Siirry pääsisältöön

kaksi maailmaa


Rooman melskeen ja käsinkosketeltavan historian havinan välillä on vain viikko siihen, että tyttäreni istuu autiomaan laskevan auringon lämmössä kuuntelemassa countrymusiikkikonserttia. Minä tiedän ja hän tietää, että matkaa näiden kahden paikan välillä on enemmän kuin puoli maapalloa, valovuosia ja ikuisuuksia, silti ihmiset ovat ihmisiä ihan kaikkialla. Eihän sen oikeastaan pitäisi edes olla täällä, viisitoistavuotiaan aikuisten konsertissa mutta joku konserttien pyhimys oli tänä iltana suosiollinen, eihän meiltä kysytty pääsylippuja sen enempää kuin lapselta papereitakaan. Meidän oli tarkoitus olla täällä. Tänä iltana me istumme siellä jossakin, mielikuvien amerikkalaisuuden ytimessä missä nurmikon laitamilla pariskunnat tanssivat stetsoneissaan, olut virtaa hanoista edulliseen tuoppihintaan ja varmasti valtaosa yleisöstä äänesti Donald Trumpia – kahdesti. Mutta meidän edessä olevassa retkituolissa istuva nainen jättää käsilaukkunsa roikkumaan tuolin selkänojaan lähtiessään täyttämään viinilasiaan ja kaikkialta kuuluu iloinen puheensorina musiikin soidessa. 

Aurinko laskee Nachesissa

Toisin kuin siellä mistä minä tulen, täällä kaikki kuuluvat joukkoon eikä ketään kiinnosta stetsonin hintalappu tai bootsien merkki. Pääasia on että kaikilla on kivaa. Vuoret jakavat tämän osavaltion karkeasti kahteen, vehreään sateiseen metsään ja autiomaahan, siniseen ja punaiseen. Täällä autiomassa kasvatetaan karjaa ja hevosia, viljellään hedelmiä ja viiniä, ja ollaan yhtä kaukana siitä meidän teknologiakeskuksesta kuin Rooma – ainakin henkisesti. 


Sunnuntainumerossaan Seattlen suurin sanomalehti kirjoittaa siitä miten tutkimuksen mukaan Seattlen alue on yksi niistä Yhdysvaltain metropoleista joissa yhteiskuntaluokkien eriytyminen on korostunut Covidin jälkeisenä aikana. Miksi? Koska täällä etätyöstä tuli uusi normaali ja tuloerot kasvoivat huimasti viimeisten kolmen vuoden aikana. Sen hyvätuloisen etätyöntekijän kun ei enää tarvitse kohdata toisenlaisia ihmisiä. Hän asuu omassa kuplassaan, tekee työtä etänä työyhteisössään eikä koskaan kohtaa joukkoliikenteen bussissa istuvaa sairaalateknikkoa, keskustan koditonta tai samassa lounaspuodissa ostoksilla olevaa siistijää. Hyvätuloisilla on omat kaupunginosansa, koulunsa ja ruokakauppansa. Toisin kuin monessa muussa suuressa kaupungissa täällä pandemian mukanaan tuoma eriytyminen ei mennytkään ohi, ei ainakaan vielä. 

Ero Seattlen Eastsiden ja Nachesin välillä on valtava. Nachesissa amerikkalainen unelma elää edelleen vahvana paitsi musiikissa ja elämäntavassa niin myös rahassa. Tavallisen omakotitalon saa Yakiman alueella keskimäärin $341,750 kun täällä Seattlen Eastsidessa siitä maksetaan reilut $1,3 miljoonaa. Ero keskipalkassa ei kuitenkaan korreloi kodin hintaan, sillä Yakima Countyn mediaanitulo on 55% King Countyn mediaanista.  Ensiasunnon ostajalle se $1,3M on aika paljon ja väistämättä moni nuori aikuinen turvautuu joko vanhempien lompakkoon tai joutuu muuttamaan muualle siinä vaiheessa kun oman kodin ostamisesta tulee ajankohtaista. 

Eastside vs. Eastern Washington


Meidän lapsi vietti melkein kaksi viikkoa Italiassa. Siinä missä oli huikeaa päästä kokemaan historiaa ja katsomaan maailmankuuluja nähtävyyksiä, oli amerikkalaiselle teinille Etelä-Italia myös melkoinen kulttuurisokki eikä alueen römppäromantiikka tainnut oikein upota kehenkään seurueessa. Sanavalmis tyttäreni vastasi viheltelyihin keskisormella ja espanjankielisin kirosanoin samalla kuin heilautti lettiään. Kotiin tultuaan hän totesi lakonisesti ettei syö pastaa ja tomaattikastiketta ainakaan vuoteen ja että on mahtavaa kun netti toimii, vettä voi juoda suoraan hanasta ja sisällä on niin viileää että voi vetää hupparin päälle kuumana kesäpäivänä. Matkailu avartaa. 

Kokkikoulussa Roomassa

Mozzarellan tuottaja




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän