoneen pyörimään, lajittelin muutaman koneellisen ja istahdin kahvikupposen kanssa korjaamaan M:n luokan matikankirjoja. Open saatesanat oli ettei hänellä valitettavasti ole vastauksia tehtäviin, ja mä hymähdän että jos en ekan luo...

Mulla ei varsinaisesti ollut kovin huikeita odotuksia tämän aamuisesta keskusteluajasta koululla... (Suomessakin on kai näitä vastaavia kun istutaan alas open kanssa ja keskustellaan lapsen koulunkäynnistä). Matalahkot odotukset perustui siihen edelliseen kertaan syksyllä, siihen joka kesti kymmenen minuuttia ja jonka aikana M kertoi että sen tavoitteet tälle kouluvuodelle on oppia vetämään takin vetoketju, ja opetella lukemaan nk. ”sight” words tai SNAP words... (it, the, I, was, he, she, up, down, here, with, at, in, is, jne.) Silloin olin pettynyt, en lapseni tavoitteenasetantaan, vaan siihen ettei siellä puhuttu sanaakaan siitä miten koulunkäynti sujuu, mihin pitäis keskittyä, mitä voitais tehdä toisin... Tältä aamulta en siis odottanut oikeastaan mitään. Mietin mielessäni lähinnä että erityisopelle pitäis varmaan laittaa viestiä erityisopetussuunnitelmasta (IEP) ja et kun me päästää ulos sieltä palaverista me mennään M:n kanssa kahville – M:n idea – ja sit hoitamaan pari asia...

Pakahdun - ylpeydestä. Siitä samasta ylpeydestä, johon moni muukin vanhempi pakahtuu. Me kaikki yritetään pitää se oikeissa mittasuhteissa, joskus paremmalla menestyksellä ja välillä taas huonommin. Tunne on universaali, se koskee kaikkia vanhempia jotka saavat  lapsensa todistuskirjekuoresta nykäistä esiin hyviä uutisia. Mä oon aina ajatellut että on tarpeeksi hyvä, jos ne pärjää ja jos ne ei jää jälkeen. Keskinkertainen on hyvä. Keskinkertainen on riittävä. Jos putoaa alle keskitason pitää miettiä missä mättää ja miten auttaa eteenpäin. Aika näyttää miten noitten jannujen kanssa käy... M:n kohdalla mä luulen että meidän tarvitsee enemmän jarrutella kuin tukea ja kannustaa, ongelma kai tavallaan sekin, miten opettaa sille armollisuutta omaa itseään kohtaan? Miten opettaa hyväksymään riittävän hyvä? Ne arvostellaan asteikolla 1-4. Se ykkönen tarkoittaa et jossakin mättää. Kakkonen on tässä vaiheessa kouluvuotta jo oikein hyvä ja tarkoittaa että lapsi on hyvää v...