Siirry pääsisältöön

lähiön lapset ja kaupungin kasvatit


Me kuljetaan samaan suuntaan muitten kanssa. Kaikki kulkee samaa vauhtia, kukaan ei töni tai ohittele, kadunkulmissa joku jatkaa vasemmalle tai oikealle, loput ylittää kadun ja kulkee tasaista vauhtiaan eteenpäin. Perheitä, pariskuntia, miehiä, tyttöjä ja naisia viettämässä iltaa. Ei tarvitse kulkea yksin, sillä stadionin 65.000 paikkaa oli myyty loppuun. Takana joku kysyy seuralaiseltaan tietääkö se miten pääsee hotellille, toiset miettii pitäiskö mennä yhdelle. On miltei keskiyö ja meidän lapset näkee suurkaupungin yöelämän ensimmäistä kertaa meidän taivaltaessa reilun kilometrin matkaa halki öisen kaupungin kohti Fredden työpaikan parkkihallia. Yökerhojen edessä olevia jonoja, hälytysajoneuvoja, rikki menneitä pulloja, roskia... kadunkulmassa koditon nainen kaivaa roskiksesta ruokaa. Kahdensanvuotias tarraa mua kiinni kädestä kovempaa, siinä missä mä kasvoin tällaisessa ympäristössä on tämä kahdeksanvuotiaalle vierasta.



Autossa se huokaisee helpotuksesta päästyään turvaan yön kauhuilta, ja lataisee sen jälkeen sarjan kysymyksiä kodittomuudesta, parkkihallin yövalvojasta joka päästi meidät sisään halliin ja niistä klubeista joille siellä jonotettiin. Miksi? Miksi metallinpaljastimet? Miksi poliisit ja vartijat? Miksi lukittu parkkihalli? Miksi joku syö roskiksesta? Isosisko vastaa ja puhuu kasvavasta kodittomuudesta, huumausaine- ja mielenterveysongelmasta. Minä puhun turvallisuudesta. Lopulta voipunut ääni sanoo ettei se enää koskaan halua mennä yöllä kaupunkiin. Isosisko vastaa mun puolesta että äiti kasvoi kaupungissa, Fredde myös.



Meillä oli ihana ilta. Illallinen ranskalaisessa ravintolassa, lasten ensimmäinen stadionkonsertti. Tättiksen luokkatoveri istui viereisessä katsomossa muutama rivi alempana, me vilkutettiin. Ollipolli istui hiljaa ja tapitti, imi sisäänsä kaiken siinä missä veli bailasi ja sisko lauloi ja tanssi. Minäkin lauloin ja tanssin. Kotona katsoin kuvia somesta. Tuttavan tytär oli näköjään päässyt tapaamaan Ed Sheerania, niinpä tietenkin.

Aamulla meidän talon ohitse hipsuttelee ilves. Kaupungin yö tuntuu kaukaiselta, leivon sämpylöitä ja kaadan kupin kahvia. 









Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi