Siirry pääsisältöön

leirikoulussa


Torstaiaamuna yhdellä on kuumetta ja sen veljen kunto heikkenee silmissä kun kouluun lähdön aika lähestyy. Olen jo peruuttanut aamupäivän, iltapäivän asiakastapaamista en voi perua sillä asiakas on lähdössä viikonlopuksi kotiin toiseen osavaltioon. Kysyn siltä kuumeettomalta veljekseltä onko tällä mitään tekemistä sen kanssa että olen ollut viimeiset kolme päivää siskon leirikoulussa ja se vannoo kirkkain silmin että ei, ehdottomasti ei. Lähetän sen silti kouluun ja kun kouluterveydenhoitaja soittaa puoliltapäivin että jannu on jo kolmatta kertaa kertomassa miten sairas hän on lupaan hakea pojan kotiin. Ihmeparantuminen tapahtuu jossakin koulunportin tietämillä sillä tämän taudin nimi on ”mulla on ollut ikävä sua”.



Maanantaina koululla piti olla puoliyhdeksältä vastaanottamassa oppilaita viidesluokkalaisten lähtiessä leirikouluun. Fredde heitti mut ja tättiksen koululle ettei tarvinnut kantaa kolmensadan metrin matkaa kahta kassia, kahta makuupussia ja kahta tyynyä. Kasseissa oli reilusti vaihtovaatteita, sadevaatteita, vaelluskenkiä, suihkusandaaleita, kirjoja ja muuta leirielämässä niin tarpeellista. Mun homma oli olla yhdentoista tytön äiti kolmen päivän ajan - cabin leader. Kouraan lyötiin lista nimiä ja toiseen läjä oransseja huiveja tunnusmerkiksi mun ryhmästä. Kasvavassa metelissä toivotin tervetulleeksi tyttöjä, kysyin löytyikö laukuista ruokaa, lääkkeitä tai elektroniikkaa. Kuuntelin vanhempien ohjeet siitä kuinka sen yhden pitää muistaa rukoukset, toisen taas syödä halalruokaa, kolmas oli poissa kotoa ensimmäistä kertaa elämässään. On luvattu vesisadetta, ja tihkusateessa me lastaamme lapset ja lasten tavarat kahteen koulubussiin. Bussissa luen nimilistaa uudestaan ja salaa toivon että lasten nimet olis sellaisia helppoja mutta listalla lukee sen sijaan Suha, Sihan, Suniti, Ahana ja sitten mun helpotukseksi Sarah, Vivian, Avery, Alyssa, Maryam, Varsha ja Mia. Mietin ajatteleeko Suhan, Sihanin ja Sunitin äidit samoin meidän nimistä toivoen että Alyssa ja Avery olis jotenkin helpommin erotettavia. Kuitenkin Sarah ja Sihan vois olla kaksoset, Avery on kaksonen ja sekoitan sen toisen ryhmän Lexin kanssa ainakin miljoona kertaa.

Missä on mun välitunti?


Vajaat parituntia myöhemmin me saavutaan leirikeskukseen, noin tuntia myöhemmin kuin olis pitänyt sillä kuljettaja onnistui matkalla eksymään pariinkin otteeseen. Lapset ohjataan johonkin hengennostatustilaisuuteen yhdessä sen toisen uuden koulun oppilaitten kanssa ja meidät esiliinat viedään koulutukseen. Alkajaisiksi meille jaetaan lukujärjestykset, ihan hyvältä näyttää onhan ohjelmaa iltakymmeneen ja aamut alkaa seitsemältä. Kouluttaja kertoo mitä meiltä vanhemmilta odotetaan... hyvä esiliina osallistuu oppitunteihin aktiivisesti ja pitää huolta että lapset ovat oppitunneilla aikataulussa, puhelimia saa plärätä silloin kun ei olla lasten kanssa (siis käytännössä iltakymmenen ja aamuseitsemän välillä, ei sen puoleen että siellä nyt niin kauheesti olis kenttääkään ollut – keskellä metsää). Suihkussa voi käydä iltakymmenen ja aamuseitsemän välillä sillä meillä ei ole mitään asiaa suihkujen puolelle lasten 20 minuutin pesuvuoron aikana. Lapset liikkuvat aina pareittain ja yöllä vessaan kävellään kahden lapsen ja aikuisen ryhmässä. Ihan järkeenkäypää, eipä pääse kukaan eksymään. Ruokailuissa paikat arvotaan ekana päivänä ja sen jälkeen pysytään samassa pöytäryhmässä leirin loppuun. Kertaalleen ollaan keittiövuorossa ja kerran lipunnostossa tai -laskussa.

20 minuuttia aikaa kierrättää 11 tyttöä suihkussa ja hammaspesussa. 


Lounaan jälkeen alkaa oppitunnit. Ensin oranssit (11 tyttöä ja 13 poikaa) kävelee metsän läpi opiskelemaan vesistöjen ekosysteemiä. Me opitaan että terve puro on viileä, kirkasvetinen, puhdas ja siinä on eläimistöä. Sen jälkeen mun tehtävä on kahdeksan lapsen kanssa arvioida läheisen puron veden kirkkautta, mitata sen lämpötila ja Ph. Viereinen ryhmä mittaa veden happipitoisuutta ja kulman takana metsästetään haavilla sammakoita ja kaloja. Ohjaaja kierrättää ryhmiä ja vanhemmat opettaa. Purotsydeemien jälkeen me viedään laukut mökkiin tyttöjen kanssa ja niillä on hetki aikaa värkätä meille ryhmäjuliste. Ryhmän nimeksi tulee Purple Dragons, poikien julisteessa lukee Golden Clams. Ennen päivällistä kerkiän vielä rakentamaan suojan kuuden lapsen kanssa, materiaalina erimittaisia oksia, tilkkeenä kanadankaalin lehtiä ja saniaisia. Lopuksi ohjaaja testaa rakennelman vedenpitävyyttä kaatamalla kasaan kastelukannulla vettä. Koko ryhmä on kurainen ja märkä lisäksi sataa vettä – reilusti vettä. Me käydään vaihtamassa kuivat vaatteet ja suunnataan ekalle yhteiselle aterialle. Oman tyttäreni lisäksi mun pöydässä istuu kaksi lasta jotka tunnen, kaksi samasta koulusta ja kolme sieltä toisesta koulusta. Yksi ei syö lainkaan, toinen ilmoittaa ettei pidä juustosta, kolmas syö pieniin muovipusseihin pakattuja suolakeksejä, avaan pojalle pussin toisensa jälkeen pojan ojentaessa ne minulle äänettä – myöhemmin tulen huomaamaan että tämän lapsen ruokavalio koostuu pääsääntöisesti näistä suolakekseistä.

Parhaat kaverit!


Miksi purot ovat tärkeitä ekosysteemille...

Päivällisen jälkeen lähdetään ensin iltavaellukselle sateeseen ja sen jälkeen leikitään leikkiä jossa esiliina yrittää luotsata ankkalapsiaan turvaan ketuilta (opettaja) – kuoltiin kaikki kahdesti ja siirryttiin mökkiin odottamaan iltasuihkua. Mökissä on hiljaista ennen puoltayhtätoista. Kummitusjutut on kerrottu ja vähitellen kaikki nukkuu. Luen hetken kirjaa taskulampun valossa ennen kuin nukahdan levottomaan uneen josta herään kahdelta, puolikolmelta, neljältä, viideltä... viedäkseni kaksi tyttöä kerrallaan vessaan halki usvaisen pihan. Joskus ennen kuutta luovutan, nousen ylös, pukeudun pimeässä mökissä, käyn pesemässä hampaat ja haen keittiöltä kahvia. Tervehdin uutta päivää ja nousevaa aurinkoa. Myöhemmin päivällä huomaan vetäisseeni alkkarit pimeydessä takaperin päälle mutten ehdi korjaamaan asiaa ennen iltaa ja uusia pikkuhousuja.

Ei se pitänyt vettä vaikka kuinka yritettiin!

Toisena leiripäivänä me käydään seinäkiipeilemässä, opetellaan geokätköilemään raikkaassa syyssäässä, tutustutaan suotyyppeihin lämpimässä auringonpaisteessa, opiskellaan jousiammuntaa kaatosateessa, harjoitellaan näytelmää ja tehdään team building harjoituksia kaatosateessa. Illalla jokainen mökkikunta esittää oman näytelmänsä ennen kuin kokoonnutaan leirinuotiolle kirpeässä pakkassäässä. Meidän ryhmän näytelmä – tyttöjen käsikirjoittama ja mun ohjaama – äänestetään parhaaksi. Tytöt voittavat myös siistein mökki palkinnon. Illalla mökissä oli hiljaista jo hetki kymmenen jälkeen ja yöllä kuljin huurteisen pihan poikki vain kahdesti. Aamun valjetessa kuisti oli jäässä ja mökissä reilut kymmenen astetta lämmintä.

Kiipeilyharrastajalta homma sujuu sutjakasti.

Esimerkki siitä mitä tapahtuu jos ei noudata sääntöjä, saattaa joutua nuolen uhriksi! (kuvassa nuoli hupun alla, ei lapsessa)

Team buildingia kaatosateessa.


Kolmannen päivän aamuna on aika pakata tavarat, lakaista mökin lattia ja viedä roskat. Jokainen lakaisee vähäsen mun pitäessä lyhyttä luudankäytön oppituntia aiheesta miten lakaistaan ja kuinka rikkakihveli toimii. On helppo huomata kuka osallistuu kotona kotitöihin ja ken ei ole koskaan tehnyt yhtään mitään.

Leirinuotiolla. Tässä kohdassa kuvittele reilut sata lasta, saman verran grillitikkuja vaahtokarkkeineen ja kolme avotulta. Onneksi kukaan ei kuollut, palanut tai sokeutunut. 


Kolmen päivän aikana huolehdin yksitoista lasta aterioille, oppitunneille, suihkuun, vaihtamaan vaatteita, leirinuotiolle, vessaan ja välitunneille. Huomaan että yhdentoista tytön ohjaaminen vie aikaa, niitten paimentaminen on vähän samanlaista kuin ohjaisi valtamerilaivaa – kaikki tapahtuu hitaasti vaikka kuinka hoputtaisi. Opin varaamaan reilusti aikaa jokaiseen siirtymään ja silti myöhästymme aina väillä oppitunneilta. Tiedän kuka on aina viimeinen, kenen takki unohtuu ja kellä on kengät hukassa. Luotsaan laivuettani sarkasmilla ja hellyydellä, meillä on kivaa yhdessä mutta siellä syvällä kulkee rajat rakkauden kanssa käsikädessä. Istun niitten kahden väliin jotka eivät kuuntele. Tartun olkapäästä sitä yhtä joka hölisee ja nappaan sen unohtuneen sadetakin mukaan kymmeniä kertoja. Illalla me luetaan yhdessä kirjaa, kerrotaan jatkuvaa kertomusta, leikitään muistileikkejä ja mietitään minkälaista leirillä oli, mikä on ollut mukavinta ja mikä tylsää?

Viidesluokkalaisten leirikoulu oli ikimuistoinen kokemus niin lapsille kuin meille esiliinoillekin. Meidän koulussa on 61 viidesluokkalaista yhteensä neljällä luokalla. Tyttöjä on 22, poikia 39.  

Valmiina kotimatkaan!


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän