Siirry pääsisältöön

lasten lumoissa




Mä en jotenkin tunnu enää osaavan kirjoittaa meidän ihan tavallisesta elämästä, ujostelen, arastelen enkä edes tiedä miksi. Tuntuu että olen kirjoittanut sen tuhanteen kertaan omasta vanhemmuudesta, elämästä perheessä, kolmesta lapsesta, autismista, ADHD:stä, ahdistuksesta ja kaikesta. Ehkä asiat on loksahtaneet hetkeksi kohdilleen, elämästä on tullut aika helppoa ja me ollaan saatu hengähdystauko niitä teinivuosia odotellessa.

Eihän totuus ole mihinkään muttunut, vaikka olishan se ihan mahtavaa sanoa että meidän elämästä on tullut vaaleanpunaista ja pelkästään kivaa, että lapset nukkuu yönsä omissa sängyissään, että terapiasta ja lääkityksestä on luovuttu, ja kaikki kukoistavat kuin rakkaudella hellityt hortensiat tuossa etupihalla. Mutta elämä ei ole sellaista, elämä maistuu elämältä ja kaikilta sen sävyiltä. Juuri nyt ollaan kuitenkin kohdassa jossa kaikki tuntuu sujuvan aika hyvin.

On päiviä kun huokaan jo aamulla ennen kuin päivä on edes lähtenyt liikkeelle. Takana on huonosti nukuttu tai lapsen kanssa valvottu yö. Yksi haastaa riitaa, toinen riehuu ja kolmas ei haluais yhtään mitään. Omaa päätä särkee, kahvi viilenee kupissa ja tekee mieli painella takaisin nukkumaan.

Joskus tulee iltoja kun ilmassa on ukkosta. Kentsu keittää taas kerran suihkusaippua-shampoo-hoitoainekeittoa kylpyammeeseen, heittää pyyhkeet perään ja lopulta koko lattia lainehtii. Fredde ripittää, siivotessaan liukasta sotkua. Mä en voi olla kysymättä että eikö tästä nyt ole jo aika moneen kertaan puhuttu ja pieni poika kysyy kyyneleet poskillaan että vieläkö me rakastetaan sitä. Rakastetaan, rakastetaan... Se kysyy niin aika usein, ja mä mietin että eikö mun tunne välity lapseen? Olenko pelottava? Niin pelottava että mun rakkauttakin joutuu epäilemään pyytäessään anteeksi – taas kerran.

Muistatteko Lucky Luken ja riidankylväjän? Kun se joka on päättänyt haastaa riitaa ryhtyy toimeen, on pakko riidellä, se tökkii ja vääntää jokaisen kanssa kunnes on saanut kaikki muutkin kanssaan samaan veneeseen – riitelemään – omasta pahasta olosta kun riittää jaettavaksi kaikille ja jotenkin sitä kai helpottaa jos muillakin on kurjaa. Ollipolli on ainoa joka yksinkertaisesti kieltäytyy riitelemestä siskonsa kanssa, me muut ollaan valitettavasti alttiita riidankylväjälle, minäkin vaikka kuinka haluaisin sanoa osaavani olla aikuinen – en osaa. Ollipolli kohauttaa olkapäivään, pyörittelee silmiään ja vetäytyy syrjemmälle. Antaa siskon riehua.

Yöllä mun sängyn viereen ilmestyy pieni olento. Se sanoo että siihen sattuu. Nostan höyhenenkeveän lapsen syliin, hieron hetken kipeää jalkaa ja otan sen kainaloon... aika monta kertaa se on kysynyt miksei sitä kuunnella paremmin ja enemmän, miksi ne muut on tärkeämpiä? Ei ne ole, ne vaan huutaa enemmän ja kovempaa. Halaan tiukasti ja kuiskaan korvaan että se on tärkeä, just nyt kaikista tärkein.

Elämä on hetkittäin villiä ja vallatonta, välillä hengitetään yhdessä paperipussiin. Mutta olen lasteni lumoissa, katson niitä kaukaa ja mietin miten mahtavat lapset me ollaan onnistuttu tekemään, kuuntelen hämmästyneenä niitten juttuja ja pohdin mistä ne tietää kaiken sen minkä tietävät, miten se sama keittoa keittävä lapsi kysyy ohimennessään onko mun katsoman elokuvan pääroolissa kenties Emma Thompson ja samaan hengenvetoon se ensin vahvistaa itse vastauksen kysymykseen ja kertoo mistä rooleista näyttelijätär on tunnettu. Riidankylväjä osaa halutessaan olla maailman paras isosisko, sellainen joka antaa oman ilmapallonsa veljelleen kun se itkee sitä että sen pallo meni rikki, tai sellainen joka kuiskaa pienen ahdistuneen korvaan että hän tietää miltä se tuntuu kun ei saa henkeä ja maailma tuntuu loppuvan siihen – kyllä se siitä. Ja se pienin, se pienin ja hiljaisin, miten se osaakaan sovitella sisarustensa riitoja niin paljon paremmin kuin minä, miten tarkkaavaisesti se katsoo ja huomioi ympäristöään etäältä, tekee huomioita ja aloittaa sitten: ”Kuulkaahan! Kyllä se nyt vaan on näin että...” – Ja niinhän se just on.

Niin että täällä mikään ei ole muuttunut, ja samalla moni asia on. Marttakin täytti eilen kolme. 



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän