lopenuupuneet

Muistatteko vielä sen vitsin niistä pesisjoukkueista? Joku kai luuli joskus että ne oli oikeestikin olemassa mutta Lopen Uupuneet ja Vetelin Kuivat ovat ihan puhtaasti urbaanilegendaa. Otsikoksi ne kuitenkin sopii, koska ne lopenuupuneet ovat viimepäivinä löytyneet täältä meiltä.

Onni on oma pahvilaatikko. 

Lopenuupunut kolmen lapsen äiti jonka elämä on olevinaan tosi helppoa, ja jos nyt oikeesti lähtee vertailemaan niin onhan se melkoista ruusuilla tanssahtelua... meillä kuitenkin on kaksi aikuista, oma koti, taloudellisesti turvattu arki ja hyvä, turvallinen ympäristö kouluineen jotka ottavat kopin omassa päässään. En ole yksinhuoltaja sen enempää kuin se vanhempi joka jokainen ilta nukahtaa miettiessään mistä seuraavana päivänä taikoo – kirjaimellisesti – lapsilleen aamiaisen ja päivällisen. Olen se pieni kultapossukerholainen joka valittaa loppupeleissä merkityksettömistä asioista, kokee olevansa alakynnessä kun joutuu tarjoamaan kyydin lapselle kouluun ja sieltä kotiin, käy töissä ja laittaa ruokaa ennen kuin ajaa lapsen tanssitunnille. Myönnän olevani etuoikeutettu, mutta silti ne tanssimieni ruusujen piikit pistelee.

Herään aamuisin liian aikaisin. Kello soi kuudelta, mutta minä havahdun jo kauan ennen viittä. Sen jälkeen ajatukset kiertää omia kehiään lasten koululounaissa, aamiaisissa ja päivän työasioissa. Valtaosa ajatuksista on merkityksettömiä mutta aamuyöntunteina mittasuhteet muuttuvat ja merkityksetön muuttuu merkittäväksi. Nousen, keitän kahvia ja teen töitä. Laitan sen aamiaisen ja pakkaan kolme lounaslaatikkoa, ja kun kaikki kolme on saatu kouluun olen valmis päiväunille. Päiväunien sijaan hyppään kuitenkin autoon ja suuntaan katseen työpalavereihin, asiakastapaamisiin ja kaikkeen muuhun mitä päivä pitää sisällään. Vähän ennen kolmea istun taas koulun ulkopuolella, katsastan liikennekaaosta ja mietin että jossakin toisessa universumissa lapsi saisi sen tarvitsemansa koulukyydin. Vastaan niihin kymmeniin vanhempainyhdistuksentoimintaan liittyviin sähköposteihin, laitan ruokaa, autan läksyissä, teen lisää töitä ja valmistaudun ajamaan lapsen harrastukseen. Jokaisena päivänä. Jokaisena iltana. Silti olen etuoikeutettu. Etuoikeutettu ja lopenuupunut. Miten tämä tänä syksynä onkin niin paljon haastavampaa... muistelen kaihoisasti viime syksyä kun kolme lasta käveli itsenäisesti kouluun ja sieltä kotiin.

Vanhempainillassa tehtiin ryhmätöitä.

Lopenuupunut lapsi tuhertaa itkua tietokoneen ääressä. Se ei osaa, se ei ymmärrä, se ei kuuntele ja se itkee. Suljen läppärin kannen, kaappaan lapsen kainaloon ja muistutan sille ettei tämä oikeesti ole sen arvoista, ettei yksi B ole pois tulevaisuudesta, ei ainakaan silloin kun on yksitoista. Katsotaan huomenna uudestaan. Kuherruskuukausi uudessa koulussa on ohitse ja tilalle on astunut uupumus. Uupumus kuudesta aineopettajasta joilla jokaisella on omat toiveet ja tarpeet, uupumus uusista ystävistä, uudesta rakennuksesta, uudesta järjestelmästä ja toive siitä että uudesta koulusta pian löytyisi aikuinen jonka hartiaan voi nojata ja korvaan oksentaa matematiikanopettajan kohtuuttomuuden, sen ettei englannin opettaja ymmärrä ettei lapsi ymmärrä. Erityisopettajasta tulee vielä sellainen, mutta juuri nyt lapsi on tavannut tyypin kahdesti, se on lapselle ventovieras eikä ventovieraiden korville kuulu tietää että lapsi on lopenuupunut, surkeana ja haavoittuvainen.

Lopenuupunut lapsi hengästyy itsekin katsoessaan tanssikalenteriaan. Se haluaa tanssia, se haluaa olla parempi ja paras, mutta neljä tuntia viikossa ryhmissä joissa aina on se pienin, nuorin ja kokemattomin on raskasta. Se nojaa muhun ja itkee taas... ne kaikki on niin paljon parempia. Ehdotan että tänään jäätäisiin kotiin, lapsi suostuu ja puhelimessa kuulen että muissakin perheissä ollaan lopenuupuneita, että moni muukin on vaihtanut kaksi tuntia tanssia sohvankulmaan tänään.

Vanhempainillassa saatiin kokeilla minkälaista on yläkoulussa.

Lopenuupunut poika tuo kokeista kotiin kuutosen ja pitää toisessa kädessään porttia parempaan numeroon. Se sanoo että sille tää kuutonen riittää ihan hyvin, että se ei halua täyttää sitä paperia joka vaihtaisi numeron kasiin. Se on lopenuupunut. Tiedän että se potkii vielä itseään nilkkaan jos ei nosta arvosanaansa, se on kunnianhimoinen sillä tavalla, ja me täytetään paperi yhdessä. Vähän myöhemmin se tekee pöydän ääressä niitä matematiikan lisätehtäviä ja itkee salaa. Se ei halua että huomaan ja silti äidin silmä näkee tämänkin. Se ei ymmärrä, se ei osaa, se ei tiedä mikä menee pieleen kun se kerta toisensa jälkeen pyyhkii paperista pois väärän vastauksen. Istun viereen ja me tehdään yhdessä. Yksi lasku kerrallaan. Mietin ettei mullakaan, lopenuupuneella, ole mehua tähän, miksi yhdeksänvuotiaalla olisi. 2869 + 365 + 19568 + 765 = Lopulta tehtävät on tehty.

Lopenuupunut isä ajaa liian usein kesken päivän töistä kotiin kuljettamaan lapsen koulusta kotiin. Matkaa on 36 km ja siihen menee 40 minuuttia. Aika usein se ajaa takaisin töihin sen jälkeen. Lopenuupuneen isän päivästä aikamoinen osa kuluu autossa. Onneksi autossa voi olla palaverissa, autossa voi puhua puheluita ja autossa voi ajatella. Illalla se istuu myöhään tietokoneella ja aamulla sitä väsyttää. Perjantaina lopenuupunut isä on antanut kaikkensa ja sunnuntaina tuntuu että maanantai tuli aivan liian nopeasti.

Lopenuupunut rehtori kiittää että olen kiinnostunut siitä miten asioita saadaan korjattua. Se on yhtä häkeltynyt kuin minäkin lukiessaan kunnalta saatua vastausta siitä ettei katuvalaistusta voida lisätä koska se häiritsisi alueen sammakoita. Sammakot ovat meidän lapsia tärkeämpiä. Lopenuupunut rehtori huokaa kun kerron ettei koulupiirin riskinhallinta vastannut mulle mitään kun tiedustelin miksi me odotetaan että joku jää autonalle. Ei ne varmaan itsekään tiedä mitä vastais. Lopenuupunut rehtori kertoo saavansa kolmisensataa sähköpostia päivässä lasten vanhemmilta. Yritetään yhdessä. Sovitaan että yritetään saada kunta, koulupiiri, rehtori ja vanhemmat saman pöydän ääreen. Me tarvitaan katuvaloja, suojateitä ja koulualueliikennemerkkejä. Siihen asti me tarvitaan vastuullisia aikuisia jotka hetkeksi unohtaa miten kiire niillä on töihin tai tennistunnille.

Kyllä tämä tästä. Jossakin vaiheessa uudesta tulee vanhaa ja me mietitään että miten se alku olikin niin hankalaa.

Onneksi kuitenkin on Martta