keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

aurinko, aurinko lettuja paistaa...

Neljätoista kaistaa mottoritietä ennen aamuruuhkaa... tässä maisemassa on urbaania kauneutta


Keskiviikkona tuli hetkeksi kesä. Aamulla aurinko helli maailmaa mun kävellessä moottoritien ylitse koulutukseen sairaalan it-puolen tiloihin. Sairaalakampusta halkoo neljätoista kaistaa freewaytä. Toisella puolella on koko tietojenkäsittelyosasto, osa hallintoa ja koulutustilat. Auringon lämmittäessä kylmää aamuilmaa kelpaa kävellä – olis voinut sataa ja tuulla. 

Mun työpaikka taustalla...


Töistälähtiessä elohopea on kivunnut jo kahdenkymmenen paremmalle puolelle. Metsässä kukkii alaskanvatukka ja kostean maan tuoksu on huimaava. Martta kouhottaa ympärillä ja painelee lampeen uimaan kuumissaan. Se säikähtää sammakkoa ja yrittää ottaa kiinni kärpäsen.



Freddellä on auto koeajossa.  M on mua vastassa lenkiltä, neiti kesäheinä... ne on kuulemma olleet koko päivän ulkona koulussa. Musta on ihan mahtavaa että M:n opettaja käyttää kauniin sään hyväkseen ja antaa lasten leikkiä pihalla.



Posti toi mukanaan tuulahduksen Suomesta, anopin lähettämän herkkupaketin; suklaata, ruissipsejä, JA jääpalapusseja. Perjantaina me saadaan uusi jääkaappipakastin. Edellisen jääkaapin vuodettua vettä lattialle viimeiset kolme vuotta me valittiin se malli jossa ei ollut jääpalakonetta ja vedensuodatinta. Meillä kun vielä on lähipiirissä kai kolme vai neljä perhettä joissa se jääkaapin vesi-jääpalasysteemi on aiheuttanut ihan kunnon vesivahingot. Koska useimmilla on jääkaappipakastimessaan myös se jääpalakone, en oo koskaan törmännyt täällä jääpalapusseihin. 


Ens viikolla on kevätloma. 

paketti Suomesta



maanantai 28. maaliskuuta 2016

maanantaina on mukavaa

pupuballerinat


Aamukymmeneltä myönsin esimiehelleni että on mahdotonta tehdä vanhaa ja uutta työtä yhtäaikaa, jos vaan toinen kärsis, mutta kun ne molemmat. Päätös oli et keskityn uuteen. Sähköpostiin pukkasi pyyntöjä sieltä ja täältä, puhelin soi ja sairaanhoitaja seisoi ovella post-it lappusen kanssa; ”ehtisitkö?” Yks puheluista on taas potilaan omainen, potilas oli kuollut aamulla kotonaan. Esitin surunvalittelut, täytin sen tarvittavan kaavakkeen ja peruin tulevat lääkäriajat.

Lounaalla me vertailtiin kokemuksia pääsiäsjumalanpalveluksista, pääsiäissuklaasta ja pääsiäisestä noin ylipäätään. Joku huomas että mulla on jalassa pupuballerinat. 

Vakuutusyhtiö antaa hylkäävän päätöksen tietokonetomografiaan potilaalle, joka on tupakoinnut 35-vuotta askin päivässä ja sillä on keuhkoauhtaumatauti. Vakuutusyhtiön tyyppi on ihan yhtä hämmentynyt kuin minäkin, ai miten niin ei täytä kriteerejä? Totta hemmetissä täyttää. Kriteereissä sanotaan että potilaan pitää olla tupakoitsija, tai lopettanut tupakoinnin kymmenen vuoden sisään, ja ettei potilaalla vielä ole todettu keuhkosyöpää. Tää kuvantaminen on verrattavissa mammografiaan, enneltaehkäisevää kuvantamista. Kirjoitan valituksen ja faksaan sen vakuutusyhtiöön.

Tulin töihin ennen kahdeksaa, lähdin viiden jälkeen... perjantaina taitaa tulla lyhyt päivä jos näin jatketaan. Työpöydälle jää pino papereita mietittäväksi aamulla, muutama keuhkokoepala, pari lääkitystä ja kolme kokeellista toimenpidettä joihin pitää kasata seuraava valitus päätökseen.

mun käsilaukku - sille yhdelle anonyymille joka kuvitteli et mulla on joku merkkilaukkuarsenaali


Google on läheinen työtoveri. Mikä on hilar mass? Entä merkel? Mikä on oikea nimitys vasemman lohkon epäsymmetriselle karsinoomalle? Onko Symbicort LABA vai LAMA? Kuukausien tai vuosien päästä tää on helpompaa, just nyt opettelen uutta aamusta iltaan. Homma etenee hitaasti koska virheisiin ei ole varaa. Virhe hidastaa syöpäpotilaan hoitoonpääsyä ja lääkitystä.

Töistä ajelen ruokakaupan kautta kotiin. Kotona tiskaan tiskin – tiskikone tulee perjantaina – laitan lasangen uuniin eilisen lampaan jämistä, ja autan M:aa parion kotitehtävissä. K valittaa ettei kukaan huomannut että sen tukka on leikattu. M sanoo ettei sen hiuksia huomattu ollenkaan (ne on samanlaiset kuin perjantaina).


eilinen lammas

Kaadan itselleni lasin viiniä ja kuuntelen Fredden kuulumiset. Martta kiipeää syliin. On maanantai ja oikeastaan ihan mukava päivä. Tänäänkin mulla on perhe joka rakastaa ja kaipaa, koti, terveys, työpaikka, vakuutus eikä syöpää – ainakaan tietääkseni. Kirjoittaminen tuntuu hyvälle...

naapuri

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

pääsiäisestä ja keväästä



Lupasin kirjoittaa kevätsäästä tai pääsiäisestä ja päädyn kirjoittamaan kummastakin. Pääsiäiseen mahtui paljon, ottaen huomioon ettei se meillä poikkea pituudeltaan millään tavalla tavallisesta viikonlopusta.



Lauantaina nautittiin aurinkoisesta ja lämpimästä kevätsäästä, käytiin metsälenkillä, lauantaiasioilla, puistossa ja ehdittiin jopa pizzallekin. Oli rentoa ja mukavaa. Martta sai uuden kaulapannan, kävi kylvyssä ja tuoksuu taas ihanan puhtaalta.


metsä kukkii taas



Aurinkoiseen kevätsäähän liittyy siitepöly. Kolmessa vaivaisessa tunnissa se oli värjännyt aamulla pestyn auton keltaiseksi.

siitepölyä riittää


Sunnuntaina oli pääsiäispupu käynyt jättämässä lahjuksensa laumalle. Jättiläismäiset suklaapuput, jousipyssyt ja M:lle sen pitkään toivomat ötökän tutkintatarvikkeet. Hyisen sateen piiskatessa ikkunoita vaihtui pääsiäiskirkko nettijumalanpalvelukseen kotoa Fredden käydessä ostamassa kaupasta sen unohtuneen pääsiäisskumpan.



Pastor Ben ja ylösnousemuksen ílosanoma


Aamiaiseksi pekonia, rapukakkuja, munia, tuoreita mangoja, leipävanukasta kermavaahdolla ja vaahterasiirapilla lasissa sunnuntaita ja pääsiäistä juhlistava mimosa.




Iltapäivällä oltiin synttäreillä, M teki läksyjä ja mä selvittelin sunnuntaisesti viikon pyykkejä. Päivälliseksi perinteistä lammasta.

synttäreillä



Huomenna on taas maanantai, pöydällä odottaa jo valmiina muutama keissi, päivä tuonee mukanaan lisää. Viikon päästä on kevätloma ja me päästään taas rantsuun. 

kolme riviä ja viihdekeskus autossa on rauhoittanut menoa autossa

lauantai 26. maaliskuuta 2016

jossakin siellä kaukana



Lauantaina me seistään Fredden ja lasten kanssa autokaupassa. Fredde koeistuu lauman kanssa BMW M4:n avomallia. Mukaan mahtuu kuljettajan lisäksi neljä. Autokaupassa on pääsiäislauantaina hässäkkää eikä oikeanlaista M4:sta ole valmiina koeajettavaksi. Fredde sanoo palaavansa asiaan viikolla. Vähän myöhemmin Fredde sanoo autossa ettei se halua sitä, kysyn miksi, ja Fredde vastaa et koska kaikilla muillakin on sellainen ja autossa pitää olla joku juju, ei niin että menee parkkiksella vahingossa naapurin autoon kun se on ihan samanlainen kuin oma. Lauantailiikenteessä näkyy useampi Ferrari. Uusia ja vanhoja, enemmän ja vähemmän räyhiä. Nähdään Bentley, Maserati ja Rolls Royce, Aston Martin on naapureilla kulman takana. Porschet on parkkiksella rivissä, puhutaan lähinnä siitä kenellä on mikäkin; Carrera, Carrera S, Cayman, 718, 911, Cayenne. Jos ostaisin Range Roverin, minkälaisen haluaisin?



Omassa ympäristössäni olen "köyhä". Koko maan tasolla kuulumme perheenä kuitenkin maan parhaiten tienaavaan 3 prosenttiin. Meillä on "vain" kolme uutta autoa, Fredde myi yhden. Me asutaan pienessä omakotitalossa hyvässä koulupiirissä. Tytär harrastaa kiipeilyä ja tennistä. 

Ai miksi kerron tän? Paukutellakseni henkseleitä? Ollakseni leuhka, itseäni täynnä oleva munapää? Joku varmasti ajattelee niinkin.

Seattlen itäosa koostuu seitsemästä pienemmästä kaupungista; Mercer Island, Kirkland, Bellevue, Issaquah, Woodinville, Sammamish ja Redmond. Asukkaita alueella on karkeasti arvioiden miljoona. Joka yhdeksäs on miljonääri.



Omassa arkipäivässäni en kohtaa rikollisuutta sen enempää mediassa kuin käytännön elämässäkään. Täällä ei juuri törmää sen enempää väkivaltarikoksiin kuin omaisuusrikoksiinkaan. Etuoven voi surutta unohtaa lukita yöksi, eikä illalla ravintolasta lähtiessä tarvitse vilkuilla olkansa ylitse. Niin lompakko kuin lompakon omistajakin ovat keskimäärin turvassa. Jopa näpistyksiä on käsittämättömän vähän, ja vuosien saatossa olen lakannut pitämästä käsilaukustani kiinni kaksi käsin ja toimistossani jätän lompakkoni surutta takin taskuun ja kännykän pöydälle.

Nuori perhe on puistossa nauttimassa kevätpäivästä, asiaankuuluvasti lounaaseen kuuluu myös pullo viiniä. Mies on valkoinen, vaimo aasialainen. 


Paha maailma on muualla. Yhdysvaltain ongelmat, köyhyys, rikollisuus tai rasismi eivät ylety tänne. Siihen ei törmää päivän uutisissa sen enempää kuin keskusteluissakaan. Ei me keskustella Yhdysvaltain ongelmakentästä, me ollaan just niin pinnallisia ja ällöttäviä että me puhutaan viininviljelystä, lastenkasvattamisesta ja autoista. Joku pohtii kuntosaliaan ja personaltraineriaan, toinen miettii uutta suppailujoogaa ja kolmas pohtii koska ne karhut taas heräilee tai luomuviljelyä. Terveydenhuolto on kallista täälläkin, siitä puhutaan osin siksi että mä teen töitä alalla. Riitelen työkseni vakuutusyhtiöitten kanssa ja se kiinnostaa myös ystäviä. Erityislasten myötä mulla on myös kosketuspintaa terveydenhoitoon ja erityisopetukseen sitä kautta. Naapurin pojalla on leukemia, me puhutaan siitä.

Tämä ei ole kerrostalo. Se on yksityiskoti Bellevuessa... oma ranta, oma jahti. 


Ainoa rikollisuus joka on lähellä on internetrikollisuus. Lapsiporno ja yksityisyysvarkaudet. Siitä me puhutaan.

En tiedä minkälaista elämä on Alabamassa, Missisippissä tai Vermontissa. En ole koskaan käynyt siellä ja siellä olevat ongelmat, haasteet ja vaikeudet koskettavat minua samalla tavalla kuin suomalaista tavista Turkin tai Kreikan tilanne. Ei kauheesti. Jos Chicagossa on mellakka, se on kaukana. Detroitin vaaralliset lähiöt ovat vielä kauempana. Elämä on kuitenkin tässä ja nyt.



Seuraan paikallista uutisointia, ja satunnaisesti koko maan tason uutisointia. En seuraa suomalaista mediaa lainkaan. En muista koska olisin lukenut suomalaisia lehtiä. Otteeni suomalaiseen arkeen saan Suomessa asuvien ystävieni facebookpäivityksistä, niistä asioista joita suomalaiset ystäväni katsovat tärkeäksi nostaa esille.


Syvällistä analyysiä Yhdysvaltain rotuongelmista, rikollisuudesta tai tulevaisuudesta voi jatkossakin etsiä muualta. Keskityn kirjoittamaan pinnallisesti tai pinnan alta siitä mikä milloinkin sattuu koskettamaan. Usein se on se oma elämä ja arkipäivä erityislasten äitinä, terveydenhuollon ammattilaisena ja ihan tavallisena keskiluokkaisena naisena paikassa jossa saman päivän aikana voi niin hiihtää kuin purjehtia, käydä luksusliikkeissä ja kävellä Martan kanssa metsäpoluilla. Joskus kun jokin asia Suomessa nousee tapetille peilaan jatkossakin omia ajatuksiani siihen, silläkin uhalla että se herättää mielipiteitä.

Huomenna kirjoitan jostakin muusta. Ehkä pääsiäisestä, ehkä keväisestä metsästä... 


mikä sukupuolitauti olis kivoin?

Toisin kuin osa lukijoista, en keskity kirjoituksissani tieteelliseen tutkimukseen, tilastoihin ja tutkimusten tuloksiin. Kerron arkipäivästä ja elämästä omassa ympäristössäni. Otanta on pieni. Se on yhden perheen kokemus elämästä yhdessä niistä viidestäkymmenestä osavaltiosta, ja siinä osavaltiossa se rajoittuu elämään suurkaupungin liepeillä lähiössä, joka on asukaspohjaltaan ihan valtavan kirjava ja taas sosioekonomiselta taustaltaan toisinaan jopa pelottavan homogeeninen.

Kokemukseni tulevista vaaleista perustuu kahvipöytäkeskusteluihin, naamakirjaan ja yleiseen uutisointiin. En ole poliittisesti erityisen aktiivinen ja sellaisen tavallisen keskivertotallaajaan tavoin oma perhe ja sen toimeentulo on usein lähempänä sydäntä kuin se laajempi kuva.

Tämän hetkistä poliittista keskustelua omassa lähipiirissä kuvaa ehkä parhaiten jonkinlainen kauhun sekainen tragikoominen huumori. Yhdysvaltain politiikka on murroksessa ja ääripäät korostuvat aiempaa enemmän. Kaikkea korostaa halu muutokseen. Kahvipöydässä yhä useammin joku toteaa että saattaa marraskuussa joutua lähtemään pakolaiseksi Meksikoon tai Kanadaan. Salaa kai kaikki toivovat että kävi miten kävi, tuli kuka tahansa tulikaan olis suurin osa tästä elämöinnistä kuitenkin vain kampanjointia.



Tosiasiassahan on onneksi olemassa kongressi ja senaatti. Ei presidentti mitään itsekseen päätä, ei sen enempää rakentaa muuria meksikon rajalle, kuin jakaa ilmaisia etuja kolmelle sadalle miljoonalle ihmiselle. Aikanaan omalla kaudellaan Presidentti Clinton aloitti terveydenhuoltouudistuksen rakentamisen. Silloin se torpattiin totaalisesti, ja vasta nyt Presidentti Obaman aikana uudistus alkoi. Se ei ole täydellinen, se on kaukana täydellisestä, mutta kai sitäkin voi kehittää, jos vaan puhallettais siellä senaatissa ja kongressissa yhteen hiileen sen Presidentin kanssa, sen sijaan että kukin yrittäis vetää mattoa toisen jalkojen alta.



Presidentti valitaan täällä suoralla kansanvaalilla, kuten Suomessakin. Presidenttiehdokkaat sen sijaan valitaan valitsijamiesvaalein, siis niin että me saadaan äänestää Penaa tai Katria ja Katri sitten äänestää sitä tyyppiä jota puoluejohto käskee sen äänestää. Vaikka Pena kannattaa Bernietä ja Katri Hillaryä, äänestää sekä Pena että Katri loppupeleissä sitä ehdokasta jota niitten on käsketty äänestää. Kumpikin puolue toimii samalla tavalla, ja nämä alkupään vaalit on sikäli aika turhauttavia. Teoriassa, jos kaikki ääneestä Bernien tai Hillaryn valitsijamiestä on mahdollista että puoluejohto kuuntelee, tai sitten ei.

Presidentti Obama on saanut aikaan monia hyviäkin asioiota. Todellisuudessa alemman keskiluokan, ja keskiluokan elämä on kallistunut huomattavasti viimeisten vuosien aikana. Työpaikkoja virtaa edelleen muualle yritysten siirtäessä tuotantoaan toisaalle. Ymmärrän että Trunmpin lupaukset rajojen sulkemisesta, tuotannon palauttamisesta Yhdysvaltoihin ja terveydenhuoltokulujen laskemisesta kuulosta houkuttelevalta. Jos elämä on kädestä suuhun ja koko ajan elää pelko persiissä siitä onko työpaikkaa enää ensi viikolla, on ymmärrettävää että ajatus houkuttaa.



Bernie taas lupaa nuorisolle ilmaista koulutusta, tasaisempaa tulojakoa ja tukea perheille. Nuoriso kaipaa edullisempaa koulutietä, perheenäidit taas vastaavasti reilumpaa maailmaa. Bernie vaan unohtaa kertoa että kaikki maksaa. Bernie lupaa ottaa rahat rikkailta ja olla Yhdysvaltain Robin Hood. Olis hienoa jos tää olis niin yksinkertaista, moni rikas teollisuusperhe on jo lupautunut antamaan omastaan, mutta entä kaikki ne joiden kohdalla omasta antaminen valuu alaspäin, tuotannon siirtämisenä muualle, työpaikkojen vähenemisenä. Säästöinä, jotka puolestaan osuvat siihen alempaan keskiluokkaan ja keskiluokkaan. Joku murjaisikin vitsin että Bernie järkkää kaikille 52 viikkoa vuodessa lomaa, kun ei enää ole työnantajaa. Kukapa ei haluaisi enemmän lomaa, halvempaa terveydenhuoltoa ja ilmaista koulutusta lapselleen.



Hillary taiteilee siellä jossakin puolivälissä. Toistaiseksi Hillary on edelleen ollut aika hiljaa, ja on varmasti vahva ehdokas presidentiksi. Ilkeät kielet sanoo että Hillary ajattelee vain omaa kukkaroaan ja titteliään. Hillary haluaa olla maan ensimmäinen naispresidentti, hinnalla millä hyvänsä ja on sitä varten valmis sanomaan ihan mitä tahansa, jälkikäteenhän tuuliviirin on helppo muuttaa mielipidettään. Tiedä häntä.

Ted Cruz on paljon pelottavampi kuin kukaan uskaltaa myöntääkään. Cruzin takana seisoo lähinnä kai se kuuluisa Bible Belt. Meilläpäin ei kukaan edes mainitse ääneen tämän kandidaatin nimeä. Modernissa ja liberaalissa kaupungissa kun aborttia ja homoseksuaalisuutta julkisesti vastustava presidenttiehdokas on lähinnä painajainen.


Perstuntuma on kuitenkin ettei valtaosa kansasta tiedä mitä ajattelis ja ketä äänestäis. Sen sijaan keskustelua käydään tyyliin; ”En ainakaan äänestä Bernietä!” Eli jos vastakkain on Trump ja Bernie, on äänestettävä Trumpia tai jätettävä äänestämättä. ”En ainakaan äänestä Trumpia!” – äänestää siis vaihtoehtoisesti Bernietä tai Hillaryä, tai ei ketään. Sama keskustelu voidaan käydä jokaisen kandidaatin kohdalla... ”Mä en ainakaan äänestä _________!!!”


tiistai 22. maaliskuuta 2016

minä en koskaan ole ollut rasismin kohteena

Suomi riitelee siitä onko Suomi rasistinen maa vai ei. Yksitoistavuotiaan Valtterin elämässä rasismi on arkipäivää. Valkoinen amerikkalainen Kristen kohtaa rasismia Suomessa, Helsingissä. Onko Suomi rasistisempi kuin muu maailma? Onko muualla toisenlaista? Onko Yhdysvalloissa toisenlaista? Omassa elinpiirissäni on, mutten osaa sanoa onko näin kuitenkaan koko maan tasolla. Meillä naapurin Shanti, Twisha, Kaspar, Hiro, Hanwen, Celestine, Luanna, Judah ja muut leikkii yhdessä suloisessa sekamelskassa. Entä jos tämä kaikenkirjava joukko maahanmuuttajia intialainen, pakistani, puolalainen, kenialainen, kanadalainen, englantilainen, etelä-afrikkalainen, unkarilainen, romanialainen, korealainen, japanilainen, kiinalainen pudotettaisiin sinne missä ei ole teknologiayrityksiä? Musta, valkoinen, keltainen, oranssi ja muut sävyt... aksentteja ja murtaen puhuttua englantia on kaikkialla. 

Suomella on lyhyt historia monikulttuurisena maana. Täältä katsottuna siellä ollaan kymmeniä vuosia jäljessä Keski-Eurooppaa, Iso-Britanniaa ja Yhdysvaltoja. Muualla on enemmän kokemusta rasismin taklaamisesta. Rasismia on silti kaikkialla. Parhaimmillaan se on hiljaista ja tukahdutettua, huonoimmillaan se leimahtaa ilmiliekkeihin. Olisi kutkuttavaa kohdata Suomi viidenkymmenen vuoden päästä. 

kahden imigranttiperheen lapset; suomalainen ja kreikkalainen


Pieni ryhmä, äänekäs ryhmä suomalaisia lietsoo vihaa. Toinen ryhmä väittää ettei vihaa ole olemassakaan. Suuri harmaa massa on harmaana hiljaa, rutkuttaa korkeintaan suuntaan tai toiseen hiljaisesti aamukahvillaan.

Brysselissä räjähtää pommi, toinen ja kolmas. Viimeksi se oli Pariisi. Mikä suurkaupungeista on seuraava kohde? Lontoo? Tukholma? Berliini? New York? Iltapäivällä kukaan ei enää puhu aiheesta. Aamulla olin hetken yllättynyt, järkyttynytkin kai tavallaan. Ilahtunut ja kiitollinen kun jokainen Brysselissä asuva ystävä ja tuttava ilmoitti olevansa turvassa. Ohi meni.

Lopun päivää keskityin pohtimaan tietokonetomografian perustelemista kardiomyopatiapotilaalle, sarkoidoosipotilaalle ja sille jolla on adenokarsinooma. Kirjoitin valituksen kielteisestä lääkekorvauspäätöksestä, perusteena hyvät kokemuksen elinsiirtopotilaitten hylkimisenestolääkityksen käytöstä nivelreumen hoidossa.

Lounalla kukaan ei puhunut Brysselistä. Lounaalla me naurettiin lääkäriaseman tahattomalle komiikalle, heart kun on huonokuuloisen korvassa helposti fart. Pieruvitsejä elävästä elämästä.

Illalla vien tyttäreni tennistunnille. Siellä ne kaikki pienet maahanmuuttajat treenaa venäläisen ja englantilaisen valmentajan vetäminä. Klubin omistaja on etelä-afrikkalainen, vaimonsa meksikosta. Meillä nyt vaan on kirjavaa – kaikkialla.  


Loppupeleissä kysymys ei ole niinkään rasismista vaan sen pelosta että joku muu tulee ja vie jotakin joka kuuluu mulle. Mun etu, mun oikeus. Entä jos se muu tekee töitä, käy koulua ja on loppupeleissä samanlaisempi ja sopeutuneempi kuin se joka oli ensin? Rotu tai ihonväri, sen enempää kuin kansallisuuskaan lakkaa määrittelemästä yhteiskunnallista asemaa, koulutusta, kielitaitoa tai työpaikkaa. Meillä on käynyt niin. 

Minä en koskaan ole ollut rasismin kohteena - olen maahanmuuttaja, mamu. 




lauantai 19. maaliskuuta 2016

kolmen kopla



Lukija kysyi multa taannoin, minkälaista elämä on nykyään, siis jos katsoo sitä autisminkirjon näkökulmasta. Olen antanut ajatuksen hautua, hautua koska meidän elämä on oikeastaan aika tavallista, tai siis sellaista meidän tavallista. Ehkä parempi sanamuoto olis sujuvaa. Keskimäärin me ollaan päästy vaiheeseen, jossa arki on kohtalaisen sujuvaa, tai ainakin meillä on käyttöohjeet tähän meidän arkeen ja tarvittavat työkalut ratkaista useimmat onegelmat.

Mä en tiedä minkälaista elämä on neurologisesti tyypillisen lapsen kanssa. Mä en tiedä minkälaisia haasteita sellaisessa perheessä on. Onko ne samanlaisia, vai kokonaan erilaisia? Onko samanlaisissa haasteissa sävyeroja, ja osaanko edes kuvitella niitä haasteita jotka on kokonaan erilaisia. Jos tähän sotketaan vielä sekin ettei yksikään autistiminkirjolainen ole oireistoltaan samanlainen, tai ettei yksikään lapsi, yhdessäkään perhessä mahdu yhdenlaiseen muottiin, ovathan niin lapset, lasten vanhemmat kuin perheetkin keskenään erilaisia.

Autisminkirjo, sen enempää kuin tarkkavaisuushäiriötkään ei mun näkemyksessä, ja tässä meidän ympäristössä ole yksin haaste. Tottakai ne tuovat haasteita, isojakin haasteita, mutta jokaisella on myös tarjottavana jotakin sellaista mitä monella muulla ei ole. Jos nyt ei varsinaisia erityislahjakkuuksia, niin ainakin vapaakortti johonkin sellaiseen jonka eteen monen neurotyypillisen täytyy tehdä huomattavasti enemmän työtä.

M täyttää huhtikuussa kahdeksan. Jannut täyttää kesäkuussa kuusi.  Suomessa M menis tokalle luokalle, täällä se menee kolmannelle, käytyään koulua jo kolme vuotta (K, 1 ja 2). Pojat menis eskariin, täällä ne menee jo ekalle... jos menee.

Tyydyn siis jakamaan tuokiokuvia meidän elämästä. Sellaisia joiden kuvittelen olevan neurotyypillisen lapsen kanssa toisenlaisia, tai ehkä tilanteita joita ei neurotyypillisen lapsen kanssa kohtaa – ehkä?

K itkee illalla lohduttomana. Meillä on ollut kahnausta jostakin ja luulen että sillä on siksi tunteet niin pinnassa. Yritän lohduttaa, sanoittaa sen tunteita ja selittää. Jostakin nyyhkytysten välistä saan selvää että se itkee jotakin aivan muuta; sitä että koulussa muut pojat ottaa sen lounaslaatikosta ruokiksella asioita. Välittömästi leijonaemo nostaa päätään ja jossakin syvällä rinnassa kumahtelee hiljaiset karjahdukset. – Siis ottaa mitä? Koska? Kuinka usein? Eikö kukaan puutu tähän???!!! Kysyn lapselta tsiljona kysymystä ja lopulta mulle valkenee että mun lasta on kiusattu ruokiksella. Kukaan ei kuitenkaan ole varastanut sen lounasta.

K on yltiöhelppo kohde kiusaajalle. K on meidän lapsista se jota kiusataan. Kiusaamistilanteita on jo tässä vaiheessa ratkottu niin koulussa, kesäleirillä kui iltapäiväkerhossakin. Jokaiselle tilanteelle ominaista on se ettei tilanne aikuisen silmissä ylitä kiusaamiskynnystä, ettei aikuinen välttämättä edes ymmärrä että lapsi kokee tulleensa kiusatuksi. Aikuisen silmissä se on korkeintaan sellaista poikain jäynää, jos edes sitä.

K itkee tässä tilanteessa koska ne muut pojat on ottaneet sen lounaslaatikosta roskia. Ne on ottaneet roskia, eikä ne ole laittaneet niitä roskikseen, tai lajitellut kierrätykseen. Ne on vaan ottaneet. Ei niin että roskia olis heitelty ympäri ruokalaa, ja K olis joutunut pulaan ja siivoamaan. K itkee koska niitä roskia ei saa ottaa, ja ne pitää lajitella kierrätykseen ja roskikseen. K noudattaa sääntöjä. K ei osaa joustaa. K ei ymmärrä että sosiaalisesti on joskus parempi katsoa asioita läpi sormien ja remuta muitten poikien kanssa.

Syksyllä se joutui reksin juttusille vastaavassa tilanteessa. Toinen lapsi ei noudata sääntöjä. K ojentaa toista lasta ensin sanallisesti, sitten fyysisesti ja joutuu pulaan. Rehtori osaa katsoa asiaa K:n näkökulmasta ja K:n kanssa keskitytään puhumaan siitä että toinen keho nyt kuitenkin on koskematon, ja että aikuisen tehtävä on valvoa järjestystä, ei K:n.

K ei rakenna meille kuvitteellisten kalojen uittoallasta yläkertaan, tai piirrä seiniin, tai levitä legoja tasaiseksi matoksi koko yläkertaan siksi että se on villi tai tuhma, ja poika, ja pojat on villejä. Sillä on vaan idea ja se pitää toteuttaa ja vasta jälkikäteen sen aivot pysähtyy pohtimaan oliko ajatus alunalkaen toteuttamiskelpoinen vai ei. K ei tarvitse rangaistusta, se ruoskii kyllä itse itsensä.

Kaikki aikuiset rakastaa K:ta koulussa, iltiksessä ja kirkossa. K on aina aurinkoinen. Se on pudonnut syntyessään aurinkoisuuspataan. Se virnistää ja kahlitsee maailman itselleen hymyllään. Koko koulu tietää kuka se on, se on K-luokalla ja koulussa on yli 600 oppilasta. K nyt vaan on rakastettava. Kaikkien mielestä. Se on se joka avaa kaupassa tädeille ovia ja hurmaa mummot hemaisevalla hymyllään. K saa kaiken anteeksi lähestyttävyydellään.

Kukaan ei tunnu huomaavan ettei se edelleenkään lue tai kirjoita, vaikka kaikki muut lukee ja kirjoittaa jo - paitsi sen veli. Se kuitenkin rakastaa kirjoja, omaksuu ja imee tietoa kuin pieni pesusieni ja on tietotasoltaan huomattavasti ikäisiään edellä. Matematiikka tulee kuin itsestään. Sen lisäksi se tietää liki kaiken niin Ninjagosta, Tähtiensodasta kuin Minecraftistä. Se rakentaa huikeita systeemejä legoista ja ohjeiden avulla se tekee tuhansien palojen kokonaisuuksia.

M on ihan toisenlainen kuin K. M on aina osannut olla aivan pohjattoman ilkeä sisaruksilleen. M purki jo parivuotiaana omaa ahdistustaan poikiin ja niin se tekee edelleen. M on pohjattoman itsekäs. Sen maailman keskipiste on se itse, sen tarpeet, sen halut ja sen oma tuska. Kenenkään muun haaveilla, tunteilla ja haluilla ei ole tilaa. Tai on, jos M on ensin saanut mitä se haluaa. M:n universumi pyörii monessa M:n itsensä ympärillä.

Perjantaina mä herätän lapset ennen kuin lähden töihin, joskus seitsemän jälkeen. Varttia vaille yhdeksän Fredde soittaa ja sanoo että se on just tiputtanut jannut koulubussille ja M on edelleen sängyssä. M ilmoittaa voivansa huonosti, ja kieltäytyy nousemasta sängystä. Fredde haluaa et mä puhun neidille järkeä, ja koko klinikka hirnuu taustalla kun mä ilmoitan melko pontevasti tyttärelleni että sen on syytä repiä takapuolensa ylös sängystä välittömästi ja että Fredden tehtävä on heittää prinsessa olalleen ja kantaa se kouluun vaikka siinä eevan asussa jossa se nukkuu. Perjantaina on koulupäivä, ja perjantaina mennään myös kouluun, haluaa tai ei.

Lounaalla ne samat työtoverit kysyy menikö se kouluun. Vastaan että meni. Muistan miten silloin M:n saatua diagnoosinsa kävin vertaistukiryhmässä ja siellä yksi äiti tilitti miten heillä isä kantaa lapsensa olallaan kouluun. Mietin silloin että onko se myös mun tulevaisuus. Nyt voin todeta että on se. M:n kohdalla on turhaa vedota siihen että sen käytös häiritsee muita, tai että se käytöksellään estää muita lähtemästä kouluun tai työhön. M:aa kun kiinnostaa vaan se, ettei se itse halua perjantaiaamuna lähteä kouluun.

Miksi se ei sit halunnut mennä kouluun? Oliko se oikeasti sairas? Oliko koulussa tapahtunut jotakin ikävää? Oliko sillä syy olla haluamatta mennä kouluun? Ei, ja joo. Sitä väsytti. Kesäaikaan siirtyminen aiheuttaa kitkaa. Yksi vaivainen tunti aiheuttaa niin paljon kitkaa että seitemänvuotias kaivaa kantapäänsä maahan ja haraa vastaan kuin pieni aasi. Jos M ei nuku riittävästi kärsii siitä koko perhe. Yhden tunnin muutos vaikuttaa siihen vielä perjantainakin, ja sit multa kysytään miksi mä en lennätä sitä Suomeen, kymmenen tunnin muutokseen. No kun mä en ole ihan varma että mä kykenen olemaan sen kanssa sen jälkeen.

Kun M:lla on ollut koulussa huono päivä se tönii jannuja kuin huomaamatta. Se vie niiltä kädestä kirjat, kynät ja paperit. Se nappaa ohimennessään niitten autoistuimet ja uhmaa, katsoo mitä tapahtuu.Lopulta selviää ettei opettaja ollut sanout jotakin, tai oli paloharjoitus, tai matikantunnilla lukemista ja lukutunnilla matematiikka. M:n maailma menee solmuun kun rutiinit menee rikki ja se aukoo solmujaan sosiaalisesti kyseenalaisin keinoin.

Partioleirillä on liian erilaista jotta siellä vois nukkua. Sen jalkoja sattuu ja sen jalat pitää meteliä, oikeasti ääni tulee suusta eikä jaloista, mutta syy on useimmiten kuitenkin tytön jaloissa - ainakin sen itsensä mukaan. Kun jalat rupee hankalaksi, tietää äiti että on syytä hakea rajoja, selkeitä ratkaisuja ja ajaa kotiin ja tehdä maailmasta turvallinen. Turvallista on äidin kainalossa, äidin sängyssä, tai omassa sängyssä mutta äidin kainalossa. Silloin jalatkin useimmiten käyttäytyy, ja jos jalat metelöi vieläkin on lääke. On niitä iltoja kun meillä tarvitaan melatoniinin lisäksi järeämpiä välineitä nukkumiseen. Iltoja jolloin ei aikuisen läsnäolo, läheisyys ja rutiinien palauttaminen auta. Sellaisina iltoina ja päivinä elämä on neurologisesti poikkeavaa. Ulkopuolisen silmissä ratkaisut näyttää joskus kummallisilta. Ne voi äkkipäätään näyttää siltä että äiti on helikopteri, että se tasoittaa tietä ja vahtii ympäristöä. Toisessa tilanteessa tai toisesta näkökulmasta me vanhemmat ollaan joustamattomia kun rajat ei taivu ja lasta ei aina kuunnella.

Kun sillä on hyvä päivä. Se on kuin itse aurinko. Sen lämpö syleilee ja hyväilee koko maailmaa. Se jakaa omastaan, auttaa ja avustaa. Se opettaa poikia pelaamaan tietokonepelejä, lukee niille kirjoja ja käy halaamassa. Se pursuu hyvää tahtoa ja rakkautta. Se on maailman paras isosisko. Sellaisena päivänä maailma rakastaa mun lasta ja lapsi maailmaa. Mikään ei takkua.

M lukee. Se lukee yli sata sanaa minuutissa. Se lukee kirjan illassa, ja tultuaan koulusta kotiin se riisuutuu alasti, menee mun peiton alle ja lukee, lukee, lukee. Se rakastaa maantiedettä, yhteiskuntatieteitä ja historiaa. Matematiikka on helppoa, niin helppoa et se on oikeastaan tosi tylsää. Kirjoittaessa väsyy käsi. On kivempaa lukea ja kirjoittaa, ja se hermostuu jos muut ei ymmärrä sen ajatuksenjuoksua kun se ratkaisee yhtälön.

M on tänä vuonna löytänyt ystäviä. Se viihtyy partiossa, ja pitää partiokavereistaan. Silti se on tavallaan omassa kuplassaan silloinkin kun se on muitten kanssa.


Illalla ja aamulla meillä jaetaan lääkkeitä. Ja iltapäivälläkin. Se on meidän tavallista... Grumpy meds, thinking meds, sleepy meds ja sit vielä se lääke joka rauhoittaa tarvittaessa jalat. 


sukkia ja syöpiä

On meillä kivaakin... klinikan ultralla voi ultrailla keuhkojen lisäksi henkilökunnan vauvoja hiljaisena perjantaina


Töissäkävijän viikot vilahtaa ohitse sellaista vauhtia ettei niistä tahdo saada otetta. Perjantaisin mietin mitä unohdin viikon aikana, sunnuntaisin henkäisen ja valmistaudun seuraavaan spurttiin.

Työviikon aikana ehtii miettimään kerran jos toisenkin sitä omaa työtä. Sitä miten erilaista on työskennellä vakavasti sairaitten ihmisten parissa. Miten mittasuhteet helposti vääristyy, ja toisaalta miten käsitys kiireellisestä tai vakavasta on erilainen kuin tervarin puolella työskentelevällä. Kuolema on läsnä omassa työssä liki päivittäin. Välillä se osuu lähemmäksi kun potilaan kanssa on tullut tehtyä enemmänkin töitä, tai kuolema tuli vastaan odotettua nopeammin. Otan osaa, lämmin osanotto ja kiitos yhteistyöstä on tuttuja lauseita. Maanantaina soitin kuolleen omaiselle ja kiitin yhteistyöstä, otin osaa. Perjantaina puhuin hautaustoimiston kanssa potilaasta joka oli tavallista läheisempi. Sellainen, jolla piti olla vielä paljon enemmän aikaa... ainakin kuukausia, ellei vuosi tai kaksi.

Perjantaina reumatologi lähettää meille potilaan, 21 vuotiaan naisen kiireelliseen konsultaatioon. Puhun naisen kanssa puhelimessa, hän kertoo hengästyvänsä tavallista helpommin. Ei tällä ole kiire. Kiire on sillä toisella jonka keuhkoista löytyi kuvissa kasvain. Sillä on kiire. Jälkimmäinen tulee konsultaatioon tiistaina, ensimmäinen huhtikuussa.

Tässä duunissa pitää muistaa suhteellisuudentaju. Roikkua siinä kiinni kuin viimeisessä oljenkorressa. Pitää kiinni empatiasta ja siitä että se meidän silmissä, meidän kokemuksella mitätön, on kuitenkin potilaalle tärkeä ja kiireellinen. Kuinka monta kertaa olen sanonut tuloksia odottavalle, että jos niissä olis jotakin kiireellistä tietäisit sen jo. Kun lääkäri soittaa iltakahdeksalta, on uutiset harvemmin hyviä. Hyvät uutiset ehtii odottamaan virka-aikaa, huonoilla on kiire.

Eilen illalla ajattelin hetken kirjoittaa vastineen. Tai oikeastaan oman kokemuksen lapsen pukemisesta. Sit se tuntui jotenkin turhalta. Suomalainen lapsi verhotaan haalareihin ja hanskoihin ja pipoihin vuoden ympäri. Onhan tästä jo aiemminkin puhuttu, kirjoitettu ja aihe kaluttu loppuun. Paikallinen lapsi viilettää shortseissa ja tennareissa vuoden ympäri. Myös pakkasaamuina ja vesisateessa. Näin myös omat lapset. Viisitoista vuotta sitten kauhistelin, omat lapset päätin pukea oikein. Haalarit, rukkaset ja hatut kuitenkin jäivät roikkumaan yläkerran vaatehuoneeseen. Sadetakki täällä on jokaisella lapsella, ja kumpparit – täällä kun sataa paljon. Pipoja meillä ei edes ole, ja joskus äärihädässä saan jostakin komeronnurkasta kaivettua kaikille eripariset sormikkaat oikein kylmään aamuun.

Samoilla lapsilla on kotona tekniset ulkoiluvaatteet hiihtomäkeen, mutta eihän niissä kukaan kouluun mene. Kesäpipoista ei kukaan ole kuullutkaan. Uimarannalla puolella lapsista on pikkubikinit ja toisella puoliskolla sit se auringolta suojaava, peittävä uima-asu.

Joululahjaksi pojat sai sukkia Suomesta. Meidän lapset ei käytä sukkia. Meidän lapset ei käytä sukkia on sillä asteella että ne avas pakettinsa ja katsoi lahjaa hetken kysyen sen jälkeen vähän hämmentyneenä; "Mitä nää on?" Ne oli aivan järkyn hienoja Marimekon nilkkasukkia. Allekirjoittanut itse omistaa kahdet sukat ja toisesta parista on yksi hukassa. Ei juur ole käyttöä.

Just nyt meillä on sisällä 19C, kylmänä aamuna se on joskus lähempänä kymmentä. Meni vuosia ennen kuin tottui siihen että sisällä on vähintäänkin viileää talvisin. 


Näin täällä. Suomessa toisin. Tämäkin toimii oikein hyvin ja loppujen lopuksi se on aika yhdentekvä asia, siis tässä meidän ilmastossa. 

sylikoira



torstai 17. maaliskuuta 2016

as good as it gets

Näkymä aamulla työpaikan ikkunasta. Taustalla pilvien takaa nousee Mt Rainier, tulivuori. 


Aina välillä, ajaessa töihin tai töistä kotiin, tulee mieleen kaikenlaista mistä kirjoittaa. Ja sit tulee se työpaikka ja puhelin soi ja yks haluaa yhtä ja toinen toista ja kolmas kolmatta. Apteekki kysyy et saako ne vaihtaa sen tähän ja ton tohon ja mä vastaan joo ja ei ja ei ja joo, ja sit en enää muista mitä aamulla ajattelin.

Illalla on vastassa rikkinäinen tiskari – taas – ja kolme lasta ja koira ja mies. Koira haluaa lenkille, Lapset ruokaa, haleja ja kaikkea sekalaista ja Fredde kaipaa vaimoaan. Ja taas ne ajatukset katoaa jonnekin, tuntuu vähemmän tärkeiltä ja unohtuu arjen kaaokseen.

O:n rakentama Leprachaun Trap


Elämä on täyttä. Se on käsinkosketeltavaa ja pakahduttavaa. Tavoitan ajatuksen ajaessani töihin kevätaamussa, aurinko paistaa, on kevät ja mulla on kaikki. On unelmien työ, on kolme ihanaa lasta – ja mä ajattelen miten ihanalta niitten halit ja pusut tuntuu aamuisin. On Fredde, mulle kaikista parhain ja tärkein ja ihanain. Se joka asettaa aina meidät itsensä edelle, ja tasoittaa mun tietä. On Martta, maailman kaikista Martoista paras Martta.

Illalla jäljellä on väsymys. Illalla jäljellä on onni, rakkaus ja väsymys. Ilo tehdystä työstä, hymy päivän hupaisista, onni potilastyön puolesta saavutetuista voitoista, niistä hetkistä kun pieni ihminen voittaa järjestelmän. Onni siitä että vastassa on mies ja kolme lasta ja että kaikki kaipaa iholle. Raskasta ja rakasta.

askartelua työpäivän jälkeen


On lapsen opettajan kanssa käyty keskustelu. Hedelmällinen ja kannustava. Sähköposti toiselta opettajalta ja hyvin mennyt koe kolmannella lapsella. On vuori tiskiä ja tieto siitä että uusi tiskari – kolmas kuuteen vuoteen – tulee aprillipäivänä. Amerikkalainen tiskikone ja kalkkivesi on kamala yhdistelmä, ainakin jos on viisihenkinen perhe ja tiskikone pyörii kahdesti päivässä.

Elämä on tässä. Elämä on nyt. Elämä on sellaista kuin kauneimmillaan kuvittelin sen voivan olla.


Työtoverin sanoin; Mulla on työpaikka, mulla on vakuutus, mulla on terveys ja perhe joka rakastaa ja kaipaa... ja koira. 

Martta ja kanadanhanhet

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

partioleirillä



Tänä viikonloppuna olen ollut tavoittamattomissa. Olen ollut partioleirillä ensimmäistä kertaa elämässäni. Olen ollut paikassa jossa puhelin lakkaa toimimasta ja päässyt sen aiheuttaman turvattomuuden tunteen ylitse. Olen ollut paikassa jossa ei ole televisiota, tietokonetta tai edes sitä rakasta wifiä sille laukkuun pakatulle koneelle. Olen oikeasti palannut ajassa kaksikymmentävuotta taaksepäin, ja opetellut taas hetken elämään ilman instagrampäivityksiä, bloggaamista, naamakirjaa ja ulkopuolista maailmaa.



Tänä viikonloppuna olen keskittynyt luotsaamaan kahden muun aikuisen kanssa kahtatoista tyttöä, 7-9 –vuotiasta. Ja mulla on ollut aivan järjettömän mukavaa.








Alkuperäisen suunnitelman mukaan tosin, me oltais yövytty leirillä M:n kanssa niin perjantaina, kuin lauantainakin. Todellisuudessa me ajettiin kotiin vähän jälkeen puolenyön lauantaiaamuna, ja palattiin takaisin leirille ennen aamiaista. Mun tytär kun ei näköjään nuku makuupussissa samassa huoneessa viiden muun tytön kanssa. Ei sitä pelottanut. Mutta vieras sänky ja talo ja ne viisi muuta ja kaikki mitä iltapäivällä tapahtui ja... se oli vaan liikaa. Niinpä me ajettiin kotiin, ja palattiin aamulla takaisin. Onneksi oltiin lähellä. Vartin ajomatkan päässä.






Sit me retkeiltiin ja vaellettiin ja maalattiin ja tiskattiin ja lakaistiin ja vaellettiin ja maalattiin ja pelattiin ja istuttiin nuotiolla ja käytiin yövaelluksella ja... kasvettiin aika paljon ihmisinä ja naisina ja partiolaisina.









Lauantaina me ajettiin kotiin illan pimeydessä, ja sunnuntaima M nukkui pitkälle iltapäivään. Olihan viikonloppu kuitenkin ollut täynnä ihania, positiivisia haasteita, enkä voi olla ylpeämpi pienestä prinsessastani. Miten valtavan pitkälle me ollaankaan kuljettu.