Tahdon Asiat

Pieni käsi ottaa kiinni mun kädestä ja käden omistaja katsoa tapittaa syvälle silmiin esittäen samalla kysymyksen: ”Missä Zahra on?” Vastaan etten tiedä, mutta olen täällä hänen tilallaan. ”En halua sinua! Mene pois. Missä Hana on?” Hymyillen kerron, että Hana on töissä ja viettää kysyjän kanssa välitunnit. Esittelen itseni uudestaan, kerron tekeväni töitä kaikissa kouluissa, kaikenlaisten lasten kanssa ja että minut kutsutaan paikalle, kun joku on poissa. Pieni käsi pitää edelleen kiinni minun kädestäni ja kysyy multa olenko mä keski-ikäinen. Vastaan että näin se taitaa olla. Lapsi nyökkää hyväksyvästi. Koulun kello soi ja me lähdetään yhdessä luokkaan. Päiväni erityistä tukea tarvitsevan oppilaan kanssa on alkanut. Monesti oppilas jonka kanssa työskentelen käyttää apuvälineenään kommunikaatiolaitetta tai viittomia ja usein päivä luokkahuoneessa sivuaa vain väljästi muiden oppilaiden päivää. Luokkatovereitten opiskellessa maantietoa, me harjoittelemme hienomotoriikkaa. Taukoja tarvita...

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...