tasaista tavallista

Se huutaa yläkerrassa niin että varmasti kaikki tietää muutaman korttelinkin päässä. En voi mitään, mutta jotenkin mulle tulee mieleen herttakunigatar Liisa Ihmemaassa tarinasta, melkein odotan että se huutaa: Pää poikki!!!! Hetiii pää poikki! Herttakunigattaren valta on raivokasta. Syytetyn alahuuli väpättää kun se kuiskaa mun korvaan että se vaan sanoi että se antaa toisen aasille porkkanoita. Se oli vitsi, eihän mulla edes ole 63:a porkkanaa. Herttakuningatar kuulee yläkerrasta kuiskauksen ja karjuu ettei hänen aasilleen saa antaa porkkanoita, että se kasvaa liian suureksi 63:sta porkkanasta. Lupaan ettei kukaan syötä hänen kuvitteelliselle aasilleen porkkanoita. Syyllistä muistan ettei vitseillä ole tapana toimia kovin hyvin siskon kanssa. Siskon kanssa pitää olla silleen täsmällinen ja selkeä, ainakin jos haluaa pysyä hengissä. Herttakuningatar on aika huumorintajuton.

Lauantaina Fredde hakee mut lasten kanssa töistä ja me pysähdytään kotimatkalla viereiseen panimoon. Heti kun me noustaan autosta meitä vastaan parkkipaikalle kävelee vaalea nainen revityissä farkkushortseissa, pesislippiksessä ja isoissa aurinkolaseissa leveästi hymyillen. Nainen naurahtaa että jos me ei törmätä satojen mailien päässä viinitilalla niin sitten ainakin panimossa, hän istuu oman perheensä kanssa siinä patiolla, lapset pelaa lautapeliä ja aikuiset juttelee oluen ääressä. No meidän reksihän se siinä.

Peruutan ulos autotallista. Tättis hihkuu että katsokaa, katsokaa, katsokaa tota... katson Tättiksen osoittamaan suuntaan enkä näe yhtään mitään. Lähden ajamaan ja tyttö osoittaa taas taivaalle, nyt minäkin näen sen, laskuvarjohyppääjään joka mun maallikon arvion mukaan on jo aika lähellä maata eikä varmastikaan ole ajatellut alunperin laskeutua meidän naapurustoon. Ajan lauman tanssitunnille ja käyn katsomassa mihin se laskuvarjotyyppi päätyi. Se puhuu koulun kentällä puhelimeen, avaan auton ikkunan ja kysyn tietääkö se missä se on... annan osoitteen jonka mies toistaa puhelimeen. Kaikenlaista sitä sattuukin.

Olen lääkärissä. Taas. Kuudes kerta muutaman viikon sisään. Päivystys, päivystys, päivystys, ensiapu, erikoislääkäri ja nyt taas omalääkäri. Olen ollut sairaana yli kuukauden. Keuhkokuume istuu sitkeässä ja omalääkäri määrää taas uusia lääkkeitä sen jälkeen kun reputan keuhkojen toimintakokeen.  Olen suorastaan nolona kun ystävät, työtoverit ja naapurit kysyy olenko jo terve, no en ole – vieläkään. Ihmiset katsoo mua hämmentyneenä, ikäänkuin ne ei tietäis mitä sanoa seuraavaksi. No ei ne kai tiedäkään. Kahden viikon päästä taas takaisin jos ei kuume yllätä ennen sitä. En muista koska olisin kävellyt kolmensadan metrin matkan koululle.

Istun neukkarissa puheterapeutin ja opettajan kanssa. Puheterapeutti kysyy onko mulla vanhempana jotain mielipidettä Kentsun haasteista tai vahvuuksista. Vastaan ja puheterapeutti nyökkää kirjaten samalla mun vastauksen kaavakkeeseen. Keskustellaan puheterapian edistymisestä, siitä miten jannu periaatteessa osaa erottaa ässän ja zetan, että sen pitäis vähän hidastaa tahtia. Puhutaan siitä miten englanninkielessä on kymmenen erilaista ärrää, että ärrän oppiminen on vähän haastavaa mutta sanapareissa tapahtuu kuitenkin edistystä hissukseen. Mietitään miten pojan oppimista tuettaisiin parhaiten taas ensivuonna, mitä neljännen luokan opettajan olis hyvä tietää jotta lapselle annettaisiin parhaat mahdolliset edellytykset onnistua. Mietitään taas kuvallisia ohjeita ja pienryhmätyöskentelyn tärkeyttä uusien asioitten yhteydessä.

Asiakkaan kissa istuu mun selän takana ikkunalaudalla. Se hengailee meillä kun asiakkaan koti on myynnissä. Täydenpalvelunkiinteistövälittäjä iskee jälleen. Meillä on hoidettu asiakkaitten kissoja ja koiria ja joskus lapsiakin. Miksi ei? Istun koneella ja kasaan markkinointimateriaalia asiakkaan kodin myyntiin. Kampanja Instaan, toinen Facebookiin ja kolmas Linkediniin. Käyn lemmikkieläinkaupassa ostamassa asiakkaan kissalle herkkuja.

Elämä soljuu eteenpäin tavallista rataansa. Arkea arkisine sattumineen. Sellaista täydellisen epätäydellistä ja ihanaa elämää. Hetken mietin sitä vanhempaa joka arveli että kolmen erityislapsen kanssa elämä on rankkaa... elämä on vähän tarpeettoman haastavaa keuhkokuumeen kanssa.