aika loppuu aina kesken

Tauko kiireisessä päivässä Martan kanssa. 

Mihin ihmeeseen nää päivät oikein menee? Joo, joo mulla on työ ja lapset ja... mutta oikeesti, koko tammikuun on tuntunut taas siltä etten ehdi tekemään yhtään mitään ja aika loppuu aina kesken. On aamu ja sit yhtäkkiä kello on yhdeksän illalla ja hommat levällään kuin jokisen eväät. Viime viikolla unohdin autuaallisesti mennä hammaslääkäriinkin, kunnes ne soitti sieltä ja kyseli perään, vähänkö noloa! Sattuuhan sitä, iltapäivällä uusi yritys.

Koulujuttuja.

Ainakin osin syytän koulua. Ei siis koulussa mitään vikaa ole, mutta realiteetti on se että kun noitten kolmen kullannupun pitäis olla siellä koulussa maanantaista perjantaihin aika tarkkaan yhdeksästä neljään, on meillä tammikuussa ollut kaksi ihan kokonaista kouluviikkoa, siis sellaista joina ei ole vapaapäiviä, opettajan koulutuspäiviä, tai puolikkaita päiviä. Sama meno jatkuu helmikuussa ja kaksi neljästä viikosta on pirstaleisia syystä tai toisesta. Yritä siinä sit tehdä töitä. Niin, ja tää kolmikko jäiritsee mun elämää vielä erilaisilla keskeytyksillä kun keskellä päivää ajellaan fysioterapiaan, hammaslääkäriin ja erilaisiin koulupalavereihin. Eihän siinä mitään, mutta kun matkat on aina puolisen tuntia suuntaansa ja sit lapselle pitää syöttää lounasta ja on se varsinainen aika ja sit ajetaan takaisin niin tosiasiassa yhteen hammaslääkäriin tai fysioterapiaan vierahtää ihan liukkaasti kolme tuntia. Kolme tuntia niistä seitsemästä kun mun pitäis ehtiä tehdä töitä. Viime viikollakin oli kolme puolikasta päivää.

Lounashetki.

Ja sitten on ne välimatkat. Ne nyt on aina olleet ne samat ja totuus se että joka paikkaan kestää aina vähintäänkin kauan. Liikenteestä riippuen samaan pariinkymmeneen kilsaan voi mennä mitä vaan vartista kahteen tuntiin. Autossa onneksi ehtii ajattelemaan tai kuuntelemaan äänikirjoja. Tammikuussa tuli ajaessa kuunneltua Michelle Obaman Becoming ja siinä sivussa valistettua itseä siitä miten lapsen raivareita vois lähestyä rakentavammin sen sijaan että joutuu a) poistumaan tilasta ettei tapa lastaan tai b) huutaa takaisin. Jos lapsen reaktiot tuntuu suhteettomilta ja oma kyky vastata niihin puutteelliselta suosittelen lukemaan tai kuuntelemaan Pat Harveyn ja Jeanine Penzon kirjan Parenting a Child Who Has Intense Emotions. Niin, että sen autossa istutun ajan ja ajetut kilometrit voi käyttää ihan hyödyllisestikin. Eilen ajelin aamulla asiakkaan taloa katsomaan meiltä kotoa tohon naapuriin (20km eli Helsingin Rautatientorilta Lentoasemalle) sit kotiin hakemaan lapset ja takaisin samaan paikkaan elokuviin. Ei ollut liikennettä, meni nopeesti, parikymmentä minuuttia siivu. Keskiviikkona sen sijaan ajelin työtilaisuuteen reilun tunnin aamuruuhkassa ja vastaavasti parikymmentä minuuttia takaisin, matkaa 25km. Kaikkialle on matkaa, jopa mun toimistolle aamulla 45 minuuttia ja kotiin vartti, matkaa reiskat kymmenen kilsaa. Niin että kun joku kysyy kuinpa paljon matkaa on jonnekin, kysytään ensin tarkentavia lisäkysymyksiä; mihin aikaan olet menossa? Entä tulossa? Ja sen jälkeen vastaus minuuteissa, tunneissa tai päivissä.

Työjuttuja.

Niin et siihenhän nää päivät menee. Autossa istumiseen ja lasten tuomiseen ja viemiseen ja rikkonaisiin viikkoihin. Ei liene ihme että amerikkalaista alakoulua pidetään kokopäivätyönä vanhemmille ja että amerikkalainen lapsi syö ja tekee läksynsä auton takapenkillä. Matkalla jostakin, jonnekin.

Niin että sen sijaan että olisin iltaisin kirjoitellut blogia vinkkulasin kanssa olen vääntänyt asiakkaille powerpointtia kivennäisveden siivittämänä ja välillä karjahdellut yläkertaan että olkaahan perkele nyt vähän hiljempaa kun täällä ei kuule omia ajatuksiaan. 

Perjantaisin syödään pizzaa - AINA