Siirry pääsisältöön

mä voitin, voitin, voitin!

Mä en koskaan voita mitään. Siis oikeesti mun onni, tai ehkä enneminkin epäonni on laajasti tunnettu käsite. Niin tunnettu että kaikki lapset pelaa mun kanssa mielellään lautapelejä koska ne tietää et ne voittaa kuitenkin – AINA. Oli sit kysymys Candylandistä tai Kimblestä tai Tarinapelistä tai Sorrystä, mä en voita koskaan. En voita bingossa sen enempää kuin noppapeleissäkään, en vaikka sen voittamisen pitäis periaatteessa olla ihan puhdasta todennäköisyysmatikkaa. Ei ole, mä en voita – ikinä. Mitään. En edes enää osallistu arpajaisiin, saati osta lottokuponkia, kun hukkaan menee nekin rahat. Lasten kanssa kyllä pelaan, siitä ilosta että ne saa voittaa ja vielä ihan puhtaat jauhot pussissa.

Keskiviikkoiltana me istuttiin taas M:n kanssa lattialle pelaamaan Sorrya. Aiemmin päivällä kumpikin jannuista oli peitonnut mut samaisessa pelissä jossa tarvitaan vähäisen taktikoinnin lisäksi pääasiallisesti sitä onnea mitä mulla ei löydy. Totesin M:lle että mä ajattelin tällä kertaa voittaa. Voitin ekan pelin, ja tuijotin pelilautaa epäuskoisena. Kuinka monta kertaa mä olen hävinnyt vielä silloinkin kun voitto on jo huulilla, melkein fikassa. Sit voitin tokan pelin. Sen jälkeen M se halus mun punaiset nappulat ja valkkas mulle keltaiset tilalle. Voitin taas. M oli sitä mieltä et mä sekoitan ne kortit jotenkin itselleni edullisesti ja pakan sekoittamisesta tuli L:n tehtävä. L liittyi peliin ja mä voitin pelin kahdesti ja sit vielä kerran kahdestaan L:llää vastaan. L totes ettei se aio enää koskaan pelata tätä peliä mun hihkuessa riemusta siinä vierellä.

Torstaina iltapäivällä kurkkasin blogistaniaan ja hetken aikaa kesti ennen kuin mun tajuntaan iskeytyi että olin voittanut – TAAS. Tällä kertaa Myssyn ValeäidinMyssyarvonnassa. Olin jo suorastaan epäuskoinen. Eihän mulle tapahdu tällaista. Oikeesti. Ei tapahdu. Hain M:n koulusta ja esittelin sille kuvaa mun voitosta. M katsoi mua hämmentyneenä, siis miten niin voitit? Mitä sä tarkoitat? Selitin että siis voitin arvonnassa. Edelleen se katsoi mua epäuskoisena ja pyysi että selittäisin et miten se on mahdollista. En tiedä, joku onnenkantamoinen.





Voitin lautapelin vielä kahdesti torstai-iltana. Siihen se sitten loppui. Kuu tai tähdet tai maanvetovoima oli siirtynyt taas takaisin raiteelleen. Oli muuten huikeat puolitoista vuorokautta. Ja ihan parhautta että kaikesta mahdollisesta onnistuin kaikkien niitten lautapelien lisäksi voittamaan itselleni näin mahtavan suomalaisen myssyn! Käykääpä ihailemassa itsekin Myssyfarmilla. Mä tiedän jo nyt et tästä tulee taas se aitemi josta multa ventovieraat kyselee et mistä niitä saa... No Suomesta tietty!


Kommentit

  1. Eikä, jotenkin ihan huikeaa että tähän liittyi tälläiset voittavat vuorovedet! Mukava olla mukana sin elämäsi voittoputkessa :D kerrohan sit mitä Amerikka Myssyistä tykkäsi.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi