kouluampuja vai vesuri?

Eka viikko koulua takana. Kaikki on hengissä ja keskimäärin kai aika hyvissä voimissakin. On hyvää ja on huonoa ja on jotakin siltä väliltä. Me ollaan takaisin kahden koulun taktiikassa, no okei, ennen niitä oli kolme ja se asettaa vähän haasteita ja kapuloita yhden äidin päivään kun se helikopteriäiti ei anna lapsen kulkea kouluun jalan tai pyörällä. Ei vaikka ne kaikki muut kuinka antais.

Ekana aamuna nukutti.

Ajatukset kiertää vähän kehää ja palaa aina hetkittäin Laura Saarikosken kolumniin Hesarissa. Ärsyttää. Miksi? Mitä välii? Koska anoppi muun muassa kysyi miten me pärjätään täällä kun kidnappaajat vaanii jokaisessa nurkassa ja vesikin on ihan järkyn pahaa. No ei vaani, eikä ole. Mitä välii? No, on välii koska Laura on Helsingin Sanomien toimituspäällikkö ja hänellä on mahdollisuus luoda Yhdysvalloista laajempaa mielikuvaa kuin se mitä hän tarjoaa, onhan Laura kuitenkin nähnyt Yhdysvalloista aika monta muutakin puolta kuin sen oman pienen lähiönsä jossa asui täällä ollessaan. Miksi Laura haluaa tarjota Yhdysvalloista niin negatiivisen ja ahtaan kuvan? En tiedä. Sen tiedän että minun aivoni ovat riittävän kurvikkaat jotta ymmärrän että minun Yhdysvallat ei ole jonkun muun Yhdysvallat, kas kun Teksasissa, Alabamassa ja New Jerseyssä on vähän toisenlaista kuin täällä meillä. Olen ihan varma että Lauran aivot on vielä paljon paremmat kuin minun ja siksi olen harmistunut siitä että mielipidevaikuttaja valitsee tämänkaltaisen viestin. 

Mutta se eka kouluviikko. Jannut aloitti neljännen luokan. Kumpikin sai aivan mahtavan opettajan, kummallakin ekaa kertaa miesope. Koulu alkoi mukavasti, viikko meni joutuisasti ja kaikki oli kivaa kunnes perjantaina vanhemmat sai tekstarin koulusta, siinä kerrottiin että koulu on lukittu ja poliisi on paikalla koska oli tullut ilmoitus ammuskelusta koulualueella. Se oli se hetki kun maailma pysähtyi ja hetken mieli laukkasi kaikista kauheimmissa kuvitelmissa... Tosiasiassa ja ihan oikeasti mitään ei tapahtunut vaan poliisit oli paikalla todistamassa vesurin paukkuvaa pakoputkea. Parempi tietysti vara kuin vahinko mutta olishan se tietysti ihanaa ettei koskaan tarvitsisi tällaista tekstaria edes saada. Tragikoomista on myös se että kun jannut tuli koulusta ne kertoi mulle että yhdellä oli aseena sakset ja toisella lyijytäytekynä – valmiina taisteluun.

Kauhun hetket.

Tättis siirtyi yläkouluun. Oma yläaste alkoi sinä vuonna kun täytti 13. Tättis täytti keväällä 11. Äidin sydän huutaa että se on niin pieni vielä... liian pieni.

Tällä viikolla on opittu että se meidän uusi yläkoulu on aivan mahtava ja upea ja koulussa on ihan järjettömän kivaa, paitsi matematiikan opettaja. Matematiikan opettaja on ihan tyhmä eikä se edes tiedä yhtään mitään matematiikasta... äiti on lapselle yrittänyt vähän vihjata että on ehkä mahdollista, ehkä, että se matematiikan opettaja saattaa kuitenkin tietää matematiikasta enemmän kuin lapsi. Ehkä. Lapsi katsoo minua, pyörittää silmiään, kääntää pään ja itkee hiljaa. Äitikin on kai aika tyhmä. Vielä tyhmempi äiti on kun sanoo että joskus on helpompaa olla väittämättä vastaan ja kuunnella. Vaikka se opettaja olis kuinka tyhmä. Sellaista elämä nyt vaan on, joskus esimiehet on kusipäitä.

Yläkoulussa käteen ojennetaan lukujärjestys. Siinä on lista opettajia, luokkahuoneita ja oppiaineita. Aikaa siirtyä luokasta toiseen on viisi minuuttia. Mun lapsen mielestä välitunnit on noin yleensä olleet aika turhia joten tiivis aikataulu ei haittaa. Äidin silmissä lukujärjestys näyttää siltä että voi itsekin palata yläkouluun. Ei meillä vaan opetettu johtamistaitoa, rikospaikkatutkintaa ja tanssia. Aika innoissaan se oli kun se oli kuullut että ne saa leikellä sammakoita ja lampaanaivoja.

Äiti on käynyt Don Quijoten lailla omaa taisteluaan tuulimyllyjä vastaan. Ihan yksin en taistele, mutta vastustaja lähinnä kohauttelee olkapäitään ja vastailee samoin fraasein kyllästymiseen saakka. Käyn taistelua siitä että nämä lapset tarvitsevat koulubussin. Koulupiirin mielestä ne voi oikein hyvin kulkea kouluun jalan tai pyörällä ja niin moni tekeekin. Miksi se sitten on mun mielestä niin järjetön ajatus? Kouluun on meidän kotoa matkaa 2,25km. Joo, joo me kuljettiin suksilla kouluun kaulaan ulottuvassa hangessa vastatuuleen ja ylämäkeen. Pakkastakin oli ainakin -45C. Hyvin pärjättiin, yhtään ei paleltu ja hengissä selvittiin. Onko meidän koulutiellä sit niitä Lauran kidnappaajia? Ei ole. Lapsen sieppaus-kaappaus on mun huolien listalla aika häntäpäässä, eikä se oikeastaan mahdu listalle ollenkaan. Täällä meidän onnelassa kun on aika tavallista että lapset kulkee kouluun pyörällä tai jalan, ilman aikuista jo alakoululaisena eikä täällä kukaan lapsia varastele.

Koululla on kolme massiivista pyöräparkkia ja ne on täynnä. Kaikkien koulutie ei kuitenkaan kulje metsän läpi. 

Tie kouluun vie kuitenkin metsän halki. Kilometri reilun kahden kilsan matkasta on käytännössä valaisematonta metsätietä, tietä joka on kuitenkin vilkasliikenteinen. Kapea jalkakäytävä on vain toisella reunalla ja tienpätkällä sattuu toistuvasti ulosajoja ja se on tunnettu siitä että siellä liikkuu karhuja, kojootteja, ilveksiä ja puumia. Aika kivaa, eikö? Kaiken muun kivan lisäksi lokakuusta toukokuuhun meillä sataa vettä enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Koulussa ei ole naulakkoja takeille tai mahdollisuutta vaihtaa sadeasusta kouluvaatteisiin eli käytännössä lapset viettävät koulupäivän märissä vaatteissa suurimman osan kouluvuotta. Kävisitkö sinä pyörällä tai jalan töissä tässä tilanteessa? Tuskin. Tai mä en ainakaan. Miksi lapsia pitäisi kohdella toisin? Viimeisenä on vielä se tosiasia että 11-vuotiaan tytön koulureppu painaa läppäreineen, lounaineen ja koulutarvikkeineen kymmenen kiloa. Se on aika iso prosenttiosuus pienen tytön painosta ja mun mielestä on kohtuutonta vaatia että ne kantaa sitä reppua selässään jalan tai pyörällä kaksi kertaa päivässä reilut kaksi kilometriä. Näillä perustein me ajetaan se aamulla kouluun ja haetaan se sieltä iltapäivällä. Työpäivään se asettaa vähän uusia haasteita mutta kaikkeen kai tottuu. Tähänkin.

Aika kiva koulumatka?

Koulussa on oikeesti tosi kivaa. Ongelma ei ole lapsella vaan lapsen vanhemmalla. Se minkä olen tällä viikon mittaisessa yläkoulutaipaleella kuitenkin jo ehtinyt oppimaan että amerikkalainen yläkoulu on vähintäänkin yhtä monimuotoinen kuin alakoulu. Samassa kaupungissa, samassa koulupiirissä, samanlaisella sosioekonomisella alueella kaksi yläkoulua eroaa toisistaan kuin yö ja päivä. Yhdessä koulussa on luokanvalvojat ja toisessa ei ole. Yhdessä koulussa lukujärjestys vaihtelee viikonpäivän mukaan, meillä se on jokaisena päivänä samanlainen. Siinä toisessa koulussa on vessapassit, meillä ei ole. Yhdessä koulussa on yhdellä tavalla, toisessa toisin. Miten suuria ne erot mahtavatkaan olla siinä vaiheessa kun vaihdetaan osavaltiota, saati sitten rannikkoa tai muita maantieteellisiä koordinaatteja. Viikon kokemuksella totean että tiedän vähän minkälaista on meidän yläkoulussa, amerikkalaisesta yläkoulusta noin laajemmassa mittakaavassa en oikeastaan tiedä yhtään mitään. Paitsi että matematiikan opettaja saattaa olla tyhmä – ainakin lapsen mielestä.