Siirry pääsisältöön

56.267 askelta ja 69 kerrosta




Ollaanhan me asuttu täällä kauan ja onhan sekin kai totta että ennemin tai myöhemmin ne asiat jotka alkuun sai ehkä kohottelemaan kulmiaan alkaa tuntua ihan tavallisilta, niin tavallisilta että kun eteen tulee poikkeus se puolestaan tuntuu oudolta. Kanadassa huomasin yllättäen olevani aika amerikkalainen, niin amerikkalainen että hetkittäin kanadalaisten tavat ja lait saivat kohottelemaan kulmia. Yritin kaivella mielen kiemuroista muistoja Suomesta, siitä että saiko Suomessa lasten kanssa istahtaa baaritiskin korkeisiin tuoleihin, en osaa sanoa... ei kai? Ehkä? No, täällä ei saa ja Kanadassa saa.

Toisaalta me naurettiin loman aikana monet kerrat että kanadalaiset tykkäävät kielto- tai siis varoitustauluista ja jokaisessa puistossa oli lista asioista mitä siellä ei saa tehdä, sellaisissa mittasuhteissa että yllättäen tuntui siltä että nämä amerikkalaiset viranomaiset luottavat enemmän ihmisten maalaisjärkeen kuin kanadalaiset naapurinsa. Yllättävää. Siellä se kuitenkin joen rannassa nökötti sekin kyltti jossa varoitettiin niin viraavasta vedestä, veden kylmyydestä kuin mahdollisista suppailijoistakin. Viereisessä kyltissä varoitettiin pyöräilijöistä pyörätiellä, koirista koirapuistossa ja muutamasta muusta itsestäänselvyydestä. Kieltokylteistä tuli mieleen 70-luvun Suomi ja mummin pihamaan kyltit joissa luki ettei nurmikolla saa kävellä ja että leikkipaikalla pitää leikkiä metelöimättä.

Tämä oli meidän kolmas kerta Whistlerissä, kerran ennen lasten syntymää, kaksi vuotta sitten ja nyt sit uudestaan. Joka kerta yhtä mahtava aktiivilomakohde myös kesällä jossa riittää tekemistä ihan varmasti jokaiselle riippumatta siitä miten liikunnallinen on tai minkä ikäiset lapset. Kanada on meille siitä kätevä lomakohde että sinne pääsee muutamassa tunnissa autolla (346km), siitä ettei lapsille tarvitse passia, vaan syntymätodistus riittää, ja että koiran saa rokotustodistuksella mukaan, ei niin että sitä paperia olis kukaan rajalla edes kysynyt – kumpaankaan suuntaan. Takaisin tullessa rajavirkailija naureskeli lasten vauvakuvia jotka oli olleet vanhentuneissa passeissa ja mun tuliaisostoksia (3 Starbucksin mukia).

Whistler on vielä ihan oma maailmansa, lomakylä kuin suuri ruotsinlaiva jolla ei edes tarvitse vaihtaa valuuttaa. Yhdysvaltain dollari on ihan yhtä kelpaava maksuväline kuin kanadalainen serkkunsa ja kurssikin on tällä hetkellä meille suosiollinen, nimimerkillä Fredde kävi kaupassa, maksoi satasella ja sai 120 CAD:ia takaisin. Kylästä löytyy ravintoloita jokaiseen makuun, tosin oma maku on mennä siitä pääkadulta vähän syrjään ja saada parempaa ruokaa edullisemmin.

Jopa meidän sähköjänikset alkoi hidastumaan kun mittariin kertyi toistakymmentä mailia (17+km) ja parikymmentätuhatta askelta, ei niin että se olis Kentsun ja Tättiksen riitelyä hidastanut, se kun on ollut tämän kesäloman juttu. Onneksi meidän kahden makkarin, kahden kylppärin, kuuden nukkumapaikan, keittiön ja olohuoneen sviitissä oli tilaa vetäytyä omaan rauhaan. Martallakin oli tilaa nukahtaa jonkun kolmesta kainaloon.

Me vaellettiin kahtena päivänä kolmesta, kertaalleen vuokrattiin polupyörät ja ajettiin kahdessa ryhmässä lenkki järven ympäri. Käytiin kahdesti uimassa luonnonvesissä, toinen näistä kerroista oli koirille ja niitten ihmisille tarkoitettu uimaranta ”Arfa Park”. Kivaa oli hyppiä laiturilta Martan kanssa yhtäaikaa järveen. Käytiin me hotellin uima-altaallakin, mutta kuumaan säähän se oli vähän turhan lämmin ja pojille liian syväkin. Ensi kerralla kun ne osaa uida vähän paremmin sekin lienee hauskempaa. Tällä kertaa mä keskityin lähinnä estämään noita kahta hukkumasta ja Tättis hyppeli altaaseen yksikseen.

Kotimatkalla me pysähdyttiin vanhalle kuparikaivokselle. Britannia Mine on aivan huikea museo, Martta nyt ei ollut ihan hirveen innoissaan siitä kaivostunnelissa kulkevasta junasta, mutta perusrauhallisena sen hermostuneisuus välitty lähinnä mulle. Joku multa jo ehti kysyä että miten palveluskoira voi hermostua missään? Vastaus, me ei olla kauheesti harjoiteltu kulkemista vanhoissa pimeissä kaivoksissa.

4 yötä, 56.267 askelta, 45 kilometriä (jalan), 69 kerrosta kiivettynä. Aika hyvin ei vain lapsilta vaan myös meiltä aikuisilta.

Muutamassa päivässä otin toista tuhatta valokuvaa ja eilisen kävin niitä sitten läpi. Jäljelle jäi vajaat sata kuvaa. Tässä osa niistä:

Sea to Sky Highway Vancouverista Whistleriin on huhujen mukaan yksi maailman kauneimmista.


Pakollinen kuva olympiarenkaista.

Tää hissi ei ole heikkohermoisille.

Tättiksellä oli vähän vaikeuksia ritiläpohjaisen ja tuulessa heiluvan riippusillan kanssa.



Välillä oli pakko poiketa reitiltä ja kiivetä vähän korkeammalle.




Viime talvena vuorelle satoi 11 metriä lunta, vähän oli vielä jäljellä kun ajattelee että tättiksellä on pituutta vajaat 150 cm.



Alla tyhjää liki puoli kilometriä.

Uimaan!!!



Sisko auttaa veljeään kastautumaan... kaikella rakkaudella tietysti.




Olympia-aukiolla oli aina kaikenlaista ohjelmaa.

Ilmapallomies on Australiasta ja on asunut Whistlerissä nyt 7 vuotta. Vapaa-ajalla hiihdetään.




Käännyin ottamaan kuvaa pojista ja huomasin että meitä seurataan... Murmelihan se siellä.





Menossa kuparikaivokseen.



Tää ei ollut Martan juttu.



Ei sen hermostuneisuus kuitenkaan tämän kummemmalta päällepäin näyttänyt.




Kultaa huuhtomassa. 




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän