Siirry pääsisältöön

snowmageddon

Talvivaatteet. Sadetakin, shortsit ja kumisaappaat. Kyllä. Nämä on mun lapset, ja kuppareissa on kahdet villasukat, shortsien alla legginsit ja sadetakin alla pari fleeceä.



Koulun kello soi kaksi tuntia ja kolme minuuttia etuajassa. Sitä edelsi rehtorin pyyntö radiopuhelimitse; ”soittakaa jo, mitä nopeammin talo on tyhjä sitä parempi... ja voitko kuuluttaa että henkilökunta on vapaa lähtemään kotiin heti kun lapset on ulkona luokasta.” Tulin hakemaan omani kotiin, mutta kaoottisessa tunnelmassa päädyn kysymään vararehtorilta että tarvitseeko ne kenties apua ja vastaus on kiitollinen huokaus. Kävelen ulos ja kysyn ekalta jonossa olevalta autolta ketä ne odottaa ja huudan koulun edustalle; ”Maddie, kolmas luokka! Maddie, kolmas luokka!” Avaan auton takaoven ja Maddie hyppää autoon. ”Varun ja Rajit! Varun ja Rajit! Onko Varun ja Rajit!!!” Vartissa nelisensataa lasta on pakattu autoihin. Ulkona on sakeneva lumipyry, sellainen suomalaisittain kaunis ja ihana mutta täällä se tarkoittaa kaaosta ja pahimmassa tapauksessa kuolemaa. Aiemmin samana päivänä vanhempainyhdistyksenhallitus päätti ostaa koululle kolme lumilapiota koska koulussa ei sellaisia ole. 



Ensimmäinen lumi satoi sunnuntain ja maanantain välisenä yönä ja aamu valkeni kauniissa lumivaipassa. Vähän paikasta riippuen lunta oli viidestätoista sentistä pariinkymmeneen senttiin. Koulupiiri ilmoitti että koulu on suljettu, työpaikalta tuli monelle sähköpostia jossa kehoitettiin pysymään kotosalla ja poliisikin sanoi että liikkeelle kannattaa lähteä vain jos on pakko. Lääkärin saattaa olla pakko mennä töihin, samoin sairaanhoitajan ja palomiehen, insinööri voinee tehdä työnsä kotoa käsin ja opettaja ehtii opettamaan myöhemminkin. Tiistainakin koulu oli kiinni, tiet tällä kertaa lumen ja jään peitossa. Keskiviikkona minä yritin lähteä toimistolle mutta käännyin ympäri koska liikenne ei pääteillä jään takia liikkunut sen enempää eteen kuin taaksekaan.

Tänään on perjantai. Edelliset lumet ovat edelleen auraamatta koska lumiauroja ei ole. Niitä ei ole koska aurakalustoon investoiminen paikassa jossa niitä tarvitaan ehkä kerran tai kaksi vuodessa on järjetöntä. Edellisen kerran lunta oli maassa helmikuussa 2017. Keskimäärin lumihässäkät kestää muutamasta tunnista muutamaan päivään. Eletään siis poikkeustilanteessa huolimatta siitä että Suomessa tämä on arkista ja talvista.



Tunnissa uutta lunta on nyt satanut kolmisen senttiä. Jokaikinen moottoritie on seisahduksissa ja huomaan toivovani että autossaistujilla on mukanaan niin ruokaa, vaatetusta kuin avaruushuopiakin. Muistan vielä sen kerran muutaman vuoden takaa kun ihmiset viettivät autoissan kymmeniä tunteja. Tämä on vasta alkua ja huonoimmassa tapauksessa huomenna maassa on kuutisenkymmentä senttiä lunta ja sähkökatko. Ilman sähköä, pienessä pakkasessa talot kylmenevät nopeasti. Korjausajoneuvot eivät pääse liikenteeseen ja ihmisten on mahdotonta hakeutua suojaan lumimäärän takia.

Eihän meillä ole mitään hätää. Meillä on kaksi täyttä jääkaappia ja aggregaatti pitämässä jääkaapit kylminä ja talon lämpimänä. Minä jonotin siellä ruokakauppakaaoksessa eilen muitten mukana, tietoisena siitä että voi käydä niin ettei kaupassa ole sen enempää sähköä, maitoa kuin työntekijöitäkään huomenna. Viimeisenä kävin ostamassa säkin koiranruokaa siitä samasta syystä, siksi että voi mennä muutama päivä ennen kuin koiranruokaa on mahdollista ostaa ja Martta varmaan syö mielellään muutakin kuin kaurapuuroa.



Suomalainen unohtaa että nyt ei olla Suomessa.

Kun suomalainen elvistelee suomalaisten talvitaidoilla suomalainen unohtaa että meillä monessa autossa on kesärenkaat vuodenympäri. Meidän perheen kolmesta autosta yksi on ajokelpoinen lumikelillä. Valtaosa kuljettajista on kokemattomia talvikelillä liikkujia ja vaikka suomalainen on ajanut ajokorttinsa talvisäällä ei se juuri lohduta tilanteessa kun sekä edessä, takana että vastaan tulevat autot pyörivät ympärillä holtittomasti, ei auta vaikka kuinka osaa, kun tie on poikki kolaroiduista ja jumiin jääneistä autoista eikä neliveto juuri auta jyrkässä mutkikkaassa ja jäisessä alamäessä. Siinä ei muuten auta vuosien talviajokokemustaan.

Opetin ne ohjaamaan pulkkaa.


Suomalainen kaivaa pulkan autotallinperältä ja lähtee pulkkamäkeen, mutta unohtaa että naapurinlapsen ainoat jalkineet ovat sandaalit tai kumisaappaat, että talvitakki on ohut sadetakki ja myssy on kaupassa koska talven keskilämpötila ei ole pakkasella vaan toisellakymmenellä celsiuksella. Moni ei edes tiedä mitä tarkoittaa pakkassää. Minä tiedän, mutta meidän lapset ei tiedä. Talvivaatetus ei siis ole itsestäänselvyys, ei vaikka suomalaisen kaapissa on tietysti Reimateciä ja goretexiä. Se ei tee suomalaisesta muita fiksumpaa, se tekee suomalaisesta vain suomalaisen. Meillä ei goretexiä ja Reimateciä ole ollut enää vuosiin sillä lapset kasvaa nopeasti eikä kukaan meidän perheessä harrasta tarviurheilulajeja. Noin keskimäärin, talvivaatetukselle ei meillä ole sen enempää käyttöä kuin naapurin intialaiselle, kenialaiselle tai kuwaitilaisellekaan. Mulla nyt on itselläni Suomesta kuusitoistavuotta takaperin tuodut lapaset, arvonnassa voitettu myssy ja hetken mielijohteesta ostettu toppatakki ja jokakelin vuorelliset saappaat. Maanantaina kun me käveltiin perheenä reilun kilometrin matka kaakaolle tohon meidän ostarille oli lasten huoli ihan aito ja oikea. Onko tämä turvallista? Onko mahdollista saada paleltumavammoja tai kuolla hypotermiaan matkalla. Suomalaista äitiä nauratti kunnes se muisti että ei meidän lapset osaa toimia lumessa, miten ihmeessä ne osais?



Niin että suomalaisen on hyvä nielaista kerran ennen kuin röyhistää rintansa ja ryhtyy pätemään; ”Kato kyllä meillä Suomessa osataan...” Suomalaisen on hyvä muistaa että nyt ei olla Suomessa. Nyt ollaan aluella jossa lumi ei ole talvista arkipäivää vaan paikassa jossa sen enempää rakennuksia kuin muuta infrastruktuuriakaan ei ole rakennettu ottaen huomioon lunta koska lumi ei ole sellainen normitalvikeli.





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän