Tahdon Asiat

Lumi rahisee jalkojen alla tihkusateen vihmoessa. Ilmassa yhdistyy lapsuudesta tuttu lumen ja metsän tuoksu. Matkaa on tehty hädintuskin parisataa metriä ja ensimmäinen ajatus on luovuttaa, sanoa että ei sittenkään, en halua, hengästyttää, mietin mikä hetkellinen hulluudenpuuska ajoi mut lähtemään mukaan, mutta sisu jossakin syvällä kieltäytyy lopettamasta ja etenen laskien omia liikkeitäni. Yksi, kaksi, kolme, horjahdus, neljä, viisi... viisikymmentä, lasken sataan ja sataan taas uudestaan, keskityn tuijottamaan eteeni – lumeen – sillä jokainen kerta kun yritän ihailla solisevaa vuoristopuroa tai vierellä välkkyvää tyyntä järvenpintaa horjahdan. Keskityn siis lähinnä menemään eteenpäin. Edellä menijä ottaa kaulaa ja aina välillä kysäisen perässätulijalta pitäiskö vaihtaa järjestystä, pääsis menemään eikä tarvitsis odotella mua. Takaa kuuluu kuitenkin kannustava, ei tarvitse, hyvin tää menee. Naurahdan itselleni, tästä on ihan tosi kauan aikaa. Kachess Lake Joskus yläasteen...

Vitsit että siitä lähtee kova ääni kun se huutaa mulle. Mä yritän olla nauramatta, ottaa sen raivon vastaan vakavuudella ja kaikella kunnioituksella mutta se on ihan järjettömän vaikeeta, väkisinkin suupielet tahtoo kääntyä ylöspäin ja se huutaa vielä kovempaa tajutessaan että mua huvittaa... Raivo on käsinkosketeltavaa ja huuto muuttuu murinaksi kun se tömistelee tiensä yläkertaan ja paiskaa oven kiinni takanaan. Vääränlaiset hiukset, tai siis mä laitan ne ihan väärin kun käskystä yritän tehdä mitä pyydetään. Fredden vääränlainen ilme, se ettei meillä riitä empatiaa tai ostohalua neljännen kadonneen vesipullon jälkeen. Ei mitään päällepantavaa. Takki hukassa ja sekin on meidän syy, tahallaan piilotellaan kuitenkin sen vaatteita, läksyjä, kirjaston kirjoja... Ravintolassa sen silmissä pilkahtaa joku raivon ja pöyristyksen välimuoto kun tarjoilija tuo sille lastenmukin. Se katsoo meitä ja kuiskaa kyyneleet silmissä että kirkossakin häntä luultiin seitsemäsluokkalaiseksi. Miksi hän...