sunnuntai 26. elokuuta 2018

lähiön lapset ja kaupungin kasvatit


Me kuljetaan samaan suuntaan muitten kanssa. Kaikki kulkee samaa vauhtia, kukaan ei töni tai ohittele, kadunkulmissa joku jatkaa vasemmalle tai oikealle, loput ylittää kadun ja kulkee tasaista vauhtiaan eteenpäin. Perheitä, pariskuntia, miehiä, tyttöjä ja naisia viettämässä iltaa. Ei tarvitse kulkea yksin, sillä stadionin 65.000 paikkaa oli myyty loppuun. Takana joku kysyy seuralaiseltaan tietääkö se miten pääsee hotellille, toiset miettii pitäiskö mennä yhdelle. On miltei keskiyö ja meidän lapset näkee suurkaupungin yöelämän ensimmäistä kertaa meidän taivaltaessa reilun kilometrin matkaa halki öisen kaupungin kohti Fredden työpaikan parkkihallia. Yökerhojen edessä olevia jonoja, hälytysajoneuvoja, rikki menneitä pulloja, roskia... kadunkulmassa koditon nainen kaivaa roskiksesta ruokaa. Kahdensanvuotias tarraa mua kiinni kädestä kovempaa, siinä missä mä kasvoin tällaisessa ympäristössä on tämä kahdeksanvuotiaalle vierasta.



Autossa se huokaisee helpotuksesta päästyään turvaan yön kauhuilta, ja lataisee sen jälkeen sarjan kysymyksiä kodittomuudesta, parkkihallin yövalvojasta joka päästi meidät sisään halliin ja niistä klubeista joille siellä jonotettiin. Miksi? Miksi metallinpaljastimet? Miksi poliisit ja vartijat? Miksi lukittu parkkihalli? Miksi joku syö roskiksesta? Isosisko vastaa ja puhuu kasvavasta kodittomuudesta, huumausaine- ja mielenterveysongelmasta. Minä puhun turvallisuudesta. Lopulta voipunut ääni sanoo ettei se enää koskaan halua mennä yöllä kaupunkiin. Isosisko vastaa mun puolesta että äiti kasvoi kaupungissa, Fredde myös.



Meillä oli ihana ilta. Illallinen ranskalaisessa ravintolassa, lasten ensimmäinen stadionkonsertti. Tättiksen luokkatoveri istui viereisessä katsomossa muutama rivi alempana, me vilkutettiin. Ollipolli istui hiljaa ja tapitti, imi sisäänsä kaiken siinä missä veli bailasi ja sisko lauloi ja tanssi. Minäkin lauloin ja tanssin. Kotona katsoin kuvia somesta. Tuttavan tytär oli näköjään päässyt tapaamaan Ed Sheerania, niinpä tietenkin.

Aamulla meidän talon ohitse hipsuttelee ilves. Kaupungin yö tuntuu kaukaiselta, leivon sämpylöitä ja kaadan kupin kahvia. 









sunnuntai 19. elokuuta 2018

töissä kera lasten ja koiran

Töissä - lounaalla.


Jotenkin tähän suomalaisen perheministerin lapsityöpaikallakohuun sopii ihan loistavasti se mitä olin jo useamman päivän ajatellut kirjoittaa, ajatuksella miltä nyt tuntuu kun on tehnyt kolmen lapsen kanssa duunia viimeiset 10 viikkoa. Ei hetken tai tovin, ei tunnin tai kaksi, vaan 10, siis kymmenen VIIKKOA. Jäljellä vielä kaksi ja mitä lähemmäksi koulun alkamista päästään, sitä hullumaksi elämä menee useammastakin syystä.

Ensinnäkin ennen koulunalkua on hyvä yrittää hoitaa pois roikkumasta kaikenmoisia lapsiin liittyviä juttuja. Meillä se sisältää kaksikin tapaamista kirurgin kanssa. Yhdeltä poistetaan rautahampaita, toiselta leikellään kitarisoja ja kuvataan henkitorvea. Kaksi tapailee jo psykologin kanssa ja tapaamistahtia on tiivistetty koulunalkua kohden. Kolmas aloittaa psykologin kanssa keskiviikkona. Torstaina tavataan uusi erityisope ja tutustutaan uuteen kouluun ennen kuin siellä on 430 lasta vanhempineen ja sisaruksineen tutustumassa virallisena tutustumispäivänä. Uimakoulua on jäljellä kaksi viikkoa, ne kuuluiset viimeiset kaksi viikkoa ennen koulun alkamista.

Heinäkuussa oli kohtuullisen kivutonta tehdä töitä lapset perässä kulkien. Käytiin vähän toimistolla ja tapaamisissa ja pysähdyttiin uimaan tai jätskille. Käytiin puistoissa ja oltiin noin keskimäärin enemmän lomalla kuin töissä. Paljon vapaata ja vähän töitä. 

Legonäyttelyssä kun oli hetki aikaa.


Nyt elokuussa se on aika paljon vaativampaa. Uusia asiakkaita, myyntiin tulevia kohteita, markkinointitapahtumia, näyttöjä ja kaikkea muuta työelämään kuuluvaa. Viimeiset viikot ne on olleet enemmän töissä kuin lomalla ja tiistaina joskus vähän ennen viittä käsin seuraavan keskustelun takapenkin kanssa: - Äiti oletko sä väsynyt? – En erityisen, Miten niin? – No kun mä olen ihan kamalan väsynyt tän päivän jälkeen. Me käytiin ihan hirveän monessa paikassa ja nähtiin kauheesti eri ihmisiä. Naurahdan ja sanon että tällaisia nää mun työpäivät on silloin kun ne on koulussa. Lapsi katsoo mua peilin kautta kauhistuneena ja toteaa – No nyt mä ymmärrän miksi sä haluat illalla mennä aikaisin nukkumaan.

Tiistai oli se päivä kun aloitettiin aamu ennen yhdeksää mun toimistolla palaverissa. Sieltä uimakouluun ja uimakoulusta valokuvaan. Valokuvasta asiakastapaamiseen ja asiakastapaamisesta hoitamaan asioita. Pysähdys lounaalla. Lounaalta kiepautus toimistolle ja sen jälkeen palaveeraamaan tulevan yhteistyökumppanin kanssa. Kotona kaivan läppärin laukusta ja jatkan hommia vielä muutaman tunnin.

Töissä - uutta yhteistyötä viritellen. Jannut sai livan piirtää neukkarin valkotaulun täyteen. 


Ajatus siitä etteivät lapset kuulu työpaikalle tuntuu kaukaiselta. Omassa maailmassa on itsestäänselvää että lapset kulkevat mukana silloin kun se on tarpeen. Meillä se on tarpeen silloin kun koulut ovat kiinni. Onhan toki erilaisia kesäleirejä, mutta siinä missä useimmat lapset pitävät kesäleirejä hauskoina, kiinnostavina ja virikkeellisinä, meidän lasten silmissä ne samat lego-tanssi-jalkapallo-parkour-taide-näytelmä-luonto-uima-tennis-askartelu-kirjallisuusleirit ovat lähinnä kaoottisia ja ahdistavia. Yhdestä leiristä toipuminen vie tovin jos toisenkin ja näinpä meillä ei kauheesti leireillä.

Päivähoidoksi tarkoitetut leirit on meillä kokeiltu. Ne olivat paitsi kalliita niin myös sen verran virikkeellisiä  että vaikutukset ulottuvat vielä tähän päiväänkin. Tättis tuli perjantaina takaisin viikon kestäneeltä ratsastusleiriltä, sillä oli kivaa. Tällä leirillä ei ole mitään yhteyttä näihin sijaishoitona toimiviin leireihin. Halvinkin leiri on täällä kallis. Ratsastusleiri taas on ihan puhtaasti kallista hupia. 

Ratsastusleirillä hoitohevosen kanssa.


Se niistä leireistä. Entä lapsi työpaikalla? Täällä Yhdysvaltain länsirannikolla on ihan tavallista nähdä lapsia vanhempiensa mukana töissä. Niin tavallista ettei kukaan edes kiinnitä siihen huomiota. Omat lapset olivat satunnaisesti mukana töissä myös silloin kun työskentelin sairaalan poliklinikalla, enhän ollut suorassa potilaskontaktissa, mulla oli oma toimisto ja muitten mielestä oli lähinnä hauskaa jos mun toimistossa istui piirtelemässä joku kipsikäsi. Mun toimisto oli täynnä vierailijoita tarjoilemassa kaakaota, pullaa ja karkkia. Lääkärit esitteli lapselle miten erilaiset laitteet toimii ja kertoi leikkuristooreja. Koko kesää ei kullannuppuja olis kuitenkaan voinut istuttaa siellä äidin toimistolla, mutta silloin tällöin se oli enemmän kuin ookoo.

Nykyään meidän lapset käy töissä niin isän kuin äidinkin kanssa. Vähän riippuen siitä miltä kummankin kalenterissa näyttää. Kummalla on vähemmän kokouksia, kummalla enemmän aikaa pysähtyä jäätelölle. Usein se satun olemaan minä koska mun aikataulu on monesti väljempi.

Tossa meidän ostarilla on kiropraktikko jonka vastaanotolta löytää näin kesäisin perheen kolme lasta, ikää pojilla muistaakseni kuusi, neljä ja yksi. Äiti on luennoitsija yliopistolla, joten isän on helpompi ottaa lapset mukaan. Koulun toimistossa olen useammankin kerran törmännyt alaikäiseen. Sellaiseen kaksi-, kolme- tai nelivuotiaaseen nuoreen mieheen tai naiseen. Toimiston tädit toteaa että se on sen ja sen opettajan lapsi ja sen lastenhoitaja oli sairastunut-estynyt-peruutettu. Lapsi siis hengailee toimistossa samalla kun ne äiti tai isä opettaa luokassa.

Töissä - ihan missä tahansa


Ei. Lapsen kannalta ei ole ideaalia olla vanhemman mukana työpaikalla viikosta toiseen. Lapsella olis ihan varmasti mukavampaa jossakin muualla, mutta toisaalta lapsella ei tarvitse aina olla kivaa. Lapsi voi hyvin tulla vanhemman mukana töihin ja oppia miltä aikuisten maailma näyttää. Omalla toimistolla viilettää aina välillä kollegan lastenlapset kun isoisä on hoitovuorossa tai toisen kollegan poika meidän ollessa palaverissa, koska on kesä ja koulu ja miehen vaimon aikataulu on tiukempi. Omalla toimistolla, useimmiten mun työpöydän alla on säännöllisesti myös meidän kolme lasta. Kolleegat kurkkaa aina ohikulkiessaan onko siellä pöydän alla ketään, välillä siellä on myös meidän Martta joka on yhtälailla tervetullut töihin kuin ne lapsetkin.

Marttakin saa tulla töihin. Oli muuten mukana myös sairaalassa. 


Maanantaina mulla on uuden kohteen kuvaus. Silloin lapset ei voi tulla mukaan koska valokuvaaja tarvitsee ehdottoman työrauhan. Maanantaina lauma menee Fredden kanssa töihin. Freddellä aloittaa uusi alainen, meidän lapset on mukana keventämässä tunnelmaa. Minä olen yrittäjä, Fredde taas korporaatiomaailmassa. Kummankin työelämään ja työpaikalle mahtuvat myös lapset. Useimmille työpaikoille voi lapset ottaa mukaan, ainakin vähäksi aikaa.

Töissä - jonkun toisen kotona ja ilman lapsia. 


Vaikka olen virallisesti yksityisyrittäjä, kuulun kuitenkin meidän toimiston brändin alle ja mulla on tavallaan esimies. Työhaastattelussa puhuttiin työyhteisön perhekeskeisyydestä, siitä että perhe on tärkeämpää kuin mikään muu. Se on ajan myötä osoittautunut todeksi. Se ei tosiaan ollut mitään ”tule meille töihin, täällä on kivaa” – liibalaabaa, vaan ihan totisinta totta.

Kahden viikon päästä alkaa koulu – onneksi.

Tätä aihetta ovat sivunneet ainakin:


Töissä - kotona. 


torstai 9. elokuuta 2018

käsipyyhkeet


Muistan lapsuudestani sen naisen, sen joka seisoi Laivurinkadun liikehuoneiston ulkopuolella ja kokeili kokeilemistaan onko ovi lukittu. Siinä se seisoi ja nyki ovea, kaikki sen tiesi. ”Hullu!” Joskus paljon myöhemmin opin että naisella oli todennäköisesti pakko-oireinen häiriö. Silloinkin vielä pelkäsin että mulle tulee sellainen. Luin lehdestä että jossakin menee raja sen välillä koska ei enää ole normaalia miten monta kertaa palaa kotiin tarkistamaan onko silitysrauta ja kahvinkeitin jääneet päälle. Ajattelin sitä naista ja mietin olenko vielä normaalin rajoissa. Tässä vaiheessa voinen varmuudella sanoa etten koskaan saanut sitä, sitä pakko-oireista häiriötä. Mun ahdistus on toisenlaista.



Kymmeniä vuosia myöhemmin kahdeksanvuotias poika istuu taas ruokapöydässä. Sen isä puuskahtaa että sehän tekee ihan mitä tahansa ettei sen tarvitsis syödä, ihmeellistä pelleilyä. Poika tuijottaa ruokaansa eikä puhu mitään. Sitten se ottaa kulauksen vettä ja pyyhkii kätensä taas kerran.

Kouluvuoden aikana sen saman pojan äiti tyhjentää miltei koskemattoman lounaslaatikon päivä toisensa jälkeen. Äiti vilkaisee poikaansa ja mitään kysymättä lapsi vastaa ettei se ehtinyt syödä. – ”Niinpä tietenkin, et ehtinyt... taaskaan.” Äiti huokaa ja miettii mitä se oikein siellä lounaalla tekee, säheltää kavereittensa kanssa? Vai onko se sen lääkitys? Ettei ole nälkä? Ei se ruoka aina niin pahaakaan voi olla... miten niin ei ehdi? Niillähän on 30 minuuttia aikaa mussuttaa se sämpylä ja vihannekset. Tekosyitä. Se ettei muka ehdi.

Päivällispöydässä käsipyyhkeitten keko kasvaa ja ruoka pysyy lautasella. – ”Mitä mun pitäis sulle laittaa että söisit? Eihän kaikki voi olla niin pahaa ettei sitä voi syödä? Olet aina viimeinen ruokapöydässä... söisit sen sijaan että pyyhit käsiä ja suuta” Lopulta päätetään olla sanomatta lapselle yhtään mitään, syö jos syö, eikä se syö.

Yhtenä iltana äiti kysyy pojalta miksi se ei syö vaan pyyhkii käsiä, silleen kahdestaan keskustellen sen sijaan että asiaa käsiteltäisiin taas ruokapöydässä syyllistäen. Poika on ensin hiljaa ja sitten se kertoo että sen täytyy pyyhkiä, koska se on likainen. Yhtäkkiä äiti palaa sen ovea nykivän naisen luokse ja syntyy oivallus joka johtaa toiseen ja kolmanteen. Äiti kysyy mitä poika teki koululounaalla silloin kun olis pitänyt syödä ja poika vastaa että sen piti pyyhkiä käsiä ja naamaa... koska ne oli likaiset. – ”Siis et ehtinyt syödä vaikka oli nälkä koska piti pyyhkiä?” Lapsi vahvistaa ja toteaa että olis se halunnut syödä muttei ehtinyt.

Äiti puhuu asiasta lapsen isän kanssa, puhutaan sensorisen integraation häiriöstä ja heitetään sekaan se pelottava sana, pakko-oireinen häiriö. Pitäiskö se viedä lääkäriin? Onhan sillä psykiatri, ehkä sen kanssa pitäis puhua asiasta. Ensin puhutaan lapsen kanssa, lapsi kysytään häiritseekö tilanne lasta. Lapsi on hiljaa, se ei vastaa ja lopulta se nyökkää, se sanoo että se haluaa lääkäriin ja äiti tilaa ajan lastenlääkärille psykiatrin sijasta, jos se kuitenkin on ylireagointia ja vaan sensorinen ongelma. Lastenlääkäri on sellainen jalatmaassatyyppi, sen kanssa on hyvä jutella näistä. Ainoa aika on samaan aikaan uimakoulun kanssa. Äiti ottaa ajan ja kysyy myöhemmin lapselta kumpaan se haluaa mennä, lääkäriin vai uimakouluun. Lapsi valitsee hetkeäkään empimättä lääkärin ja yhtäkkiä äidistä tuntuu että tälle asialle olis pitänyt tehdä jotakin joa kauan aikaa sitten.

Lääkäri jututtaa enemmän lasta kuin vanhempaa. Niin tämä lääkäri aina tekee. Lopulta se kysyy onko äidillä mitään lisättävää lapsen ajatuksiin, ei oikeastaan ole. Äiti selittelee miksi lääkäriin ei tultu aiemmin, miksei asiasta puhuttu jo kesän alussa, silloin kun oltiin kahdeksanvuotistarkastuksessa. Lääkäri puhuu pakko-oireisesta häiriöstä, lääkäri puhuu siitä miten sitä hoidetaan ja antaa ohjeita siihen miten jatkaa eteenpäin. Lääkäri kannustaa ja sanoo että lapsuudessa todettu pakko-oireinen häiriö on hoidettavissa, aivot voidaan opettaa toimimaan toisin. Lääkäri selittää lapselle miten pakko-oireisen häiriön mekanismi toimii ja antaa äidille listan puhelinnumeroita ja kirjoja luettavaksi.

Autossa äiti miettii sitä ovea nykivää naista ja toistelee itselleen ettei sen oma lapsi ole sellainen, ettei siitä tule sellaista. Että nykyään tätä osataan hoitaa, että tästä tulee ihan hyvä. Se halaa lastaan ja sanoo että rakastaa, ihan kokonaan ja sellaisenaan.  



keskiviikko 8. elokuuta 2018

noloo



Taas kaksi klikkausta facebookissa, nolottaa, en ole ehtinyt-jaksanut-osannut päivittää. Tänäänkin oli taas sellaista tavallista sähläystä, toimistolle-uimakouluun-toimistolle-hitsaustarvikeliikkeeseen-lounaalle-kampaajalle-ruokakuppaan-toimistolle-hitsaustarvikeliikkeeseen-kotiin. Mukana kolme lasta, lämpötila jossakin 35:n asteen paremmalla puolen ja autoon kilometrejä vajaat sata, ihan hyvin ottaen huomioon että tää oli tällaista nurkkapyöritystä. Siellä hitsausmestassa ne mittaili mun autoa ja sitä heliumsäiliötä ja lopulta kuitenkin suostuivat lykkäämään sen auton perään, Tättis tosin joutui siirtymään etupenkille, sen verran tilaa vie 500 ilmapallon verran kaasua.

Viisi pyörää heittämällä kyytiin (3 aikuisten ja kaksi lastenpyörää)


Oli ihanaa tulla siivottuun kotiin. En koskaan osannut ajatella miten valtava vaikutus elämään on sillä että kotona käy siivooja. No meillähän on tietty se maailman paras siivooja joka siivouksen lisäksi ulkoiluttaa vielä ohimennessään Martankin.



Jotenkin nää päivät on niin sirpaleisia, uimakoulua ja töitä ja töitä ja lapsia ja töitä ja uimakoulua ja kellossa tahtoo tunnit loppua kesken. Olen siirtynyt taas varhaiseen herätykseen, ehtii tekemään rauhassa muutaman tunnin ennen kuin pitää siirtyä keittiöön paistamaan banaanipannareita ja pekonia, sitä eteenpäin me tehdään kaikki enemmän tai vähemmän yhdessä. Tai, kyllä mä jätin ne keskenään kotiin sinä päivänä kun jouduin-pääsin yllättäin juurihoitoon... huomenna sitten se kruunu siihen samaan hampaaseen.



...20 tuntia myöhemmin


Hampaassa väliaikainen kruunu. Illalla tuli keiteltyä kuutisen litraa persikkahilloa. Aamiaisella sipaisin tuoretta hilloa paahtoleivän päälle ja muistin taas miksi se silppuamisen, keittämisen ja purkittamisen vaiva kannattaa nähdä.



Tättis lähtee sunnuntaina ratsastusleirille. Mulla on lauantaina asiakastilaisuus jota on suunniteltu ja säädetty markkinoinnin kanssa ja muutama kuukausi. Nyt on lahjapussukat pakattu, ilmapallot odottaa täyttäjää auton perässä, helium haettu, esitteet makaa pahvilaatikossa autotallissa. Kohta lääkäriin yhden lapsen kanssa, sieltä asiakastapaamiseen ja sen jälkeen lasten kanssa elokuviin.

Joskus panimoissa on myös hevosia.


Mietin eilen että mitenköhän ne kokee tän kesälomailun mutsin duunin kanssa. Sinne tänne solutettuja hetkiä uimarannalla, altaalla tai elokuvissa, muuten palavereja, toimistohommia, asiakastapaamisia ja aika paljon sitä että äiti istuu tietokoneella ja käskee menemään pihalle leikkimään. Ei varsinaista hypetystä mutta ei kai sen tarvitse ollakaan. Ja käytiinhän me Kanadassa, ja viikonloppuna itäisessä Washingtonissa viiniretkellä.