teknisiä vaikeuksia

Vitsit että siitä lähtee kova ääni kun se huutaa mulle. Mä yritän olla nauramatta, ottaa sen raivon vastaan vakavuudella ja kaikella kunnioituksella mutta se on ihan järjettömän vaikeeta, väkisinkin suupielet tahtoo kääntyä ylöspäin ja se huutaa vielä kovempaa tajutessaan että mua huvittaa... Raivo on käsinkosketeltavaa ja huuto muuttuu murinaksi kun se tömistelee tiensä yläkertaan ja paiskaa oven kiinni takanaan.

Vääränlaiset hiukset, tai siis mä laitan ne ihan väärin kun käskystä yritän tehdä mitä pyydetään. Fredden vääränlainen ilme, se ettei meillä riitä empatiaa tai ostohalua neljännen kadonneen vesipullon jälkeen. Ei mitään päällepantavaa. Takki hukassa ja sekin on meidän syy, tahallaan piilotellaan kuitenkin sen vaatteita, läksyjä, kirjaston kirjoja... Ravintolassa sen silmissä pilkahtaa joku raivon ja pöyristyksen välimuoto kun tarjoilija tuo sille lastenmukin. Se katsoo meitä ja kuiskaa kyyneleet silmissä että kirkossakin häntä luultiin seitsemäsluokkalaiseksi. Miksi hän saa muovisen mukin? Hän ei juo enää lastenmukeista. Hän ei ole lapsi. Ei ainakaan mikään pikkulapsi.

Sit se kiipeää mun kainaloon. Halaa ja pussata moiskauttaa poskelle. Maailman paras äiti. Me pelataan yhdessä lautapelejä, tehdään palapeliä ja katsotaan elokuva. Nukutko mun kanssa se kysyy, nukunhan minä. Äidin prinsessaenkeli.

Ne tulee koulusta keskenään kotiin ja se pitää huolen että kaikki on purkaneet reppunsa, tyhjentäneet tiskarin ja laittaneet eväslaatikot tiskikoneeseen. Koira on päästetty pissalle ja ja jannut tekee siskon johdolla matematiikantehtäviä netissä. Mietin miten siunattu olen kun meillä on lapsi joka on jo näin etevä ja pystyvä. Luotettava. Myöhästyn ruuhkan takia enemmän kuin piti ja se kävelee koululle hakemaan veljen näytelmäkerhosta. Vastuullinen. Unohdan aina välillä että se on vasta kymmenen.

Ja sit se huutaa taas. Paiskoo ovia, heittelee tavaroitaan ja julistaa että me ollaan kaikki ihan kauheita. Miksi hänelle on käynyt näin kamala onnettomuus että juuti hän on saanut tämän hirveän perheen. Ja nämä veljet. Miksi kenelläkään on näin kamalat veljet. Se tönäisee toisen nurin kylpyhuoneessa ja julistaa huutonsa seasta ettei voinut muutakaan... piti sitä paitsi huolta siitä ettei se kaatuessaan lyönyt päätään joten oikeastaan meidän pitäisi olla tyytyväisiä tilanteeseen.

Me jutellaan autossa. Se istuu mun vieressä edessä kun mä ajan. Autossa on hyvä jutella. Myönnän ettei kaksosveljet ole ihan reiluinta maailmassa. On epäreilua että niillä on aina toisensa. Aina toisensa. Kaikessa ja kaikkialla. Lapsi itkee mun vieressä. Ne ei koskaan leiki mun kanssa se sanoo. Ne leikkii aina vaan keskenään. Niillä on aina toisensa. Aina vaan toisensa. Miksi minä en saanut kaksoissiskoa se kysyy. Vastaan etten tiedä. Pahoittelen että niitä on kaksi ja sanon etten oikein voi tilannetta mitenkään korjatakaan kun en kuitenkaan osaisi päättää kumman antaisin pois. Se naurahtaa ja kuiskaa että se kyllä osais. Ihan helpostikin.

Kun ovi lämähtää kiinni yläkerrassa taas kerran kehotan poikia pysymään poissa sen tieltä. Antakaa sille tilaa... Joo, joo. Sillä on taas niitä teknisiä vaikeuksia. Tiedetään. Me aikuiset remahdetaan nauramaan. Teknisiä vaikeuksia. Niitäpä juuri. Murrosiässä aivot rakennetaan käytännössä uudestaan. Teknisiä vaikeuksia. Ihan paras ilmaisu koskaan. Tyttö tulee alakertaan naurun houkuttelemana. Teknisiä vaikeuksia me sanotaan. Sekin nauraa. Me kaikki nauretaan. Murrosikä. Mikä ihana aika ihmisen elämässä.