Siirry pääsisältöön

vesivahinko

Tämä kuva meidän nallelapsista on lokakuulta.



Viisitoista minuuttia on pitkä aika. Vartissa ehtii pikasuihkuun ja valmiiksi töihin. Vartissa ajaa toimistolle silloin kun ei ole ruuhkaa. Vartissa pakkaa eväät ja laittaa aamiaisen. Vartissa hakee kaupasta unohtuneen maidon. Vartissa tekee paljon ja samaan aikaan siinä ei ehdi oikein mihinkään tai mitään. Vartti ei riitä kahvitteluun ystävän kanssa eikä siinä ehdi töihinkään kuin poikkeustapauksessa. Vartissa ei voi käydä kampaajalla tai katsoa suosikkisarjaa telkkarista.

Tullessaan kuivausmiehet kysyivät että ymmärsivätkö he nyt oikein heille annettuja muistiinpanoja, että vahinko on karhun aiheuttama? No, tavallaan... tai siis välillisesti koska ilman karhua meillä ei olisi sitä massiivista vesivahinkoakaan mikä syntyy kun vesi saa vapaasti valua lattioille vartin verran. Vesi ehtii vartissa pitkälle. Se ehtii kylpyhuoneesta eteisen kautta olohuoneeseen. Se ehtii portaiden alle ja komeroon kastelemaan joululahjat. Se ehtii lattian ja eristeiden läpi ryömintätilaan ja seinän sisälle. Ja minä kun ajattelin ettei tää nyt niin pahalta näytä, ajattelin sen jälkeen kun suurin vesi oli pyyhitty. Luulin väärin.

Mutta miten karhu ja vesivahinko kulkevat käsikkäin? Annahan kun kerron tarinan joka on niin uskomaton ettei sitä voi olla kuin uskomatta. Niin sanoi vakuutusyhtiön täti Freddelle puhelimessa.

Mun päässä saattaa humista vielä viikkoja sen jälkeen kun nää laitteet lähtee. 

Sunnuntaina olin iltapäivällä töissä. Asiakastapaamisessa vain, muutaman tunnin. Kotiin tullessani pysähdyn talon eteen puhumaan työpuhelua esimieheni kanssa. Pysähdyn siihen talon eteen koska tiedän että ajettuani autotalliin on autotallissa kolme lasta, koira ja mies. Tarvitsen hetken rauhaa ja hiljaisuutta. Fredde viittoo jotakin kuistilta ja minä viiton takaisin että olen puhelimessa. Fredde koputtaa auton ikkunaan ja minä huidon taas että etkö sä nyt tajua että mä puhun työpuhelua ja lopetan ihan kohta. Kolme minuuttia perhana... Ajatus katkeaa ja yritän palata keskusteluun toisen takoessa auton ikkunaa. Jatkan päättäväisesti puhelua miettien ettei mikään maailmassa voi olla niin tärkeetä että mua tarvitaan just nyt. Fredde juoksentelee pihalla edestakaisin, sisään ja ulos, ulos ja sisään ja mä ajattelen että johan se nyt on kumma että se käyttäytyy kuin meidän lapset eikä voi antaa hoitaa työasioita kun on jotakin niin tärkeetä. Tässä kohdassa en vielä huomaa että kadunpuoleinen aita on rikki. Olenhan puhelimessa.

Lopetan puhelun, avaan auton sivuikkunan ja huudan Freddelle ärtyneesti että mikä siellä nyt on hätänä kun mä puhun työasioita. Tiedättehän, se ”etkö sä nyt tajuu” -äänensävy. Fredde huutaa yhtäläisen ärtyneesti vastaan että karhut ja että hänellä on karhusumutetta silmissä, ja muija vaan istuu autossa. Orastava tora on kuitenkin vasta alkua ja kuihtuu pois ennen kuin ehtii kunnolla alkamaankaan kun tilalle tulee isompia asioita. Kurvaan talon taakse ja Fredde kertoo mitä sillä välin tapahtui kun olin poissa tai siis istuin autossa juttelemassa mukavia pomon kanssa.

Päästään sit lattiakauppaan.


Äiti karhu ja sen kaksi lasta tuli kylään, ei tosin meille sisälle vaan roskikselle ja kun Fredde havahtui kolinaan talojen välissä kurkki aidan ylitse emokarhu lapsineen ilman aikomustakaan poistua paikalta. Vielä keväällä ne luikki pakoon kun vähän taputti käsiään ja huuteli ärräpäivä. Nyt ne tuijottaa takaisin kuin haastaen eivätkä hievahdakaan. Fredde haki karhusumutteen autotallista ja käytti sitä menestyksekkäästi siltä osin että karhut jatkoivat matkaansa rikkoen sen aidan mennessään. Samassa rytäkässä tuulenpuuska kuitenkin pölläytti sumutteet myös miehen silmille. Pippuria. Sokeutuneena mies löi ensin naamansa auton sivupeiliin ja kompuroi sen jälkeen sisälle huuhtelemaan silmiään. Seuraava tuulenpuuska kuljetti sumutteet keittiön avonaisesta ikkunasta meille sisään ja Fredde siirtyy kylppäriin pesemään naamaansa samalla huitoen mua apuun. Mutta minä puhun puhelimessa sitä työpuhelua enkä hievahdakaan autuaan tietämättömänä siitä että toisella on oikeasti hätä.

Lähetän miehen takaisin sisään jatkamaan silmien huuhtomista ja alan siivoamaan sotkua. Karhut ovat kaataneet roskiksen portin eteen ja kierrän talon ympäri päästäkseni talojen väliin. Huomaan rikkoituneen aidan. Talojen välissä on suorastaan majesteetillinen kaaos. Karhut ovat kaataneet sekä meidän että naapurin roskikset, kurkanneet kierrätysroskiksen ja biojätteet. Ne on repineet jokaisen roskapussin ulos säiliöistä tutkiakseen niitten sisältöä tarkemmin ja vastassa on puoleen sääreen saakka banaaninkuoria, appelsiininpuolikkaita, riisiä, tyhjiä säilyketölkkejä, pulloja, pahvia, muovia, paperia ja muuta pakkausmateriaalia. Fredde kysyy aidan ylitse mitä tartten ja vastaan että jätesäkkejä ja lumilapion. Lapion roskia jätesäkkeihin työvaatteissa vesisateessa. Tuuli puhgaltaa lapion tyhjäksi ja sulkee jätesäkin suun. Koska on sunnuntai ovat roskikset olleet täynnä. Meidän roskikset oli suljettu mustekalalla mutta se ei näköjään näitä enää pitele ja naapurin roskiksia ei oltu lukittu lainkaan. Fredde tulee pitelemään pussin suuta ja kun portin takapihalle saa taas auki vedän säiliöt pihatielle. Pesen säiliöt sisältä ja ulkoota ennen kuin ladon jätesäkit niihin sisään ja vedän laatikot autotalliin. Kirjoitan naapureille viestilapun autotallinoveen, että niitten roskis on meidän autotallissa, koska karhut. Homma hallussa, paitsi että...

Hääalbumi oli pudonnut komeron lattialle ja kuivuu maton kanssa kilpaa. Uuden saa vaan menemällä uudestaan naimisiin, vuonna 1997 kukaan kun ei ollut kuullutkaan mistään digikuvista ja pilvipalveluista. 


Olohuoneen lattia lainehtii. Eteinen lainehtii ja kuulen kylpyhuoneessa valuvan vesihanan. Fredde tulee sisään mun perässä silmät punoittaen. ”Suljit sitten vesihanan...” Toinen puolustautuu sanomalle ettei nähnyt pitään, oli just kolauttanut naamansa auton peiliin ja yritti kaikkensa saadakseen mut apuun. Niin, ja mistä se olis voinut tietää että viemäri oli tukossa. Nielaisen ja jätän sanomatta että mähän sanoin että se on tukossa ja pitää avata. Suljen valuvan veden ja katson kuinka se edelleen hyökyy putkousena lavuaarin reunojen ylitse lattialle. ”Mä en tiedä mistä aloittaisin... haetko meidän kaikki pyyhkeet... pitäis varmaan soittaa vakuutusyhtiöön ja jonnekin kuivausfirmaan...” Fredde hakee pyyhkeet ja lähtee hoitamaan sitä missä on paras, niitä joita joskus paperhommiksikin kutsuttiin. Tilaa kuivaajan, tekee vahinkoilmoituksen järjestää asioita. Minä kuivaan lattiaa. Imeytän vettä pyyhkeeseen ja heitän likomärän pyyhkeen ulos kuistille. Otan uuden pyyhkeen ja seuraavan ja taas seuraavan. Onneksi meillä on paljon pyyhkeitä. Kuistilla on märässä läjässä kymmenittäin pyyhkeitä. Kylpypyyhkeet, rantapyyhkeet, leiripyyhkeet, käsipyyhkeet. Kun vettä ei enää näy kaikki näyttää paremmalta. ”Ehkei tämä olekaan niin vakavaa... katsotaan mitä ne sanoo...”

Illalla lapsi itkee sängyssään. Kysyn mikä painaa mieltä ja toinen vastaa ettei tiedä... Koulu? Ei. Joululoma? No, ei. Koulukaverit? Ei. No mikä ihme sitten? En tiedä. Meidän koti? Itku yltyy ja itkun seasta toinen kysyy että joudutaanko me nyt muuttamaan? Jäädäänkö me ilman kotia? Silittäen toisen päätä kerron että koti kyllä korjataan, että vakuutus maksaa ja että kaikki on oikeesti ihan tosi hyvin, aika sotkuista vaan. Joulu tulee sotkuista huolimatta ja että me saadaan uudet lattiat ja kylppärinkalusteet ja ehkä portaatkin. Kaikki järjestyy kyllä.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän