Siirry pääsisältöön

kuusitoista

Tiesin että tässä kävisi näin ja silti ne väkisin esiin puskevat kyyneleet pääsivät yllättämään. Sellainen sekoitus iloa, onnea, ylpeyttä ja luopumisen tuskaa uuden ajanjakson edessä. Minun lapseni, minun ihana, ihana lapseni. Minä. Rakastan sinua niin ettei siihen löydy edes sanoja, että se tuntuu fyysisenä kipuna. Sinä. Minun rakas, rakas lapseni. Tättähäärä.

Minä muistan kuinka silloin kauan sitten takerruit minuun lastensairaalan ovella terapeutin päättäväisesti kantaessa sinut sisälle. Minä jäin ulos ja itkin. Minun koko kehoni halusi josta sinun perääsi, tuntui kuin joku olisi repinyt irti osan minua. Minä muistan kuinka kuljit hattu keikkuen eskarin orientaatioon ja me seurasimme perästä. Minä muistan. Minun koko kehoni muistaa. 

Keskiviikkona sinä täytit kuusitoista. Tulit vähän unenkarheana alakertaan, halasit ja moiskautit pusun ensin minulle, sitten isälle. Hymyilit kun näit sinulle katetun aamiaisen ja ojensit läppärisi isälle sanoen: ”Tekisin itse, mutta tartten sun ajokortin numero, jotta voin tulostaa mun ajokortin.” Minä varmistin että sinulla oli vakuutuskortti ja että tiesit mihin pysäköidä, vastasit että joo, joo. Niin, tottakai sinulla on kaikki valmiina.

Me katsottiin kuinka istuit autoon kuljettajan paikalle, säädit penkin ja ratin ja taustapeilin. -Laita mulle tekstari kun oot pysäköinyt! – Joo. Hymyilit. Rähisit vähän sille, joka on aina myöhässä ja sitten peruutit ulos pihasta. Minä kuvasin, isä videoi. Sitten juoksimme talon läpi ottamaan kuvia ja videon etupihalta, sieltä kadun puolelta. Pelottiko, kysyi joku. Ei meitä pelota sinun ajamisesi. Sinä osaat kyllä. Me luotetaan kyllä sinuun. Harjoitteluaikana ehdit jo väistämään niitä muita, niitä jotka eivät huomanneet punaista valoa, kääntyivät eteen vaikka olit jo siinä tai vaihtoivat kaistaa juuri kohdalla. Teoriaopettajasikin neuvoi viisaasti, että aja sillä ajatuksella että olet ainoa kuljettaja jolla on ajokortti. 

Illalla ajoit itsesi tanssitunnille, sitten taas kouluun ja tanssiin ja kouluun. Minä en tiennyt mitä tekisin kaikella sillä ylimääräisellä ajalla. Yhtäkkiä aamussa olikin melkein tunti lisää aikaa, eikä iltaisin tarvinnutkaan lähteä yhtään mihinkään. Perjantaina sanoit meneväsi ruokakauppaan koulun jälkeen. Pyysit kauppalistaa… Huomasin taas pyyhkiväni silmäkulmaa, olin pakahtua ylpeydestä ja vähän haikeudestakin. Kävisit kaupassa. Pyytämättä. Ihan itse. Niin tietenkin. 

Vähän myöhemmin ystävä otti koulun käytävällä kiinni hihasta, halasi ja kuiskasi korvaan, että ensimmäinen kerta on vaikein, siihen ehtii tottua, kun nuoremmat sisarukset aikanaan seuraavat perästä. Naurahdin. Ystävä on oikeassa. 

Ensi syksynä pysäköit autosi yliopiston parkkipaikalle. Viidennen luokan opettajasi totesi kovin osuvasti tämän kuullessaan, että olit valmis korkeakouluun jo kymmenvuotiaana. Niinhän sinä taisit olla. Tättähäärä. 



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän