Tahdon Asiat

Jotenkin näin se aina menee, tälläkin kertaa, siis somessa. Somessa helposti unohtuu että siellä toisella puolella on ihminen, ihan oikea ja aidosti tunteva ihminen, sellainen jolla on ajatuksia ja mielipiteitä vaikka ne mielipiteet olisivatkin miten vääriä, sillä vääristä valinnoista ja mielipiteistähän some hyvin tunnetaan. En ole itsekään syytön ja voisin toisinaan valita sanani paremmin, pysähtyä ennen kuin annan sormieni tanssia tanssiaan näppämistöllä. Yhdeksänvuotiaan kovertama kilpikonna muistuttaa minua miettimään kahdesti ennen kuin kirjoitan. Keskustelun avaus oli asiallinen ja sisällöltään jotakuinkin tämä: Hei, olen miettinyt Yhdysvaltoihin muuttamista ja ennen kaikkea onko jollakin kokemusta Green Card lotterystä. Ensimmäiset vastaukset ovat asiallisia, itsekin mietin että kertoisin tuntevani useammankin ihmisen joka on arpajaisissa aikanaan korttinsa saanut ja päätynyt siten tänne, eli ihan asiallisia ne arvonnat on. Keskustelu on kuitenkin kaapattu jo

”Minä kuiskasin tänään koulussa!” – Teit mitä rakas? ”Minä kuiskasin... kuiskasin opetuksen aikana vierustoverille.” Mietin hetken hiljaa, annan tiedon valua jonnekin syvälle tajuntaan ja kun ymmärrän mitä lause pitää sisällään nieleskelen itkua. – Ai kuiskasit? Oliko se ensimmäinen kerta? Miltä se tuntui? ”Kyllä. Ekaa kertaa. Kuiskasin eikä ope edes huomannut... se oli huikeeta. Myöhemmin juoksukävelin käytävällä.” Katson lasta, hymyilen kätkettyjen kyynelen lävitse ja ojennan käteni yläviitoseen. Jossakin muussa perheessä, jonkun toisen lapsen kohdalla tunnin aikana puhuminen on ongelma mutta meillä se saa mut hetkeksi harkitsemaan kakun ostamista, onhan meillä syytä juhlaan. Lapsi on rikkonut sääntöjä, peräti kahdesti. Viikkoa aiemmin se sama lapsi on aloittanut lääkityksen pakko-oireiseen häiriöön, kotoisasti OCD vaan. Onhan jokainen meistä ainakin jossakin vaiheessa heittänyt herjaa omista pakko-oireistaan, ajattelematta niitä joille ne ihan oikeasti ovat muuta

Uusi vyö.  Mä oon nyt miettinyt tätä jokusen päivän. Miettinyt meidän elämää, ja sitä mikä lisää ihan vaan mun arjen haastetta. Miettinyt siltä kannalta, että meidän perheessä ei ole harrastuksia jotka veisi kaikki viikonloput, ne viikonloput vie yleensä ainakin osittain ihan mun työ, ei jalkapallokentän laidalla seisominen. Meillä on muutenkin vähissä ne harrastukset joissa vaaditaan vanhemman läsnäoloa, Tättis tiputetaan tanssitunnille ja poimitaan sieltä takaisin kolmena iltana viikossa ja Ollipolli taas käy lauantaisin Karatessa. Ei sielläkään olla läsnä. Läsnäoloa vaatii keväisin tanssinäytökset ja satunnaiset vyökokeet. Eihän se nyt ole mitenkään koohtuutonta maailmassa jossa tuntuu että kaikki muut vanhemmat on viikonloput jossakin laidalla, jalkapallokentän, tenniskentän, uima-altaan... laidalla. Me ei olla. Mikä helkkari tässä sitten tökkii? Helpollahan me päästään kun ei tarvitse olla laidalla. Matkalla... lääkäriin. Selaan kalenteria. Vaihdan sivulta to

The Lady in pink hair... Seison lasteni koulun juhlasalin näyttämöllä ja vajaat kuusisataa silmäparia tapittaa mua. Mulla on päällä neonvärinen tutu ja juttelen mikrofoniin mukavia: - Tiedättekö mikä on päivän tärkein kysymys? - Varainkeruu?  - Ei. - Kuka on karhun sisällä? - Toivottavasti ei kukaan, olis kauheeta jos meidän karhu söis ihmisiä... - Koska on pyjamapäivä? - Ei sekään... annas kun autan. Päivän tärkein kysymys, se joka polttelee teidän jokaisen huulilla on.... Kenen äiti sä oot? Eikö? - Joo. Mä tiedän, mä tiedän!!!!  - Kuka tietää? Infernaalinen meteli täyttää juhlasalin lasten joko arvatessa tai vastatessa kysymykseen. Mun kaksi lasta vaipuu jonnekin maan alle koska niitten äiti on niin nolo. Tosiasissa mä olen siellä puhumassa varainkeruusta, rahasta ja pyjamapäivistä. Niistä puhutaan sen jälkeen kun se tärkein kaikista kysymyksistä on saatu vastattua. Meidän koulun maskotti. Myöhemmin samana päivänä seison neonhameessani ko

On lauantai iltapäivä, lapset jäi kotiin ja me istutaan pienpanimon ikkunapöydässä siemaillen olutta. Fredde mesettää sisaruksilleen, mä tekstaan ystävän kanssa ja etsin lapselle psykologia. Nostan katseen puhelimen ruudulta ja sanon sille että mulla on huono omatunto, se kysyy että miksi. Sanon että pienin on aina jäänyt vähän jalkoihin, viimeiseksi ja huomiotta koska se on se joka pitää itsestään vähiten meteliä. On vaikeaa olla antamatta huomiota lapselle joka puhuu taukoamatta ja toistaa saman kysymyksen tarvittaessa satoja kertoja. On mahdotonta olla huomioimatta sitä joka huutaa niin että naapuritkin tietää, sitä joka aikanaan piirsi mustalla tussilla valkoiseen nahkasohvaan, rakensi kylpyammeeseen vedestä ja kylpypyyhkeistä akvaarion tai laski pahvilaatikossa alas portaita. On vaikea olla huomioimatta lasta joka peloissaan löytää tiensä meidän sänkyyn yö toisensa jälkeen. Se kolmas, se pienin jää vähemmälle koska sen tarpeet on hiljaisempia. Sen tarpeet ei ole äänekkäi

Minkälaista on elämä miehen työn perässä maailmalle muuttaneen naisen elämässä? Onhan siitä muutosta toki jos 17-vuotta eikä meillä koskaan varsinaisesti ollut ajatustakaan palata, mutta teknovaimohan se minäkin olen. Alkuun tultiin Nokian mukana, sitten elämä heitti äijänkäppyrän isolle teleoperaattorille ja sieltä suuren teknologiayrityksen kautta mainos- ja markkinointitoimistoon. En ollut mikään uratykki enkä koe luopuneeni mistään sen suhteen vaikka tänä päivänä mulla onkin se ura ja aika paljon muutakin. Mutta miltä se elämä näyttää eliitivaimon tavallisena arkipäivänä. Ei omasta näkökulmasta kovin säälittävältä, mutta kyllä mua sääliäkin saa jos siltä tuntuu. En ole yksin kun tunnen kokeneeni jos nyt en suoranaista vääryyttä niin ainakin väärinarvioita suomalaisessa lehdistössä. Taina Kinnusen Kalifornia Kutsuu on herättänyt paljon keskustelua ja eriäviä mielipiteitä ulkosuomalaisissa naisissa. Itse olen taipuvainen ajattelemaan että teknovaimon rooli on enneminkin mahdolli