Siirry pääsisältöön

terveiset perheestä!

Aina ei mee ihan putkeen...



Terve vaan, täällä paska mutsi.  Sellainen joka peruuttaa kaiken viimeistään viimetipassa ellei jopa sen jälkeen. Sellainen joka ei ole kotona aamulla kun lapset lähtee kouluun ja sellainen joka istuu puhelinpalaverissa tai papereittensa ääressä siihen saakka että on aika mennä nukkumaan. Pinna kireellä ja ajatukset jossakin aivan muualla kuin kotona. Onneksi lapsilla on isä. Mietin sitä taas kun puhuin ystävän kanssa joka kysyi miten mun mies suhtautuu tähän mun työtahtiin, että heillä ei kyllä olis mahdollista moinen meno, siis että äiti tekee viikonlopun töitä ja isä viettää viikonloppua lasten kanssa... Muistutin että olen töissä enkä jossakin joogarteriitissä ja että lasten isä on, niin, lasten isä. Perheitä on erilaisia ja aika monessa äidin tehtävä on edelleen pyörittää perhettä, vaikka oliskin töissä. Mutta onneksi meillä on kaksi vanhempaa, toinen ottamassa kopin silloin kun toista tarvitaan jossakin muualla.

Rannalla auringon laskiessa. 


Oli se hetki kun kävin hakemassa rakkaan tyttäreni sieltä partiotapahtumasta jossa mun piti olla mukana. Se muistutti mua jostakin perhekomediasta, sellaisesta jossa äiti keskittyy uraansa ja kompuroi pahasti perhe-elämän puolella. Itse katsoo elokuvaa sohvalla ja miettii etteikö toi muka tajua että lapset on töitä tärkeämpiä, paheksuu vähän kaukaa ja nauraa säheltämiselle. Se oli se päivä kun laitoin ensin ryhmänvetäjälle tienpäältä tekstaria että saisko Tättis kyydin, sen jälkeen soitin Freddelle ja käskin tiputtamaan tytön sinne ryhmänvetäjän talolle kolmelta ja lupasin olla paikalla siellä pellolla viiteen mennessä. Olinko? No en ollut.

Sen sijaan tipautin asikkaat pois kyydistä vähän viiden jälkeen ja yritin maanisesti soittaa sille ryhmänvetäjälle että olen edelleen tulossa. Ajan kolmevarttia kurpitsapellolle, pysäköin auton jonnekin huitsinnevadaan ja juoksin pikkukengissä ja jakkupuvussa hämärtyvässä illassa pellon poikki ostamaan rannekeen, juoksin takaisin traktoriajelun jonoon. Jonotin, kiilasin, hyppäsin traktorin heinälavalle, istuin tärisevässä kyydissä seuraavalle pellolle. Juoksin pellon poikki, kiersin maissipellon ja lopulta löysin tytöt leiritulelta paistamassa makkaraa. Kello oli lähempänä seitsemää. Tapahtuma alkoi neljältä. Menin kuitenkin. Olin luvannut.

Maissipellolla auringon laskettua.


Seuraavana päivänä oli sunnuntai. Aloitin duunit aamukuudelta. Lopetin joskus yhdeksän jälkeen illalla. Mun ammatissa kaksi kertaa vuodessa on yleensä aivan järjetön kiire. Maaliskuusta toukokuun loppuun ja syyskuusta marraskuulle.  Näiden aikojen puitteissa tehdään valtaosa kaupoista ja sen kyllä huomaa. Tämänkaltaisia päiviä, iltoja ja viikonloppuja on viimeaikoina ollut aika monta.

Niin että moni aihe ja ajatus on viime viikkoina jäänyt kirjoittamatta ja blogissa on ollut hiljaista. Mutta tänään on maanantai ja raollaan olevasta ikkunasta kuuluvat valtameren aallot ja hetken aikaa ei ole kiire mihinkään. Sellainen Amerikassa tavanomainen loma, lauantaista tiistaiaamuun, sähköpostissa lomatervehdys ja pyyntö että muhun otetaan yhteyttä ainoastaan jos kysymys on jotenkin kriittisestä sopimusasiasta, ei pitäis olla, eikä ole ollutkaan. Onhan mulla periaatteessa lomatuuraaja mutta tässä ammatissa toisen tuuraaminen on vähän monimutkaista kun jokainen sopimus ja kauppa on oma yksilönsä enkä mä kuitenkaan päätäni voi jättää toimistolle muitten käyttöön.

Rannalla auringossa.


Kohta aamiaiselle kulman taakse. Sitten ehkä rannalle kävelemään etsimään meritähtiä tai kirjakauppaan kaupungille. Iltapäivällä oluelle panimoon ja illalla tähtien alla paljuun yhdessä koko perheen kanssa. Aivan maailman parasta!



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän