Siirry pääsisältöön

irrallaan

koirapuistossa


Ystävä soittaa. Se kysyy mitä meille kuuluu silleen puolihuolimattomasti ja hivuttautuu itse asiaan; ”Kuule, mä näin kuvia susta metsälenkillä teidän uuden koiran kanssa. Ihan oikeestiko se kulkee ilman hihnaa?” – Joo, kyllä kulkee, siis ilman hihnaa metsäpoluilla. ”Mut miten sä teet sen?” – Ai minkä? ”No päästät sen vaan irti ja se kulkee ilman hihnaa eikä lähde mihinkään? Mun koirat karkaa aina. Ne karkaa vaikka me käydään aina kaikki koulutuskurssitkin.” – Eh, en mä tiedä. Mun koirat nyt on aina kulkeneet ilman hihnaa. En mä tiedä miten mä sen teen. Sivuhuomautuksena todettakoon että koira saa täällä kulkea hihnatta mikäli se on omistajansa käsiteltävissä ilman hihnaa.

Käyn vastaavanlaisen keskustelun usean muunkin kanssa. En mä tiedä. En ole eläessäni ollut yhdelläkään koirankoulutuskursilla. En ole lukenut aiheesta yhtäkään kirjaa. Täällä kaikki tutut menee pennun kanssa koirakouluun. Ne käy kurssit: Puppy Manners 1 ja 2. Lopulta osa päätyy lähettämään pentunsa sisäoppilaitokseen useammaksi viikoksi. En mä tiedä. Ehkä mulla vaan käy ihan järjetön munkki noitten kanssa. Ihan maalaisjärjellä mä noita koulutan, taskut täynnä palkkioita ja palkkio aina kaikesta mistä voi palkita. Vähitellen palkkioiden määrää vähennetään ja jäljelle jää kiitos. Toistaiseksi tällä metodilla on saatu ihan mukiinmeneviä tuloksia aikaan.

jostakin se oli pyyhkässyt mun fliseen ja käynnyt sen päälle nokosille


Toistaiseksi Roistopoika on ollut mun kaikista koirista helpoin – puolivalmis, vähän hiomaton timantti. Suurin ongelma sen kanssa on se et se opettelee sisäsiistiksi vajaat kaksivuotiaana. Se ei osaa pyytää ulos vaan hädän sattuessa se käy kakalla poikien vaatehuoneessa tai alakerran kaapissa. Edeltäjänsä Koira, se kakkasi käskystä, mutta karkasi jos mun silmä vältti. Ei se metsässä lenkillä mihinkään lähtenyt, mutta pihalta se livisti omille teilleen. Koiraa edelsi Pupu. Pupu toisinaan päätti ettei se haluakaan lähteä vielä kotiin. Se ei karannut, mutta ei myöskään antanut kiinni. Ei aina, mutta yleensä aina silloin kun olis ollut kiire johonkin.

paras paikka nukkua


Koiraa ei voinut viedä koirapuistoihin. Ei siksi että se olis haastanut riitaa, mut se sekos totaalisesti tennispalloista ja täällä niitä riittää koirapuistoissa. Koira otti ja varasti kaikkien pallot, sillä sumeni silmissä ja se kävi pöllimässä satakiloisen mastiffin pallon ja meinas päästä hengestään. Me lakkattiin käymästä puistoissa.

Maanantaina olin ekaa kertaa kymmeneen vuoteen taas isossa koirapuistossa. Niitä on muuten täällä kahdenlaisia, sellaisia aitauksia ja sit aitaamattomia alueita. Meidän asuinalueella on kaksi tällaista perinteistä aitausta ja metsäpoluilla kaikkien koirat kulkee ilman hihnaa kuitenkin. Meidän lähellä on kuitenkin valtava aitaamaton koirapuisto, jossa on tilaa juosta ja leikkiä ja uida. Siellä pätee samat säännöt kuin muuallakin, omistaja vastaa koirastaan eikä koiraa saa puiston alueella pitää hihnassa. Ensin Roistoa pelotti. Sitä pelotti paljon, niin paljon että se luikki mun jaloissa ja yritti hivuttaa meitä takaisin kohti parkkipaikkaa. Lopulta se rentoutui vähän. Kävi joessa juomassa ja löysi polulta kaksi tappijalkaa, serkkuja. Mikä riemu. Se leikki ja riehui sydämensä kyllyydestä ja kun niitten tappijalkojen omistaja kokosi laumansa ja jatkoi matkaa jäi Roisto poika katsomaan kaihoten niitten perään.




Itse nautin enemmän siitä metsän rauhasta. Etenkin silloin kun en vedä perässäni vinkuvaa poikakaksikkoa niin kuin eilen... ”Sä lupasit ettei me mennä kauas... tää kestää liian kauan... täällä on muurahaisia-hyttysiä-kimalaisia-kärpäsiä-hämähäkkejä. Mulla on jano-pissahätä-kuuma. Mun kengässä on kiviä-puupalasia-tikkuja-multaa-mutaa-hiekkaa. Koska me ollaan kotona? Miksi meidän pitää mennä tänne?”  - Koska meillä on nyt alle kaksivuotias koira ja sen pitää päästä muuallekin kuin lähimmän puskan juurelle.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi