Tahdon Asiat

Me kuljetaan samaan suuntaan muitten kanssa. Kaikki kulkee samaa vauhtia, kukaan ei töni tai ohittele, kadunkulmissa joku jatkaa vasemmalle tai oikealle, loput ylittää kadun ja kulkee tasaista vauhtiaan eteenpäin. Perheitä, pariskuntia, miehiä, tyttöjä ja naisia viettämässä iltaa. Ei tarvitse kulkea yksin, sillä stadionin 65.000 paikkaa oli myyty loppuun. Takana joku kysyy seuralaiseltaan tietääkö se miten pääsee hotellille, toiset miettii pitäiskö mennä yhdelle. On miltei keskiyö ja meidän lapset näkee suurkaupungin yöelämän ensimmäistä kertaa meidän taivaltaessa reilun kilometrin matkaa halki öisen kaupungin kohti Fredden työpaikan parkkihallia. Yökerhojen edessä olevia jonoja, hälytysajoneuvoja, rikki menneitä pulloja, roskia... kadunkulmassa koditon nainen kaivaa roskiksesta ruokaa. Kahdensanvuotias tarraa mua kiinni kädestä kovempaa, siinä missä mä kasvoin tällaisessa ympäristössä on tämä kahdeksanvuotiaalle vierasta. Autossa se huokaisee helpotuksesta päästyään turvaa...

Töissä - lounaalla. Jotenkin tähän suomalaisen perheministerin lapsityöpaikallakohuun sopii ihan loistavasti se mitä olin jo useamman päivän ajatellut kirjoittaa, ajatuksella miltä nyt tuntuu kun on tehnyt kolmen lapsen kanssa duunia viimeiset 10 viikkoa. Ei hetken tai tovin, ei tunnin tai kaksi, vaan 10, siis kymmenen VIIKKOA. Jäljellä vielä kaksi ja mitä lähemmäksi koulun alkamista päästään, sitä hullumaksi elämä menee useammastakin syystä. Ensinnäkin ennen koulunalkua on hyvä yrittää hoitaa pois roikkumasta kaikenmoisia lapsiin liittyviä juttuja. Meillä se sisältää kaksikin tapaamista kirurgin kanssa. Yhdeltä poistetaan rautahampaita, toiselta leikellään kitarisoja ja kuvataan henkitorvea. Kaksi tapailee jo psykologin kanssa ja tapaamistahtia on tiivistetty koulunalkua kohden. Kolmas aloittaa psykologin kanssa keskiviikkona. Torstaina tavataan uusi erityisope ja tutustutaan uuteen kouluun ennen kuin siellä on 430 lasta vanhempineen ja sisaruksineen tutustumassa virallise...

Muistan lapsuudestani sen naisen, sen joka seisoi Laivurinkadun liikehuoneiston ulkopuolella ja kokeili kokeilemistaan onko ovi lukittu. Siinä se seisoi ja nyki ovea, kaikki sen tiesi. ”Hullu!” Joskus paljon myöhemmin opin että naisella oli todennäköisesti pakko-oireinen häiriö. Silloinkin vielä pelkäsin että mulle tulee sellainen. Luin lehdestä että jossakin menee raja sen välillä koska ei enää ole normaalia miten monta kertaa palaa kotiin tarkistamaan onko silitysrauta ja kahvinkeitin jääneet päälle. Ajattelin sitä naista ja mietin olenko vielä normaalin rajoissa. Tässä vaiheessa voinen varmuudella sanoa etten koskaan saanut sitä, sitä pakko-oireista häiriötä. Mun ahdistus on toisenlaista. Kymmeniä vuosia myöhemmin kahdeksanvuotias poika istuu taas ruokapöydässä. Sen isä puuskahtaa että sehän tekee ihan mitä tahansa ettei sen tarvitsis syödä, ihmeellistä pelleilyä. Poika tuijottaa ruokaansa eikä puhu mitään. Sitten se ottaa kulauksen vettä ja pyyhkii kätensä taas kerran. ...

Taas kaksi klikkausta facebookissa, nolottaa, en ole ehtinyt-jaksanut-osannut päivittää. Tänäänkin oli taas sellaista tavallista sähläystä, toimistolle-uimakouluun-toimistolle-hitsaustarvikeliikkeeseen-lounaalle-kampaajalle-ruokakuppaan-toimistolle-hitsaustarvikeliikkeeseen-kotiin. Mukana kolme lasta, lämpötila jossakin 35:n asteen paremmalla puolen ja autoon kilometrejä vajaat sata, ihan hyvin ottaen huomioon että tää oli tällaista nurkkapyöritystä. Siellä hitsausmestassa ne mittaili mun autoa ja sitä heliumsäiliötä ja lopulta kuitenkin suostuivat lykkäämään sen auton perään, Tättis tosin joutui siirtymään etupenkille, sen verran tilaa vie 500 ilmapallon verran kaasua. Viisi pyörää heittämällä kyytiin (3 aikuisten ja kaksi lastenpyörää) Oli ihanaa tulla siivottuun kotiin. En koskaan osannut ajatella miten valtava vaikutus elämään on sillä että kotona käy siivooja. No meillähän on tietty se maailman paras siivooja joka siivouksen lisäksi ulkoiluttaa vielä ohimenness...