Tahdon Asiat

Mun yhteiselämä warfariinin tai rotanmyrkyn – Marevan – kanssa alkoi kesäkuussa 2012. Se alkoi sinä päivänä kun oli ekaa kertaa lämmin. Kevät 2012 kun ei ollut kehumisen arvoinen. Oli lämmin, ei kuuma, ja älyttömän hiostavaa. Me oltiin lounaalla ja kahvilla hyvän ystävän luona. Muistan ajatelleeni et oon varmasti tulossa kipeeksi, närästi ja olo oli surkea. Join kahvini ja söin kiltisti emännän leipoman mustikkapiirakan. Me ajettiin kotiin. M halus lähteä pyöräilemään mut me jouduttiin palaamaan kotiin, koska musta ei ollut kävelemään. Hikoilin, päässä huippasi ja oksetti. Hikoilin sellaista kylmää hikeä. Vaatteet tuntui ahdistavilta, ja takaisin sisään päästyä riisuin rintaliivit kesämekon alta. Rintakehää puristi edelleen ja mieleen tunkeutui kuin väkisin sydänkohtauksen oireet. Soitin vakuutusyhtiön ensiapupuhelimeen. Ajatus oli et se tyyppi siellä langan toisessapäässä neuvois ottamaan vähän rennietä ja rauhoittumaan. Hetken päästä sairaanhoitaja soitti takaisin. ...

Vuosi sitten oli pilvinen päivä. Alkukesä oli hyytävän kylmä ja se eka parinkymmenen celsiuksen päivä tuntui jotenkin tuskaisan kuumalle ja tukalalle. Vähän pyörrytti ja heikotti ja ajattelin jo et oon saamassa jonkun vatsapöpön. Iltapäivällä lähdettiin lasten kanssa ulos. M halus kai ajaa pyörällä, mut mä en vaan jaksanut lykkiä poikia rattaissa ja tuli hikikin. Ahdisti vaan enemmän ja enemmän, rintaliivitkin puristi ja oksetti. Sisällä otin liivit pois ja istuin alas, sisälläkin tuntui jotenkin kuumalle vaikka ilmastointikin oli päällä. Kehotin M:aa ottamaan kaapista itselleen ja pojille välipalaa ja mietin et miten e rintaliivit voi vieläkin puristaa, vaikka ne on jo tuolilla... Se päivä päättyi silloin ambulanssikyydillä sairaalaan. Oli onni matkassa, olis voinut käydä huonosti. Loput kesästä pitkälle syksyyn meni kuntoutuessa. Muistoksi jäi ikuinen lääkitys ja kaunis hopeinen rannekoru.

Mulla oli tänään palaveri M:n opetustiimin kanssa – autismispesialisti, erityisope, ope – ja kaikilla oli pelkkää hyvää sanottavaa. Koko tiimi uskoo että M siirtyy uuteen luokkaan ja isoon kouluun sujuvasti, tai siis kaikillahan menee aikaa sopeutumiseen, mutta siis ilman varsinaisia huolia. Erityisope lupas että järjestää mulle tapaamisen M:n tulevan erityisopen kanssa, siis sen jonka kanssa M viettää ensi vuonna kaksi tuntia päivässä, kaksi tuntia, neljästä ja siitä kahdesta tunnista kaksikolmasosaa on luokan ulkopuolella tapahtuvaa opetusta ja yksi neljännes luokassa tapahtuvaa erityisopetusta. Puhuttiin koulukyydit ja kaikki muukin ja mäkin oon viimeinkin alkanut uskomaan et tästä tulee oikein hyvä. Kysyin muuten ihan puhtaasta mielenkiinnosta M:lta et miksi se puhuttelee mua nykyään mun etunimellä, vastaus oli vähintäänkin yllättävä; "I just LOVE that name!" M:n erityisope on osa sitä tiimiä joka tulee arvioimaan K:n touhuja kesäkuussa ja me juteltiin jo siitäk...

Mä en nyt taas kauheesti osaa sanoa oikeestaan yhtään mitään. En osaa ahdistua, en osaa olla ahdistumatta, en osaa mitään. Ilma on ruhtinaallisen ihana. Aamulla käveltiin poikien kanssa koirapuistoon ja harmiteltiin yhdessä ettei mukaan osunut eväitä, olis ollut täydellinen sää lounaspiknikille. Sit ripustettiin tauluja kotona ja rakennettiin junarata ja syötiin lounaaksi hodareita. Kummitäti K tuli Vierailevantähden kanssa kahville ja ennen kaikkea leikittämään mun laumaa sillä aikaa kun kävisin siellä ultrassa. Tunnelma oli aika hiljainen ja mulla ajatukset muualla. jannut lentiskentällä ja koirapuistossa Matka sairaalalle meni ajatuksissa, autopilotilla. Jossakin vaiheessa freewayllä mä havahduin siihen et mullahan on klassiset ultrafiilarit. Jokainen joka on ultrassa tai varmaan missä hyvänsä tutkimuksessa saanut vähemmän toivottuja uutisia tietää mistä mä puhun. Järki joo ehkä sanoo et kaikki on kaiken järjen mukaan oikein hyvin, mutta se tuttu vanha pakokauhu...

Lomaelämä on pysähtynyttä, pysähtyneisyys tekee välillä hyvää etenkin kun se on vapaaehtoista. Edelleen M tekee tossa vieressä koulutehtäviään – isot ja pienet kirjaimet, aakkoset, ennen ja jälkeen ja välissä ja... – ja välillä värittää kuin rentoutuakseen haastellisempien tehtävien välissä. Pojat katsoo samaa leffaa kuin eilenkin ja mä oon yöpaidassa tässä koneen ääressä. Välillä ne tappelee ja sit ne riehuu ja sit ne rauhoittuu taas katsomaan elokuvaa. Päiväni Murmelina siis. Ero eiliseen on jättiläismäinen mustelma mun käsivarressa ja se et kohta lähdetään lounaalle M:n koulukaverin kanssa ja lastenmuseoon. ...perhanan typo - en jaksa korjata, sori! Huomenna Suomikouluun sijaistamaan Taideopea ja mun ryhmässä on oma sijaisensa. Taideope on myös Kanteleope, mä rupesin eilen illalla sängyssä miettimään et musta ei kyllä ole kanteleopeksi. Ei edes Kanteleopen sijaiseksi. Mun taidoilla osaan opettaa lapset soittamaan Ukko-Nooan pianolla, yhdellä sormella. Mä oletan ja toiv...