tiistai 31. maaliskuuta 2015

pieniä laatikoita rivissä

Ensin ajattelin ettei tästä aiheesta saa kerta kaikkiaan mitään irti. Ei ainakaan mitään mielenkiintoista ja heitin jo Petran ja Helenan käsittelemän ihanan idean romukoppaan; osastolle en osaa sanoa tästä kahta sanaa enempää. 

pääsisäänkäynti

hienommissa malleissa on kivikulissit


Ai meidän naapurusto? Fredde – ja moni muu – käyttää tästä sanontaa ”prefab shit”. Ei me elementtitaloissa asuta, kyllä nää ihan tässä paikallaan on rakennettu, mutta silti meidän naapurusto on ehkä tylsin mahdollinen maailmassa. Meillä ei ole edes rikkaruohoja. Aina välillä me ollaan haaveiltu että muutettais jonnekin ihan ”oikeeseen” paikkaan, ja aina se kaatuu omaan mahdottomuuteensa, työmatkojen pituuteen ja lasten kouluihin. Näinpä me asutaan ”ei missään”. Me asutaan kohtuullisen isolla omakotitaloalueella joka on rakennettu keskelle ei mitään. Ennen meitä, tässä ei ollut kylää sen enempää kuin kaupunkiakaan. Tässä oli metsää. Kaupunki on mäen alla, kymmenen minuutin matkan päässä. Me ei tulla kasvamaan kiinni kaupunkiin. Me asutaan keskiluokkaisuuden ytimessä. Turvallisesti ja tutusti.



paljon on metsässä retkeilyreittejä

Tuli iso rakennuttaja ja osti paljon maata. Se iso rakennuttaja palkkasi liudan suunnittelijoita ja suunnitteli alueen, haluttavan omakotitaloalueen – keskelle ei mitään. Alue on jaettu kahteen; Phase I eli Redmond Ridge ja Phase II, Redmond Ridge East. Me asutaan jälkimmäisessä 690 naapurin kanssa. Meillä on iso ruokakauppa, kaksi vai kolme päiväkotia, kaksi alakoulua, mäkkäri, muutama Starbucks, muutama kampaamo, kauneushoitola, lastenlääkäriasema, paloasema, kiropraktikoita, kolme kuntosalia, eläinlääkäriasema, kymmeniä ravintoloita, hierojia ja kiropraktikoita, kaksi hammaslääkäriasemaa... On meillä. On meillä vaikka mitä. Meillä on kaunista, meillä on metsiä, meillä on lenkkipolkuja. Leikkipuistoja, kaksi koirapuistoa, koriskenttiä, jalkapallokenttiä, krikettikenttä ja tenniskentät. On meillä. On meillä hyvä koti. 







polku vie metsään

koirapuisto




Me kaikki 691 perhettä asutaan samanlaisissa taloissa. Toisilla on neliöitä liki neljäsataa ja muutamalla reilut sata, useimmilla kahdensadan molemmin puolin, ja meillä kaikilla samanlaiset talot. Huolimatta siitä että alueella on loppujen lopuksi kolme rakennuttajaa, meillä kaikilla on samanlaiset talot vähän eri mittakaavassa. Mennessäsi kylään uudelle naapurille tiedät kysymättä missä niitten vessa on. Tiedät ennen kuin astut sisään minkälainen kokolattiamatto ja keittiön kaapit niillä on. Vähän on väreissä vivahde-eroja, mutta periaatteessa meillä on kaikilla samanlaiset kodit. Isoissa taloissa on hienoja kivikulisseja, takaa ne on kaikki samanlaisia latoja. Talojen värit vaihtelee hillityissä harmaan ja ruskean sävyissä, vauvankakasta savunsiniseen. Mikään ei pistä silmään. Nurmikon pituus on määritelty asukasyhdistyksen dokumenteissa, samoin kuin pihoilla kasvavat kasvit. Aitojen korkeus, pituus, malli ja väri on säädetty. Jopa verhojen värit on säädetty. Meidän halpatalossa on sama kylpyamme-elementti kuin kiven heiton päässä neljänsadan neliön kartanomallissa, meillä on kaikilla samat rakennusmatskut ja samasta paikasta tulleen porraselementit. Kaikilla turvallisesti samaa. 





meidän talo vikana vasemmalla





moni kakku päältä kaunis... takapihan puoli voi olla vähän karumpi


Meillä ei tapahdu mitään mielenkiintoista, tai siis joskus jonkun koira kakkaa jonkun toisen nurmikolle ja sen omistaja jättää sonnat noukkimatta. Kerran pariskunta oli riidellyt äänekkäästi puistossa, ja oli sieltä joku käynyt pöllimässä matkalaukun kanssa multaakin. Jatkuvat riidanaiheet naapurustossa on aina ne saman; koirankakka, kaahaaminen ja liikenneympyrään liittyvä liikennekäyttäytyminen.

Me asutaan keskellä ei mitään, alueella joka on kaunis, turvallinen, hajuton ja mauton. Aamulla isät lähtee keskimäärin kolmeen eri työpaikkaan, äidit jää kotiin hoitamaan jälkikasvuaja tekemään vapaaehtoistyötä lastensa kouluissa.



Tänään aamulla Fredde hyppäsi autoon ja ajoi yhdelle näistä kolmesta työnantajasta. Minä toimitin kaikki kolme kouluihinsa ja ajoin M:n koululle tekemään vapaaehtoistyötä. Kävin ruokakaupassa ja ostin kaapit täyteen ruokaa, kävelin jannujen kanssa koulubussipysäkille M:aa vastaan ja jatkoin siitä matkaa M:n luokkatoverin kotiin – samanlaiseen taloon – leikkideitille toisen samanlaisen perheen luokse. Niittenkin isä on töissä yhdellä niistä kolmesta työnantajasta, äiti kasvattaa kotona lapsia ja ne asuu samanlaisessa talossa kuin me. Äiti oli käynyt kaupassa ja ostanut kaapit täyteen. Niillä on vaan kaksikymmentä neliötä enemmän kuin meillä. Me puhuttiin suurista uhkista, muurahaisista ja hiiristä, juotiin kahvia ja pohdittiin elämää. 


Malvina Reynoldsin vuonna -62 kirjoittama poliittinen protestilaulu ”Little Boxes” kuvaa meidän naaupurustoa paremmin kuin hyvin. Kyllä juuri siellä me asumme. Pienessä laatikossa, joka on aivan samanlainen kuin kaikilla muillakin. Pete Seeger teki laulusta tunnetun 1963. Tässä Pete Seegerin versio. Se on niin karun totta että nostaa väkisinkin hymyn huulille. 



maanantai 30. maaliskuuta 2015

kolme vuotta ja viisitoista päivää

Tajusin tänään – viisitoista päivää myöhässä – että M:n diagnoosista on tullut kuluneeksi jo kolme vuotta. Se on pitkä aika pienen tytön elämässä ja näitten kolmen vuoden aikana ollaan kuljettu aivan tolkuttoman pitkä matka. Ensimmäisen blogipostaukseni kirjoitin muutamaa päivää myöhemmin, siitä hetkestä kun istuin lääkärin huoneessa Fredden kanssa ja yritin hahmottaa meidän uutta maailmaa. 




Luin jostakin muusta blogista autismin kriteereistä ja pienen lapsen autismin tunnusmerkeistä. Törmäsin kai Pinterestissä ajatelmaan autistisen lapsen puheesta ja palasin mielessäni ajassa taaksepäin, siihen aikaan kun meilläkin opittiin ja unohdettiin sanoja ja M:n sanakirja rakentui Muumeista ja Tuomas Veturista. Luulin silloin että sillä on vaan hyvä muisti.

Muutaman kaikken lähtemättömimmän muiston joukossa on se leikkideitti meillä kotona M:n ollessa reilut kaksi vuotta. Vieraat – onneksi niitä oli monta – seurusteli ja leikki alakerrassa ja mä istuin mun pienen raivottaren kanssa yläkerrassa. Ei kymmentäminuuttia, ei puoltatuntia, vaan puolitoista tuntia. Lopulta vieraat lähti ja me jäätiin yläkertaan rauhoittumaan. Se oli muistaakseni se päivä, jona sanoin Katelle että jos en tietäis paremmin, niin väitäisin etä M on autistinen. En tiennyt. Nykyään tiedän. Tiedän että autsimi on kuin sateenkaari ja sen kirjolle mahtuu kaikki maailman värit.

Kolmessa vuodessa musta on kasvanut omien lasteni erityisosaaja. Tiedän autismista, ahdistuneisuushäiriöstä, paniikkihäiriöstä, keskittymishäiriöistä ja ylivilkkaudesta enemmän kuin vanhemmat keskimäärin. Viime viikolla koulupiiri järjesti luentotilaisuuden lapsen ahdistuksen kohtaamisesta ja hoidosta. Kysyin tiimiltä saanko mä siitä mitään irti. Ne ei tienneet. Kysyin tilaisuuden järjestäneeltä opolta, sekään ei tiennyt. Lopulta soitin luennoitsijalle, tunnetulle lastenpsykologille. Jätin miehen puhelinvastaajaan viestin ja tuntia myöhemmin se soitti. Esitin sille kysymyksen, kannattaako mun tulla? Pienen keskustelun jälkeen vastaus oli että ei kannata. Tämä luento oli sille keskivertovanhemmalle, sille joka ei tiedä miten kohdata lapsen koeahdistus tai aamuinen vatsakipu.

Viikonloppuna yritin selittää ADHD:ta anopille, tai siis Fredde yritti ja mä istuin pöydän toisella puolen ja kuvailin. Ajattele että istut ravintolassa ja yrität puhua ystäväsi kanssa. Samalla kuitenkin kun yrität kuunnella ystävän puhetta aistit kaikki muutkin aistielämykset samalla voimakkuudella. Kuulet naapuripöytien puheen, kuulet miten ovi käy ja kuinka kattilat kolisevat keittiössä. Astiat kilisevät ja ohitse menee autoja. Ilmastointi hurisee. Ravintolan valaistus osuu silmiin ja samalla kun yrität keskittyä kuuntelmaan ystävääsi seuraat kaikkien tarjoilijoitten liikkeitä, tulevia ja meneviä asiakkaita, muitten liikehdintää. Kiinnität huomion jokaiseen vessassakävijään ja siihen tyyppiin joka ristii jalkansa ravintolasalin toisessa laidassa. Samalla yrität kuunnella ystävääsi. Silti tunnet kengässä olevan kiven ja aistit kuinka housut tuntuvat kireätlä reisistä ja sukat kutittavat jalkoja. Tunnet paidan materiaalin ja pöydän kiltävän kovan pinnan. Aistit tuolin allasi ja sen kovat jalat. Jokainen aistimus tulee samalla voimalla ja jokainen näistä aistimuksista keskeyttää yrityksesi kuunneella sitä ystävää. On mahdotonta ajatella vielä syövänsäkin samaan aikaan. Informaatiotulva tuntuu tukehduttavalta ja omaa sanottavaa on niin paljon että puhuminen tuntuu kerta kaikkiaan pakolliselta. Lääkitys auttaa hallitsemaan tätä informaatiotulvaa, karsimaan ja keskittymään oleelliseen.

Tuella ja kovalla työllä M:sta on tullut toimintakykyinen. Melkein ihan tavallinen. Melkein. Toisaalta monesti olis helpompaa ehkä olla enemmän erilainen, näkyvämmin poikkeava. Tämän ajatuksen muhun istutti se äiti jonka autistisen pojan luokassa – ihan tavallisessa luokassa – käy harjoittelemassa muutaman kerran viikossa vaikeammin autistisia lapsia. Niitä lapsia ymmärretään. Ne lapset saa anteeksi. Ne on näkyvästi erilaisia. Meidän lapset kun kuuluu siihen tavallisten ryhmään. Ne ei oikein istu siihen, ne on vähän outoja. Eikä kukaan kai halua olla outo. Joskus on rankkaa olla melkein tavallinen.

lauantaisen hiustenleikkuun aikana M ehti laskemaan kuuteen tuhanteen - ääneen


Yhdestä autistista on tullut kaksi ja diagnoosista josta tiesin yhtäpaljon kuin keskiverto kaduntallaaja on kasvanut osa meidän elämää, itsestäänselvyys. Aina satunnaisesti me kaksi aikuista katsotaan toisiamme silmiin ja todetaan lakonisesti; ”se on taas se autismi” Milloin minussa, hänessä tai meidän lapsissa. Autismi on tehnyt elämästä haastavampaa. Ihan varmasti olis ollut helpompaa ilman, ihan jokaiselle osapuolelle. Toisaalta meidän elämä on autismin rikastuttamaa, ei köyhdyttämää. Se ei ole tappio, se on mahdollisuus. Se on rikkaus ja mahdollisuus kaikkine vaikeuksineen, mutkineen ja haasteineen.

Olen oppinut aivan valtavasti itsestäni. Olen oppinut aivan valtavasti elämästä ja lapsistani.


Huhtikuu on autismikuukausi. Itse lakkaan kynteni autsimin värein, siniseksi.


sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

sääret sokerissa

Niin, se sokeri. Siis se karvasokeri. Lupasin kertoa miten Parissan kanssa kävi, lähtikö karvat, päädyinkö karvanpoistajalle vai otiko höylän kouraan.

Ihan alkuun sanon ettei säärikarvat sovi mulle. Ehkä se on ne kymmenet karvattomat vuodet, mä kun oon höylännyt uskollisesti kesät talvet. Se kun tuuli kepeästi liehuttaa pyöräillessä säärikarvoja ei tuntunut hyvältä, eikä tunne siitä että kaikki tuijottaa mun sääriä poistunut. Kukaan ei tuijottanut ja silti mennessäni hakemaan O:n koulusta shortseissa muistin sanoa jokaiselle vastaantulijalle että joo, ”waxing on vielä tekemättä” ettei kukaan vaan vahingossakaan kuvittele etten mä ole huomannut mun karvaisia sääriä. Kyllä olin ja halusin niistä eroon.



Eka yritys viikko takaperin meni niin sanotusti reisille. Lämmitin – liikaa – levitin – liikaa – läiskäsin poistopaperin päälle ja repäisin. Paperiin jäi runsaasti sokeria, mutta ei yhtään karvaa. Fredde puuttui mun touhuun ja kertoi nähneesä telkkarissa miten se pitää tehdä. Minä levitän liian kuumaa sokeria niin ohuelti kuin pystyn ja Fredde hieroo raivokkaasti paperin mun sääreen. Sit se repäisee vähintäänkin yhtä raivokkaasti. Paperiin jää kolme yksinäistä karvaa. Fredde kysyy et miks mä en mee karvanpoistoon niin kuin kaikki muutkin? Vastaan että haluan olla taloudellinen ja opetella tekemään tän itse. Fredde bingaa ja ilmoittaa mulle että kulman salonkin poistaa multa niin sääri-, kainalo- kuin tarvittaessa intiimialueenkin karvat satasella. Se neuvoo mua varaamaan ajan. En varaa. Odotan viikon ja siedän karvaisia jalkojani shortseissa.



Perjantaina yritin uudestaan. Pesin sääret huolella saippualla ja vedellä. Lämmitin sokeria vähän vähemmän. Levitän sitä niin ohuelti kuin kykenen ja survon paperin sääreen niin tiiviisti kuin vaan kykenen. K huutaa mut pyyhkimään ja juoksen vessaan se paperilappu sääreen liimattuna. Kiroilen hiljaa mennessäni et nyt tää menee taas ihan pieleen – väärin. Ei mennyt pieleen, oli hyvä antaa sokerin liimautua paperiin hetken, repäisen ja lappunen on täynnä karvoja. Seuraavan lapun repäisen liian aikaisin. Kolmas onnistuu taas paremmin. Neljännellä kerralla repäistessä säärestä valuu myös verta, kiroan marevanin ja pyyhin talouspaperilla verta samalla kun levitän lisää sokeria. Aina välillä käyn pesemässä sääret uudestaan vedellä ja saippualla ja lämmitän sokeria taas hetken. Ne mitä en saa nyhdettyä irti sokerilla nypin pinseteillä. Jos mustelmia ei huomioida, olen tyytyväinen lopputulokseen. Viimeiseksi levitän jalkoihin paketin mukana tullutta öljyä.








Erityisen nopeeta tää ei ollut ja veikkaan että tähän episodiin käytettyssä ajassa höyläisin sääreni suihkussa viikkoja, ellei jopa kuukausia. Toisaalta tässäkin varmaan kehittyy ja väittäähän ne että karvoja kasvaa jatkossa vähemmän ja ne on pehmeämpiä koska niissä ei ole sitä höylän jättämää terävää kärkeä. Toistaiseksi ei myöskään ole yhtään sisäänkasvanutta karvaa tai punoittavaa karvatuppea. Olin ajatellut että se sattuisi enemmän. Ei se oikeastaan sattunut. Olin myös ajatellut että ne karvat lähtee silleen hienosti, niin kuin tv-sarjoissa. Ei lähtenyt vaan olihan se melkoista hieromista. Liekö ongelma ollut aloittelijan kehnossa tekniikassa.

Kokeilin ainetta myös kainaloihin. Ei onnistunut. Lappuseen jäi muutama hassu karva ja tahmeat kainalot. Ajattelin varata ajan kulman salonkiin ja antaa niitten nyhtää irti mun kainalokarvat. Myös intiimialueet taidan jättää ammattilaisten hommaksi.


Taidan kuitenkin kokeilla sokeria sääriin myös toiste. 





kuorosammakkojen laulu

Etelä-Ranskassa, Antibesin kaupungissa, Helenan naapurissa asuu lauma konnia. Ne pitää illan pimeydessä kurnutusjuhliaan.

Täällä meillä varma merkki kevään tulosta ja tulevasta kesästä on yhtälailla sammakkojen kuoro. Meidän sammakon on pieniä ja ne osaa vaihtaa väriä naamioituen loistavasti taustaansa. Onpa meillä kerran ollut sammakko olohuoneen seinälläkin, onnistuen naamioitumaan seinän silloiseen oliivinvihreään sävyyn. 



Pacific Tree Frog, toiselta nimeltään Pacific Chorus Frog eli kuorosammakko herää ja lyhtyy laulamaan tuhansien lajitovereittensa kanssa illan hämärässä. Ensimmäisellä kerralla ajattelin sen olevan sähkömuuntaja tai joku vastaava. Vuosien saatossa tästä sammakkojen ”laulusta” on tullut rakas ääni joka kertoo siitä että talvi on ohitse. Alkukeväästä naamakirja täyttyy päivityksistä: ”The frogs are back”

"Pacific treefrog brown morph" by Hecuter
 - Own work. Licensed under CC BY-SA 4.0 via Wikimedia Commons 

"PacificTreeFrogGreen" by Sanzoneja (talk) - Own work (Original text: I (Sanzoneja (talk)) created this work entirely by myself.). Licensed under Public Domain via Wikimedia Commons 



Vähän myöhemmin keväällä aamuherätykseksi vaihtuu lintujen laulu. Varhaisen aamun laulajien riemu on raivokasta, äänekästä ja kuuluttaa tulevaa kesää. Yhtenä keväänä tajusin unohtaneeni miltä kuulostaa Suomen kevät, se laulu jota niin monta vuotta kaipasin. Sen tilalle on tullut punarinnan ja peukaloisen laulut. 


lauantai 28. maaliskuuta 2015

rahat on loppu, mutta myydään volvo

Hesarin kolumnisti ravistelee suomalaisia amerikasta käsin. Tällä kertaa aiheena oli peruskoulu. Kommenttikentässä ollaan takajaloillaan ja pyritään dissaamaan kolumnistin kirjoitusta oikealta ja vasemmalta, osa kutsuu suoraan jopa idiootiksi. Välissä muutama kannustaa ja tukee. Jokainen ulkosuomalainen tietää ihan hyvin ettei suomalaisen yhteiskunnan epäkohtiin saa puuttuua ulkoa käsin. Ei vaikka joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle.

Vain suomessa asuva suomalainen saa arvostella suomen terveydenhuoltoa, koululaitosta tai verotusta. Ulkosuomalaisen tulee kiittää ja kumartaa, ymmärtää että on lottovoitto syntyä Suomeen. Vaan onko se ihan oikeasti lottovoitto? Miksi niin moni lähtee? Miksi niin moni niistä lähtijöistä palatessaan päättää lähteä uudestaan; ”heti kun vaan voi!” Miksi niin moni lähtijöistä tietää jo lähtiessään ettei aio palata? Miksi ulkosuomalainen ei halua asua Suomessa, vaan tyytyy kärräämään lomiltaa mukanaan kalliita desingnesineitä ja vaatteita? Miksi?

Kun multa kysytään aiotaanko me palata joskus Suomeen, vastaan ei. Ei me aiota. Seuraava kysymys on usein et miks me lähdettiin. Vastaan diplomaattisesti että me ei vaan olla kovin hyviä suomalaisia. Meille tämä sopii paremmin ja täällä on meidän koti. Täällä me asutaan, täällä lapset on syntyneet, täällä on niitten koulut, ystävät ja meidän elämä.

Kysyjä nostaa usein esille Suomen erinomaisuuden. Kyllä täällä maailmalla monen silmissä Suomi on se pieni paratiisi, missä kaikilla on ilmainen terveydenhuolto, ilmainen huipputason koulutus ja kaikista pidetään huolta. Suomi on monen amerikkalaisen silmissä hyvinvointivaltion ihannekuva. Silti me ollaan mieluummin täällä. Ei ilmaston takia. Ei rahasta. Ei pakosta, vaan ihan omasta valinnasta.

Suomalainen lukija tietää ettei suomalainen terveydenhuolto ole oikeasti ilmaista. Lääkärissäkäynnistä maksetaan, sairaalapäivistä maksetaan, lääkkeistä maksetaan. Suomalainen lukija tietää että huipputerveydenhuolto on ruuhkautunut, jonot on pitkiä ja tekijöitä liian vähän. Suomalainen lukija tietää myös että myös Suomessa on hyviä ja huonoja kouluja ja niissä kouluissa parempia ja huonompia opettajia. Suomalainen lukija tietää että suomalainen nuoriso masentuu. Se tietää että koulukiusaaminen on ongelma, samoin kuin syrjäytyminen siinä missä sosiaalietuuksien väärinkäyttökin. Suomalainen lukija tietää että suomalaisista vanhuksista ei ole rahaa huolehtia. Suomalainen lukija tietää että vammaiset joutuvat taistelemaan saadakseen heille kuuluvat edut. Ei ole rahaa. Amerikkalainen ei tiedä. Se kuvittelee että Suomessa on oikeesti vaan onnellisia ihmisiä jotka ei tee töitä ja saa kaiken ilmaiseksi. Amerikkalainen ei tiedä että Suomi on ajautumassa konkurssiin samalla kun suomalainen pitää kynsin ja hampain kiinni oikeuksistaan ja saavutetuista eduistaan.

Suomi tarvitsee kuumeisesti lisää rahaa. Mistä sitä saadaan? Kukaan ei tiedä. Supercell teki voittoa kolme miljoona euroa per työntekijä. Työntekijöitä oli muutama kymmenen ja joku jo ehti älähtämään että moinen menestys syö suomalaisten työpaikkoja eikä ole reilua. Vastaavasti Microsoft teki 17 miljoonaa euroa voittoa työntekijää kohden. Kukaan ei älähdä, työntekijöitäkin on toki se 110000. Pitääkö kaiken kuitenkaan olla aina niin reilua? Mistä saadaan Suomeen lisää rahaa? Kuka keksii jotakin uutta? Kuka ymmärtää että on tullut aika purkaa se suomalaisen hyvinvointivaltion irvikuva, se mikä ei enää toimi, vai onko se koskaan edes toiminut. Joku heilutteli ilmassa mahdollisuutta verottaa Suomesta lähtijää, alkuun kertapömpsäys lähtiessä. Kysymys kuuluu koska joku keksii että meitä maailmalla asujia vois verottaa myös tuloverotuksen puitteissa? Sinä päivänä täytän kaavakkeen, maksan 400 euroa ja palautan passin luopuessani Suomen kansalaisuudestani.


Ratkaisu tuskin löytyy verotuksen kiristämisestä tai uusista veroista. Ratkaisu ei löydy ulkosuomalaisten verottamisesta tai lähtemisen estämisestä. Kyllä ratkaisun täytyy tulla jostakin muualta. 


perjantai 27. maaliskuuta 2015

ilmainen lounas

Puhutaan lasten kasvattamisesta, mutta aika hyvin nuo kasvaa ilman varsinaista kasvattamistakin. Niillä on ihan ookoo käytöstavat. Ne osaa pukea ja riisua ja syödä ja käydä vessassa. Nukkumisen kanssa on välillä vähän niin ja näin. Ei myöskään haittais jos K opettelis pyyhkimään käytyään kakalla. Tällä hetkellä kun joko minä pyyhin tai jos jannu ”pyyhkii” itse se vetää housut pyyhkimättä jalkaansa. Jos asetetaan diagnoosit ja sosiaaliset suhteet ja lauman erityisvaikeudet sivuun, on mun suurin huoli niitten kohdalla se että miten ne oppii ymmärtämään ettei ne ole noin vaan oikeutettuja moneen asiaan mitä meillä on tarjolla. Sama pelko ja huoli on monella muullakin vanhemmalla meidän lähipiirissä.



Moni lapsi kun kasvaa ympäristössä jossa viiden sadan taalan pyörä on normi. Tai kevätloman lomamatka, tai ravintolassa syöminen, tai ihan vaikka se että kaupassa voi ilmoittaa haluavansa mehujäätä-pihviä-hedelmiä-mehua-maitoa ja saada sen. Koska se on mahdollista. Miten opettaa yltäkylläisyydessä kasvavalle lapselle että kaikki se mitä meillä on, on meillä koska sen eteen tehdään työtä. On kaunis koti, on kaksi uutta autoa, on kivoja vaatteita, ruokaa, harrastuksia, polkupyöriä, leluja. Kun tarvitaan silmälasit, mennään silmälääkäriin ja ostetaan silmälasit. Kun tarvitaan lääkäriä tai lääkettä se on kädenulottuvilla. Irvistän maksaessani ensiavun omavastuuosuutta - $300 – mutta se ei ole mikään kynnyskysymys. Maksan laskun ja huomenna en muista koko asiaa.

FedEx tuo lapsille uusia kevätkenkiä. Fredde on tehnyt töitä ja ansainnut rahaa, 
jotta me voidaan ostaa vaatteita ja kenkiä lapsille

Tunne siitä että on oikeutettu johonkin, ymmärtämättä olevansa etuoikeutettu on ongelma kaikissa länsimaissa. Se on ongelma myös Suomessa. Mittasuhteet on monesti ehkä erilaisia, mutta kuinka moni suomalainen kokeekaan että hänellä on oikeus saada lapset päivähoitoon. Oikeus saada sossusta rahaa jos ei oo töitä. Oikeus saada työttömyyskorvausta. Oikeus saada terveydenhuolto. Oikeus saada opetusta.

Liian monesta asiasta on tullut itsestäänselvyyksiä. Tottakai kuuluu saada kaikki edellämainitut, onhan niihin oikeus. Vai onko? Ilmaisia lounaita ei ole. Se tuntuu monelta unohtuneen. Joku maksaa laskun aina, silloinkin kun lounas vaikuttaa ilmaiselta. Ihan konkreettisestikin kouluruoka kustannetaan Suomessa verovaroin, ja ne verovarat on työtätekevien suomalaisten ansaitsemia rahoja. Ei verovarat mistään tyhjästä tule. Joku maksaa sen laskun. Jos et sinä itse, niin siten joku muu.

Meillä on velvollisuus auttaa niitä jotka ovat heikompia. Yhtälailla pitäisi edelleen olla olemassa velvollisuus kantaa kortensa kekoon myös koko yhteiskunnan tasolla. Olkoon se sitten vaikka työttömän suorittama yhdyskuntapalvelu työttömyyspäivärahaa vastaan, kunnes se työpaikka löytyy.

Joku valitsee toisin. Joku haluaa downshiftata ja tulla toimeen vähemmällä. Mikäs siinä, niin kauan kun tulee omillaan toimeen. Se että käy vähän hakemassa asumistukea ei ole downshiftaamista, se on loisimista. On ihan ookoo kasvattaa takapihalla nauriita ja lampaita ja elää kädestä suuhun, meditoida ja olla onnellinen, niin kauan kun siihen ei tarvitse niitä verovaroja.

Moni tuntuu unohtaneen että meillä on mahdollisuus moneen sellaiseen mihin valtaosalla maailmasta ei ole mahdollisuutta. Me voimme valita käyttää homeopaattisia hoitomuotoja tai jättää lapset rokottamatta, tai hellittää vähän ja ottaa sapattivapaa. Meillä ei ole oikeutta siihen, meillä on mahdollisuus. Miten järjettömän etuoikeutettu täytyy ihmisen olla, että se voi heittää pois sen minkä eteen moni olisi valmis antamaan paljon. Heittämää pois ja toteamaan ettei mun tartte. En halua. En välitä. Valitsen toisin. En halua tehdä työtä. En halua rokottaa. En tarvitse länsimaista lääketiedettä. Valtaosalla maailmasta ei ole mahdollisuutta valita, me emme muista miten järjettömän etuoikeutettuja me olemmekaan.

Meillä on paljon. Meillä on paljon enemmän kuin me ihan oikeasti tarvittais. Osin kysymys on siitä että palapelinpalaset nyt vaan on sattuneet loksahtamaan kohdalleen, toisaalta, kaiken tämän eteen on kuitenkin tehty työtä. Paljon työtä. Me valitsimme muuttaa ulkomaille. Olimme etuoikeutettuja. Meillä oli mahdollisuus, ei pakko. Fredde valitsi luopua lomistaan ja vakkariduunin turvasatamasta ja hyppäsi konsulttina käytännössä yksityisyrittäjäksi. Sekin oli valinta, mahdollisuus. Meidän perheelle se on osoittautunut loistavaksi valinnaksi. Joudun myöntämään että nautin siitä että voin ostaa itselleni designerkengät tai uuden kynsilakan miettimättä asiaa sen enempää. Nautin siitä että ruokakaupassa ladon kärryyn sen mitä tarvitsen ja aika usein paljon muutakin – paketti keksejä, luomumehujäitä, ranskalaisia juustoja, pullon tai kaksi tai kolme hyvää viiniä, vähän kukkia. Minä tiedän ja muistan olevani etuoikeutettu, ainakin tänään. Huomenna mennään koulukaverin kutsuille. Viikon päästä on pääsiäinen. Meillä on mahdollisuus kaikkeen tähän. Moni muu miettii juuri nyt mistä saisi lapselle kuumelääkettä tai aamuksi muroja.

torstaina ostan ohimennessäni kaupasta kukkia


Kaikkea ei voi mitata rahassa. Raha kuitenkin mahdollistaa monia asioita. Mulle rahassa se suurin asia on ollut se ettei enää tarvitse laskea voidaanko maksaa lääkäriä tai lääkkeitä. Se ettei mun tarvitse yöllä miettiä miten me maksetaan vuokra tai mistä revitään ruokarahat, saisinko ehkä muutaman ekstratunnin? Raha tuo paljon velvollisuuksia ja vastuuta. Samalla sen mukana saa turvallisuutta ja mielenrauhaa.

Mun velvollisuus on auttaa heikompia. Mun velvollisuus on auttaa niitä jotka tarvitsevat apua. Viimeksi eilen kirjoitin shekin vanhempainyhdistykselle tukemaan niitä perheitä jotka syystä tai toisesta tarvitsevat lisätukea. Kaupassa ladoin ostoskärryyn vähän ylimääräistä ja kannoin ne koululle, niille joilla ei ole varaa ostaa ruokaa. Se että on etuoikeutettu tuo mukanaan velvollisuuksia, eikä pienin niistä ole kasvattaa lapset ymmärtämään että he ovat etuoikeutettuja, raha ei kasva puissa, sen eteen tehdään työtä.

Ehkä ainoa meidän jokaisen syntymässä saatu oikeus on oikeus elää ja hengittää, juuri tässä, juuri nyt, tämän hetken.


editoin blogiin tulevia valokuvia Surface Pro 3:lla, joka on ostettu rahalla jonka eteen Fredde on tehnyt työtä


maaliskuiset kesäpäivät

Pojat syö mehujäätä (K:lla on mansikka-punajuuri ja O:lla kiivi-avocado) shortseissa ja t-paidoissa. Me tultiin just pyöräretkeltä. Eilen ne sai bussipysäkillä naapurilta vähän toisenlaiset mehujäät, sellaiset joista niillä oli punaiset suut vielä illalla kylpyyn mennessä.



eilinen mehujääpusu

Kysyin aamulla haluaako M viedä syntymäpäivänään mehujäät kaikille luokkatovereille. Hetken se oli innoissaan. Yhtäkkiä sen ilme nuupahti; ”Mut ei me voida.” – Ai miks? ”No kun popsicle party voi olla vain jos sen voittaa koko luokka” – Joo, mut mä ostan ne mehujäätä ja tuon ne sulle kouluun, eikö? ”Niin, mutku se ei käy.” – Hmmm, mutta kyllähän kaikki tuo jonkun herkun kouluun kun on synttärit. ”Niin tuo, mutta ei mehujäätä.” Mun rakas, ihana, kaavamaisen ajattelumallin kuningatar. Mehujäät voi olla vaan palkinto, ei herkku. Kysyin saanko neuvotella asiasta open kanssa. Saan. Sentään.


Pihalla kukkii rosmariini ja atsaleat. Nypin hampaittenvälistä niitä pieniä mustia ötököitä joita on kaikkialla.