keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

sairastupaa ja muuta


Kahvikuppi lämmittää käsiä ja tuntuu hyvältä aamun viileydessä. Hörppään ja poltan melkein kieleni. Moottoriöljyä, sanon lapsille kun ne katsoo mun mustaa kahvia. Mustaa. Ei maitoa. Ei sokeria. Moottoriöljyä. Lapsi maistaa ja irvistää, naurahdan. Kolmatta päivää töissä kotona. Ensin yksi sairas lapsi, nyt niitä on jo kaksi. Kevätflunssa, ei sen kummempaa. Yläkerrasta kuuluu puheensorinaa, annoin niille luvan pelata. Ei varmaan olis pitänyt, mutta saan tehtyä töitä kun ne saa hetken olla tableteillaan. Tehdään kohta jotain muuta, vaikka legoja. Josko huomenna pääsis takaisin maailmaan... tapaamisiin, toimistolle.



Ulkona paistaa kevätaurinko, Martta lepää mun jaloissa ja sähköposti kilahtelee tasaista tahtiaan. Rakennan tarjousta, kirjoitan blogia, suunnittelen markkinointia. Pitäis tilata tatskoja koulun karnevaaleihin. Nostan pöydän yläasentoon ja lasken sen tovin päästä takaisin ala-asentoon. Tykkään tästä uudesta työpöydästä vaikka säännöllisesti mun kahvikupillinen ajelee sitä ylös ja alas osuessaan hipaisunappeihin.

Tää jannu tokaa kertaa elämässään skeitillä. 


Perjantaina oli Tättiksen synttäribileet. Muistin taas kerran miksi on huono ajatus olla ainoa aikuinen viidentoista lapsen lastenjuhlissa, ja miksi viimeiset vuodet kotikutsuilla on ollut aina vain muutama lapsi kerrallaan. Ei auta vaikka ne on jo aika isoja, silti meillä oli liian monta kaatunutta juomaa ja tahmeat lattiat. Tytöillä oli kivaa ja se oli tärkeintä. Ne maalas kukkaruukkuja, leikki rikkinäistä puhelinta, pelas twisteriä ja metsästi pääsiäismunia. Itse tehty jäätelökakkukin maistui ja ne viisitoista pitsaa jotka yksitellen paistoin. Joku käytännöllisempi tyyppi olis ehkä paistanut pitsan uunipannulla ja unohtanut ajatuksen siitä että jokainen saa itse tehdä omansa. Minä pyyhin hikeä otsalta, söin irtareita, luuttusin lattioita, laastaroin sormia ja etsin sopivaa säilytyspaikkaa hampaalle joka yhdeltä juhlijalta lähti kesken juhlien.

Bileet ja pääsiäiskakku.


Se pieni kiinalainen tyttö, Tättiksen paras ystävä - Anna - jäi juhlista yökylään. Anna on maailman helpoin vieras ja vuodessa englantikin on alkanut sujumaan ihan kohtuullisesti. Ne nyt on toistensa luona yökylässä muutenkin harva se viikonloppu, joko Tättis Annalla tai Anna meillä. Mä tiedän jo että Anna tykkää pitsasta ja spagetista. Tiedän että jauhlihakastike ja pekoni on hyvää, pannarit ihan jees mutta vohvelit parempia, kertaalleen paistoin lettujakin. En tiedä mitä Tättis syö heillä ollessaan mutta ei se ainakaan kovin nälkäisenä ole tullut kotiin. Lauantaiaamuna olin kuitenkin lähdössä töihin ja koska sunnuntaina oli pääsiäinen en paistanut pannareita tai vohveleita vaan viittasin ruokakomeron suuntaan ja sanoin että syökää muroja tai vaikka paahtoleipää. Pieni kiinatar katsoi aamiaistarjoiluja pää kallellaan, osoitti Kentsun paahtoleipää ja kysyi kiinnostuneena mitä se on. Sen jälkeen hän osoitti voirasiaa ja kysyi onko se kenties juustoa. Voitelin työlle paahtoleivän ja ojensin sen lapselle. Hän maistoi varovaisesti yhdestä kulmasta ja lausahti vähän epäilevän tuomionsa: ”It's okay... I guess.” Joskushan ihmisen on se ensimmäinen paahtoleipänsäkin syötävä.

Keitän itselleni lisää kahvia, nappaan kupin matkaan ja loikin yläkertaan katsomaan mitä meidän potilaat puuhailee. On keskiviikko, ulkona on keväinen auringonpaiste.

Pääsiäisenä lauma ajoi keskenään pyörillä koululle leikkimään. Mietin miten niitten reviiri on kasvanut vaikka eihän se edelleenkään kovin laaja ole, meiltä koululle on matkaa muutama sata metriä, sen verran ettei ihan voi huudella kotipihalle. Me käytiin Fredden ja Martan kanssa vaklaamassa niitä  ja jatkettiin matkaa lenkille. Lampaan muhiessa uunissa naapuri tarjoili maistiaisia autotallipanimostaan ja me nautittiin pihalla ihanasta kevätpäivästä. 

Pääsiäisbrunssi. 


keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

yksitoista




Sinä päivänä kun synnyit, satoi maahan myöhäisin lumi koskaan. Kahden suomalaisen vanhemman amerikkalainen lapsi syntyi sattuvasti hyiseen säähän lämpimän huhtikuisen auringonpaisteen sijaan. Siitä aamusta on tänään yksitoista vuotta. Katson sinua farkkuhaalareissasi olohuoneen sohvalla. Ranteessa kimmeltää uusi ranneketju, se vanha kun oli jo jäämässä lyhyeksi. Olet itse valinnut vaatteesi syntymäpäivälahjoistasi, kampasit hiuksesikin ihan itse. Tarjosin apua muttet huolinut, et tarvinnut enää. Katson sinua, lumen lapsi. Katson sinua rakkaudella ja pohjattomalla ylpeydellä. Minun esikoiseni. Miten minusta onkaan lähtenyt mitään noin hienoa ja kaunista.

Olet kasvanut vuodessa lapsesta jonnekin orastavan naiseuden kynnykselle. Elät tunteiden sekamelskassa ja mielesi vaihtaa suuntaa kuin pyörteinen myrskytuuli. Elämäsi on murroksessa. Et aina huomaa miten tärkeä olet veljillesi, olet isosisko ja pikkuveljet on lähinnä aika rasittavia. Sinäkin kyllä rakastat. Vähän salaa. Tiukan paikan tullen puolustat tulisesti. Heille olet koko maailma, niin minullekin. Minä rakastan sinua.

Olet kasvanut vuodessa myös fyysisesti. Pääsi on jo minun olkapääni yläpuolella ja aamuisin kenkämme tahtovat mennä sekaisin. Lastenvaateliikkeet ovat taaksejäänyttä elämää ja katson vähän kaihoisasti kevätmekkoja kauppojen ikkunoissa. Sinä haluat revityt farkut ja t-paidan. Minä rakastan sinua.

Olet kasvanut vuodessa ihmissuhdetaidoissasi. Olet viimeinkin löytänyt ihan oikean ystävän. Sellaisen jonka kanssa jaat ne suurimmat salaisuudet, ilot ja surut. Ystävän jonka kanssa vaihdat varmasti satoja tekstiviestejä viikonlopussa. Jokainen meistä tarvitsee ystävän ja olen onnellinen siitä että olet löytänyt sellaisen. Minä rakastan sinua.

Olet kasvanut vuodessa tanssijaksi. Vuosi sitten olit vasta aloittanut. Nyt sinulla on soolo tanssikoulun kevätnäytöksessä kahdessa esityksessä ja odotat kilpatiimin pääsykokeita. Tanssinopettajasi sanoo että olet taitava, että olet kehittynyt ihan valtavasti ja että kova työnteko näkyy. Tanssinopettajasi sanoo että olet ystävällinen ja autat jokaista muuta tanssijaa, että olet ilo jokaisella tanssitunnilla. Olet löytänyt oman juttusi. Siinä missä minä lapsena vihasin tanssitunteja, sinulle ne ovat päivän paras hetki, ja haluat mennä tanssitunnille tänäänkin, syntymäpäivänäsi. Minä rakastan sinua.

Olet kasvanut vuodessa. Menet syksyllä yläkouluun ja minua jännittää enemmän kuin sinua. Sinulle on tärkeintä että sielläkin saa tanssia. Vuodet menevät niin nopeasti ja tiedän jo että ennen kuin huomaankaan olet aikuisuuden kynnyksellä. Onneksi olet kuitenkin vielä aika pieni. Tulet meidän aikuisten väliin nukkumaan, halaat ja kiipeät syliin. Minä rakastan sinua.

Hyvää syntymäpäivää!



sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

keväthype




Me ollaan menossa keskellä kevään hypetystä, siis sitä juhlasta ja lomasta toiseen loikintaa. Tänä vuonna hypetys on ollut ihan erityisen hypeä sillä me saatiin ekaa kertaan vuosiin vieras Suomesta.



Meille suomivieraat ovat sen verran harvinaista herkkua että sitä ihan ilokseen toimii viikonpäivät matkaoppaana esitellen omaa elämäänsä. Turistikohteet jäi aika vähiin ja vieraalta jäi tällä erää kokematta ne monet ”pakolliset”. Sen sijaan tarjolla oli panimoita, viinitiloja, koulutapahtumia ja aika tavallista arkea. Muistin taas että se mikä on mulle arkipäiväistä, ei välttämättä ole sitä ollenkaan vieraalle ja meidän tavis ruokakauppakin voi vieraalle näyttäytyä loistavana retkikohteena.



Samalla tehtiin vähän työprojekteja ja sivutuotteena syntyi myös ulkomaille muuttamisesta kertova vlogipostaus. On muuten aika kätsää kun perheestä löytyy videoguru ja tuottaja.



Viikko vierähti nopeasti kierrellessä näitä meidän kulmia, esitellessä meille rakkaita ja tärkeitä juttuja siinä sivussa. Kun vieras oli saateltu takaisin lentokentälle ja kohti Suomea me pakattiin kipsut ja kamsut ja lähdettiin kevätlomalle.



Siinä missä Suomessa hiihtoloma on se kevään lomabreikki on täällä kevätloma vastaava ja sosiaalisesta mediasta voi seurailla ystävien ja tuttavien matkailua. Nopealla skrollauksella voi vilkaista kuvia Japanista, Saksasta, Hollannista, Uudesta Seelannista, Karibialta, Floridasta, Meksikosta, Hawaiilta... ja sitten on meidän kaltaiset automatkailijat jotka pyörivät niin Grand Canyonilla, Kaliforniassa kuin meidän tavoin Oregonin rannikolla. Tuntuu siltä että kaikki on jossakin.


Kolmenkopla.

Nousuvesi

Depoe Bayn vesi on huikaisevan turkoosia.

Merileijonat yrittävät kiivetä kalustusalukseen.


Ensi viikolla onkin sit Tättiksen synttärit, synttärijuhlinnat ja vielä hännän huippuna pääsiäinen. Onneksi sen jälkeen saadaan hengähtää hetki ennen äitienpäivää ja jannujen synttäreitä.




torstai 4. huhtikuuta 2019

Oletko onnellinen?




Ystävä kysyy olenko onnellinen, tai ei se multa sitä varsinaisesti kysy vaan jokaiselta joka sattuu somessa kysymykseen törmäämään. Vastaukset vaihtelevat jokaisen elämäntilanteen ja kai vähän tunnelmankin mukaan – olen, en ole, olen surullinen, olen onnellinen, olen aina joskus onnellinen... Vastaan omasta puolestani ja jään vastausten viidakossa pohtimaan onnellisuuden määritelmää, mitä tarkoittaa olla onnellinen? Tutkimusten mukaan suomalaiset ovan maailman onnellisin kansa. Mutta miten onnellisuus määritellään? Onko onnellisuus kuitenkin ainakin jossakin määrin subjektiivinen ja yksilöstä toiseen vaihteleva käsite johon vaikuttaa ihan valtavan moni asia riippuen meidän jokaisen taustasta ja kokemuspohjasta? Voiko onnellisuutta edes mitata tutkimuksella, vai mittaako tutkimus kenties jotakin muuta kuten amerikkalaistoimittaja Michael C. Moynihan videossaan vihjaa?

Suomea maailmalle! Onhan se nyt aika hyvä maa...


Moni suomalainen vaikuttaa tyytymättömältä, mutta onko tyytymättömyys ehkä kuitenkin lähinnä tapa, sanoohan vanha sananlaskukin että se jolla onni on, sen kätkeköön. Onko turvallisempaa vähän narista ja olla tyytymätön, ikäänkuin hyvän onnen amulettina pahaa päivää vastaan.

Minä vastasin aamuiseen kysymykseen olevani onnellinen. Mutta miten minä mittaan omaa onnellisuuttani? Miksi minä olen onnellinen, entä minkälaiset asiat tekevät minusta onnellisen.

Vastasin että minun onnellisuuteni asuu siinä pellavapäisen pojan aamuisessa tuhinassa olohuoneen sohvalla, se asuu siinä että olen kiitollisuudella saanut kolme lasta. Minun onnellisuuteni on siinä että perheen esiteini uskaltaa tuittuilla ja haastaa, olla oma itsensä vaikka helpompaa varmasti olis jos haastais vähemmän, mutta se että se kokee olevansa riittävän turvassa, että se ei pelkää rakkauden loppuvan kun se läimäyttää oven ja julistaa taas kerran miten hirvittävän epäoikeudenmukaista sen elämä on. Minun onnellisuuteni syntyy tästä valtavasta rakkauden ja luottamuksenosoituksesta. Olen vähän kateellinenkin sillä minulla ei ollut mahdollisuutta samaan.

Tätä onnea ei voi eikä halua kätkeä.


Minun onnellisuuteni on yli neljännesvuosisataisessa parisuhteessa, siinä että toinen laittaa mun auton valmiiksi aamulla kun tietää että olen jo myöhässä tai soittaa ja sanoo käyvänsä kaupassa. Ne on niitä arjen huomaamattomia rakkaudentekoja, katse ruokapöydän ylitse, kevyt hipaisu, luottamus siihen että yhdessä vedetään. Se on yhteinen oluthetki työpäivän jälkeen ja hellämielinen vinoilu milloin mistäkin. Jokaisessa sanassa kuitenkin useimmiten se sama sisältö – minä tahdon rakastaa sinua tänäänkin.

Melukylän lapset.


Onnellisuus on siinä että saan aamuisin lähteä työhön josta pidän ja tehdä jotakin sellaista mistä pidän. Että meillä molemmilla on yhtäläinen mahdollisuus tehdä työtä josta nauttii, että vastuu on jaettu. Se on onnellista. Sekin on onnellista että on koti. Paikka johon iltaisin tulla, jossa tuntee olevansa rakastettu, missä levätä ja kokea turvallisuudentunnetta.


Onnellisuus löytyy myös metsän polulta, aamukahvin tuoksusta, sateenropinasta ja keväisestä auringonpaisteesta narsissien ojennellessa katsetta kohti lämpöä.

Aamuhetki ihan yksin. 


Olen etuoikeutettu. Olen kiitollinen. Ei elämä ole täydellistä muttei sen kuulukaan olla. On onnellisuutta nähdä vastoinkäymisten ja haasteitten lävitse, ettei elämä ole haastanut niin paljon ettei enää kykenisi näkemään. Onnellisuus ei ole staattinen tila ja on ollut aikoja jolloin voisin sanoa etten ollut onnellinen. On ollut kipeitä ja vaikeita jaksoja elämässä, liian kipeitä, tai ehkei sitten kuitenkaan. Jokainen niistä ajanjaksoista on rakentanut minua ihmisenä, kasvattanut, eikä yksikään niistä ole turha.

Moni sanoo suomalaisten onnellisuuden johtuvan siitä että yhteiskunnan turvarakenteet ovat valmiina ottamaan vastaan jos elämä pettää alta. Toinen sanoo että onnellisuuden salaisuus piilee tasa-arvoisuudessa ja suomalaisessa koulutuksessa. En tiedä. Ehkä niin. Itse näen ongelmallisena sen jonkinlaisen yhteisöllisyyden puutteen, sen että ne turvarakenteet ovat niin vankat ja vahvat, että on helppoa olla tyytymätön silloinkin kun voisi oikeastaan olla ihan vaan onnellinen.

Oletko sinä onnellinen?

Onnellista on olla kevätiltana pihanuotion äärellä.