Siirry pääsisältöön

tasaista tavallista


Se huutaa yläkerrassa niin että varmasti kaikki tietää muutaman korttelinkin päässä. En voi mitään, mutta jotenkin mulle tulee mieleen herttakunigatar Liisa Ihmemaassa tarinasta, melkein odotan että se huutaa: Pää poikki!!!! Hetiii pää poikki! Herttakunigattaren valta on raivokasta. Syytetyn alahuuli väpättää kun se kuiskaa mun korvaan että se vaan sanoi että se antaa toisen aasille porkkanoita. Se oli vitsi, eihän mulla edes ole 63:a porkkanaa. Herttakuningatar kuulee yläkerrasta kuiskauksen ja karjuu ettei hänen aasilleen saa antaa porkkanoita, että se kasvaa liian suureksi 63:sta porkkanasta. Lupaan ettei kukaan syötä hänen kuvitteelliselle aasilleen porkkanoita. Syyllistä muistan ettei vitseillä ole tapana toimia kovin hyvin siskon kanssa. Siskon kanssa pitää olla silleen täsmällinen ja selkeä, ainakin jos haluaa pysyä hengissä. Herttakuningatar on aika huumorintajuton.



Lauantaina Fredde hakee mut lasten kanssa töistä ja me pysähdytään kotimatkalla viereiseen panimoon. Heti kun me noustaan autosta meitä vastaan parkkipaikalle kävelee vaalea nainen revityissä farkkushortseissa, pesislippiksessä ja isoissa aurinkolaseissa leveästi hymyillen. Nainen naurahtaa että jos me ei törmätä satojen mailien päässä viinitilalla niin sitten ainakin panimossa, hän istuu oman perheensä kanssa siinä patiolla, lapset pelaa lautapeliä ja aikuiset juttelee oluen ääressä. No meidän reksihän se siinä.



Peruutan ulos autotallista. Tättis hihkuu että katsokaa, katsokaa, katsokaa tota... katson Tättiksen osoittamaan suuntaan enkä näe yhtään mitään. Lähden ajamaan ja tyttö osoittaa taas taivaalle, nyt minäkin näen sen, laskuvarjohyppääjään joka mun maallikon arvion mukaan on jo aika lähellä maata eikä varmastikaan ole ajatellut alunperin laskeutua meidän naapurustoon. Ajan lauman tanssitunnille ja käyn katsomassa mihin se laskuvarjotyyppi päätyi. Se puhuu koulun kentällä puhelimeen, avaan auton ikkunan ja kysyn tietääkö se missä se on... annan osoitteen jonka mies toistaa puhelimeen. Kaikenlaista sitä sattuukin.

Olen lääkärissä. Taas. Kuudes kerta muutaman viikon sisään. Päivystys, päivystys, päivystys, ensiapu, erikoislääkäri ja nyt taas omalääkäri. Olen ollut sairaana yli kuukauden. Keuhkokuume istuu sitkeässä ja omalääkäri määrää taas uusia lääkkeitä sen jälkeen kun reputan keuhkojen toimintakokeen.  Olen suorastaan nolona kun ystävät, työtoverit ja naapurit kysyy olenko jo terve, no en ole – vieläkään. Ihmiset katsoo mua hämmentyneenä, ikäänkuin ne ei tietäis mitä sanoa seuraavaksi. No ei ne kai tiedäkään. Kahden viikon päästä taas takaisin jos ei kuume yllätä ennen sitä. En muista koska olisin kävellyt kolmensadan metrin matkan koululle.



Istun neukkarissa puheterapeutin ja opettajan kanssa. Puheterapeutti kysyy onko mulla vanhempana jotain mielipidettä Kentsun haasteista tai vahvuuksista. Vastaan ja puheterapeutti nyökkää kirjaten samalla mun vastauksen kaavakkeeseen. Keskustellaan puheterapian edistymisestä, siitä miten jannu periaatteessa osaa erottaa ässän ja zetan, että sen pitäis vähän hidastaa tahtia. Puhutaan siitä miten englanninkielessä on kymmenen erilaista ärrää, että ärrän oppiminen on vähän haastavaa mutta sanapareissa tapahtuu kuitenkin edistystä hissukseen. Mietitään miten pojan oppimista tuettaisiin parhaiten taas ensivuonna, mitä neljännen luokan opettajan olis hyvä tietää jotta lapselle annettaisiin parhaat mahdolliset edellytykset onnistua. Mietitään taas kuvallisia ohjeita ja pienryhmätyöskentelyn tärkeyttä uusien asioitten yhteydessä.



Asiakkaan kissa istuu mun selän takana ikkunalaudalla. Se hengailee meillä kun asiakkaan koti on myynnissä. Täydenpalvelunkiinteistövälittäjä iskee jälleen. Meillä on hoidettu asiakkaitten kissoja ja koiria ja joskus lapsiakin. Miksi ei? Istun koneella ja kasaan markkinointimateriaalia asiakkaan kodin myyntiin. Kampanja Instaan, toinen Facebookiin ja kolmas Linkediniin. Käyn lemmikkieläinkaupassa ostamassa asiakkaan kissalle herkkuja.

Elämä soljuu eteenpäin tavallista rataansa. Arkea arkisine sattumineen. Sellaista täydellisen epätäydellistä ja ihanaa elämää. Hetken mietin sitä vanhempaa joka arveli että kolmen erityislapsen kanssa elämä on rankkaa... elämä on vähän tarpeettoman haastavaa keuhkokuumeen kanssa.



Kommentit

  1. Sulla on niin ihana elämänasenne, että et varmaan ihan pienistä lannistu. Jonkun toisen kohdalla varmaan sama tilanne voisikin olla todella rankka. Monestihan nämä riippuu niin kovasti siitä, miten itse elämäänsä asennoituu. Olin itse yli kymmenen vuotta yksihhuoltajana. Vähän väliä sain kuulla kommenttia, että sulla täytyy olla tosi rankkaa. Itse en kokenut koskaan niin. Joo, joskus oli yksinäistä, mutta yksinäistä voi olla myös parisuhteessa. Pääasiassa meidän arki ja elämä oli ja on nyt isompana perheenäkin ihanaa.

    Mukavaa viikonloppua sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos! Parisuhteessa voi varmasti olla enemmän yksin kuin yksin konsanaan. Mä aina vastaan kyselijöille että nää on meidän lapsia ja ovat aina olleet tällaisia, omanlaisiaan ja se missä jossakin kohdassa on haasteita korvaantu toisessa kohdassa jollakin muulla. Diagnoosi on nimi haasteille, lapsi on lapsi sellaisenaan.

      Niin ja elämä on tosiaan aika ihanaa :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän