Siirry pääsisältöön

ei se haittaa!

Elämä jatkaa tasaista kulkuaan kuin juna. 



Maanantaiaamuna kaikki kolme nukkuu nautiskellen arkivapaastaan. On veteraanien muistopäivä. Kello lähenee yhdeksää. Martta öhisee mun jaloissa koiranuntaan ja Fredden puolelta keittiönpöydän äärestä kuuluu samanlainen tasainen näppiksen naputus kuin omaltakin koneelta. Se tosin tekee töitä, mä kirjoitan blogia, surffailen somessa ja nautin siitä että juts nyt ei ole ihan kamala kiire. Mun ammatissa tähän aikaan vuodesta aletaan lakeutumaan loppusyksyn juhlapyhiin ja kiire vähenee. Viikon päästä on kiitospäivä, siitä alkaa joulunodotus.

Mun ja Martan yhteinen hetki syksyisessä metsässä. 


Lauantaiaamuna kirjoitin pitkän kirjeen ystäville ja jäin sen jälkimainingeissa pohtimaan onnea, sitä miten ihanaa meidän elämä on just nyt. Miten kerrankin voin istua kahvikupin ääressä kuuntelevana korvana, jakaa puhelinnumeroita ja nettisaitteja, kertoa mikä meillä on toiminut ilman että sanon että niin meilläkin. Me ollaan kaikki jotenkin hyvässä kohdassa, kukaan ei kipuile liiemmälti mitään ja me aikuiset ollaan työelämässä oikeissa paikoissa, sellaisissa joissa työ myös antaa eikä vain ota. Sellaisissa missä ei joudu kantamaan mukanaan jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta ja ajatusta siitä että pitäisi olla jossakin muualla.

Maan poliittisen tilanteen positiivinen puoli on se että nykyään politiikka koskee ja kiinnostaa kaikkia. Tättiksen luokan vaaleissa äänestettiin aseita vastaan, energiaveron puolesta ja demokraattiehdokkaat voittivat. 


Uusi koulu on osoittautunut meidän kolmikolle ihan loistavaksi paikaksi. Ehkä siksi että se on niin lähellä. Ehkä siksi että mulla on koulussa isompi rooli vanhempainyhdistyksen hallituksen jäsenenä. Ehkä siksi että siirtyminen uuteen katkaisi vanhan. Ehkä siksi että tiimi joka siellä on vastassa on niin poikkeuksellinen ja mahtava. Oikeasti kai ne kaikki yhdessä ja erikseen.

Koulun läheisyys on tuonut lasten elämään uudenlaista itsenäisyyttä kun sen sijaan että kuljettaisin niitä autolla sen alati myöhässä olevan koulubussin takia, ne kävelee tuosta aamuisin itsekseen. Tättis lähtee aikaisemmin valvomaan pienempien koulutien turvallisuutta ja jannut sitten perässä kahdestaan. Iltapäivisin kuljetaan toiseen suuntaan, nakataan reput sisään ovesta ja huikataan että me mennään ulos leikkimään... menkää vaan.

Tättis on kulkenut elämässään niin valtaisan pitkän matkan ja saapunut kohtaan missä se itse tiedostaa, paremmin kuin useimmat aikuiset omat kehityskohteensa. Sitä voi hyvin nykyään muistuttaa kun käyttäytymismallit käyvät ahtaaksi että nyt oot rakas aika autistinen.  Yhtenä iltana se kertoi pohtineensa ammatinvalintoja ja miettineensä että ehkä olis parempi valita sellainen työ missä ei kauheesti tarvita sosiaalisia taitoja, mutta jatkoi sitten että hän on kuitenkin oppinut ihan valtavasti ja vielä on monta vuotta aikaa ehtiä oppimaan lisää. Voi miten oikeassa oletkaan lapseni.

Kahdeksanvuotiaat pojat on aivan mahtavia. Ne on yhtäaikaa isoja ja pieniä, enimmäkseen vielä aika pieniä kuitenkin. Kumpikin näkee arjen komiikkaa itsessään ja kyllä meillä nauretaankin ihan yhdessä kaikille sattumille ja tapahtumille, sillä niitähän meillä edelleen riittää. Tälläkin hetkellä tuijottelen tuota halloweeninjälkeistä keinoveritahraa pellavaisessa sohvakankaassa ja mietin että mitenköhän se siitä lähtis. Ei taida lähteä mitenkään. Freddeä se häiritsee enemmän, saattaa joutua ostamaan uuden sohvan. Jannuillekin voi muistutella mitä terapiassa on sovittu, kuten siitä että kädet voi pyyhkiä ruokailun, liukumäkeä voi kokeilla ja että kaveriselkkauksista selviää yhdessä aikuisen kanssa kun vaan pyytää apua.

Niin että elämä on aika seesteistä ja onnellista. Autossa laitan joulumusiikin soimaan, onhan se vähän aikaista mutta ei haittaa.



Vasemman jalan varpaitten kippura kavaltaa ettei mies ehkä kuitenkaan ole ihan niin rentona kuin kädenheilautus, mutta myös pelkoa voi harjoitella taltuttamaan. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän