kärsivällisyyttä nyt ainakin...

Portlandissa Oregonissa

Jos multa joku tänään kysyisi mitä vuodet ulkomailla ovat opettaneet, vastaisin että kärsivällisyyttä, rutkasti kärsivällisyyttä. Sitä että jaksaa olla ystävällinen silloinkin kun kun ei enää tee mieli, kun tekee mieli huutaa puhelimeen naama punaisena että V-I-T-T-U, muttei huuda vaan nielaisee ja sanoo sen sijaan että vahinkoja sattuu. Sellaisiakin vahinkoja että kolme puhelinta ja yksi tietokone vaan mystisesti katoaa kuljetuksessa tai että mattomies tulee tunnin myöhässä – joskus se ei tule lainkaan. Sellaisiakin vahinkoja sattuu että ajat kahdesti viidenkymmenen kilometrin päähän hakemaan avainta vain todetaksesi ettei se olekaan siellä vaikka kuinka oli sovittu - kahdesti. Tai tilattu jääkaappi ei tulekaan koska tilaaja oli vahingossa peruuttanut tilauksen. Vahinkoja sattuu. Kaikenlaisia vahinkoja. Sellaisiakin missä monen tonnin eläinlääkärilasku laskutetaan kahdesti vaikka summa piti palauttaa. Kärsivällisyydellä ja ystävällisyydellä saa useimmiten kuitenkin aikaan enemmän kuin tylyillä sanoilla. Kärsivällisyyttä täällä tarvitaan. Sitä tarvitaan silloinkin kun seisot liikenneruuhkassa toista tuntia ja tiedät että jono edessä on varmasti kymmenien kilometrien mittainen.

Tällä rannalla olen ollut monta kertaa näitten vuosien aikana.

Olisinko oppinut kärsivällisyyttä samoin myös Suomessa? En tiedä. En tiedä minkälainen ihminen olisin jos en olisi astunut Fredden, koiran ja kahden kissan kanssa lentokoneeseen tuona joulukuisena aamuna silloin, kauan sitten. Olen asunut ison osan elämästäni Seattlen laitamilla kiihkeästi kasvavassa miljoonakaupungissa, Yhdysvaltain länsirannikolla. Huomaan että olen monesti enemmän amerikkalainen kuin suomalainen täällä sulatusuunissa, missä maailma on värikkäämpi ja kulttuurien kirjo moninaisempi kuin se maa josta aikanaan lähdin. Silloin joskus ei kukaan ollut kuullutkaan termistä kantasuomalainen koska Suomessa oli suomalaisia ja sitten oli Neil Hardwick.

Olen kasvanut täällä äidiksi. Oppinut olemaan vanhempi kolmelle lapselle. Olen verrannut suomalaista neuvolaohjelmaa oman osavaltioni vastaavaan ja vähitellen oppinut että kasvaa ne lapset näinkin, ettei olekaan yhtä ainoaa oikeaa tapaa vaan satoja tai tuhansia erilaisia, ihan yhtä hyviä ellei joskus parempiakin tapoja toimia kuin se minkä joskus luulin ainoaksi oikeaksi. Olen oppinut että lapset kasvavat, käyvät koulua, oppivat lukemaan, laskemaan ja hahmottamaan maailmaa myös täällä. Vanhemmuus on opettanut minulle paljon. Se on opettanut herkkyyttä ja kuuntelutaitoa. Se on opettanut enemmän vahvuutta kuin mikään muu. Olen oppinut ettei vanhemmuus ole koskaan valmista ja sillä hetkellä kun se tuntuu sujuvan on varmaa että joku tekijöistä muuttuu ja astun taas kerran epämukavuusalueelle.

Kentuckyssa viskitislaamossa.

Epämukavuusalue. Muutto ulkomaille vie jokaisen meistä epämukavuusalueelle. Siihen kohtaan jossa et enää tiedäkään oikeastaan yhtään mitään. Kieli jonka luulit ehkä osaavasi ei olekaan se kieli minkä luulit osaavasi. Opin nopeasti etten oikeastaan osannutkaan englantia. En osannut vaikka olin opiskellut kieltä yhdeksänvuotiaasta ja kirjoittanut siitä Laudaturin. Olen seisonut askartelukaupassa kysymässä kuinka paljon on jaardi ja saanut vastaani hämmentyneen hymyn mittakepin siivittämänä. Nauroin itselleni ja mietin miltä itse olisin näyttänyt jos joku olisi minulta kysäissyt kuinka pitkä on metri, epäilemättä yhtä hämmentyneeltä. Olen opetellut uudestaan ehkä miljoona asiaa alkaen siitä miten viedään roskat tai käydään lääkärissä. Epämukavuusalueelle en olisi joutunut samalla tapaa Suomessa. En olisi joutunut opettelemaan uudestaan mittayksiköitä lämpöasteista paino- ja tilavuusmittojen kautta pituusmittoihin. Epämukavuusalueesta on tullut arkista eikä se pelota samalla tapaa kuin joskus aikanaan. Ilman taitoa astua epämukavuusalueelle olisin tuskin koskaan löytänyt ammattiani.  

Bostonissa raskaana.

Olen oppinut kyseenalaistamaan paitsi oman itseni niin tietoni. Olen oppinut ettei kaikki se minkä tiesin olekaan ainoa tapa tehdä ja toimia. Olen oppinut suvaitsevaisuutta ja tietynlaista konsesusta siitä että yhden vastauksen sijasta vastauksia on monia riippuen kulttuuritaustasta, iästä ja kokemuspohjasta. Minun totuuteni on vain minun totuuteni. Kenialaisella naapurilla on varmasti toisenlainen totuus. Niin myös intialaisella, pakistanilaisella, kiinalaisella, korealaisella, saksalaisella, brasialaisella, puolalaisella, jordanialaisella... Tämä pätee miltei kaikkeen puhuttiin sitten lasten kasvatuksesta, uskonnosta, ravitsemuksesta, sairaanhoidosta, rakentamisesta, koulutuksesta tai pukeutumisesta, listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Olen asunut Yhdysvalloissa 5.922 päivää. Se näyttää vähältä mutta todellisuudessa se on reilut  16 vuotta. Suomessa ehdin asua 11.321 päivää, niistä aikuinen olin 4.476 päivää. Olen siis asunut ulkomailla suuremman osan aikuisuudestani kuin Suomessa. Naimisissa olin Suomessa 2.012 päivää, ulkomailla ne samat 5.922 päivää jotka olen maailmalla ollut.

Elämä on hauras. Se olisin varmasti oppinut ihan missä tahansa...

Ulkomaanvuosien tuomasta elämänviisaudesta on kirjoittanut myös Edustusrouva Päiväkirjassaan ja Shanghain Elina. 

San Antoniossa Teksasissa.