Otin muutaman kuvan omasta kalenterista ajatellen, että kirjoitan tästä arjen kaaoksesta, siitä miten hetkittäin tuntuu kuin pelaisin aamusta iltaan Whack-a-Mole-peliä, peliä jossa yritetään nuijia maan alta ilmestyviä myyriä jotka hyppäävät esiin kiihtyvään tahtiin. Iltapäivästä olen hengästynyt, iltaisin väsynyt ja aamulla aloitan taas alusta. Sitten taas rauhoittuu ja kaikki sujuu taas hyvin, elämä on reaktiivisen sijaan proaktiivista.
Koira paranee viikkojen eläinlääkärirumban jälkeen yhtä hammasta köyhempänä, toisen koiran hampaat oikenevat palloterapialla eikä hammaslääkäriä tarvita, lapsen erityisopetussuunnitelma saadaan tehtyä ilman erillistä palaveria, toisen lapsen puheterapeutti ilmoittaa, että poika on valmis jatkamaan elämää ilman puheterapiaa – neljän vuoden jälkeen - ja kolmannelle löytyy joku järjestys elämään, kai. Ulkona paistaa aurinko ja elämä hymyilee hetken ennen seuraavaa kaaosta.
Euroopassa syttyy sota, muutamaa viikkoa sen jälkeen, kun olen sanonut lapsille että kyllä asiat tänä päivänä järjestyvät sotimattakin. Olin väärässä. Yhtä väärässä kuin tammikuussa 2020 sanoessa että se kiinalainen rutto, josta ne puhuivat, pysyy Kiinassa. Ei pysynyt, äidin uskottavuus on kärsinyt pahoja kolauksia. Lapset kohtasivat ensin pandemian, sitten sodan. Sodan, jota soditaan jossakin kaukana, mutta täällä kansojen sulatusuunissa se tulee silti lähelle, koulutoverin, kollegan ja ystävän perheen myötä.
Sunnuntain makaan sohvassa ja katson elokuvan toisensa perään. Luin artikkelin levon tärkeydestä, relaamisesta. Se tuli hyvään rakoon, takana kun on viikkoja kaksitoistatuntisia työpäiviä, seitsemänä päivänä viikossa. Joku sanoo tekevänsä kuusikymmentuntista työviikkoa ja huomaan olevani vähän kateellinen. Tunnen suunnatonta ylpeyttä omasta työstä, kiitollisuutta siitä, että on töitä ja samalla alla kaihertavaa tietoisuutta, ettei tätä loputtomasti jaksa. Relaan yöpaidassa, yksi koira yhdessä, toinen toisessa kainalossa. Toinen pojista liittyy seuraan.
Puhun meidän rekrytointiosaston tyyppien kanssa, virittelen verkkoja, kerron mitä me tarvitaan. Apukäsiä, mutta minkälaisia. Pari välittäjää nyt ainakin, assari, sellainen joka voisi ja osaisi nähdä sähköposteista ja tekstareista ne mitkä vaatii välitöntä huomiota minulta, ne jotka voi suoraan heittää roskiin ja ne joihin hän itse voi vastata. Onneksi meillä on Katherine joka ottaa kopin jokaisesta kauppakirjasta ja paimentaa kaupan sopimuksen allekirjoittamisesta siihen päivään jona koti vaihtaa omistajaa. Onneksi on Fredde, Fredde ottaa kopin myyntiremonteista, myyntisomistuksista ja valokuvauksista; neuvottelee, sopii ja aikatauluttaa kaiken, jotta minä voin siirtyä seuraavaan.
Tättis mittaa koulussa perheen hiilijalanjälkeä. Meillä on talo, joka on alueen keskiarvoon nähden sellainen pieni ja vihreä, elämäntavat jotka näyttävät testissä hyviltä, mutta ajokilometrit joka vetävät koko roskan punaiselle. Meillä ajetaan paljon, jo pelkästään tällä viikolla on meidän kahteen autoon kertynyt 1600km, eikä käyty edes Lapissa vaan ihan vain töissä.
On sunnuntai-ilta. Kaadan itselleni lasin viiniä, katson tulevaa viikkoa kalenterissa, mietin pitäiskö leipoa jälkkäriksi vielä laskiaispullat ja totean että elämä on aika hyvää, täällä kaukana maailman laidalla.
Kommentit
Lähetä kommentti