sammakko?

Helsingissä Ehrensvärdintien ja Armfeltintien kulmassa on leikkipuisto, se sama johon päiväkoti Eiran lapset tulevat leikkimään kahdesti päivässä. Siinä leikkipuistossa me hengailtiin esiteineinä ja sinne leikkipuistoon mennessä minä meikkasin ensimmäistä kertaa. Halusin näyttää nätimmältä eikä ripsien kestovärjäys joka oli otettu muutamaa viikkoa aiemmin tuntunut enää riittävältä vaan avasin äidin meikkilaatikon. Laitoin ensin vähän luomiväriä ja poskipunaa, sitten mascaraa yläripsiin. Olin tyytyväinen kun se huomattiin, olin meikannut ensimmäistä kertaa, taisin olla neljätoista.

 

Sen jälkeen meikkasin aina. Siis muuten kuin ehkä sunnuntaisin tai sairaana. Se tuntui omalta ja tärkeältä, asialta joka nyt piti tehdä samalla tapaa kuin hampaitten harjaus tai puhtaat alusvaatteet. Kesämökillä saatoin jättää ripsarin meikkipussiin, mutta kyllä se meikkipussi silti kulki mukana. Se oli mukana telttailemassa, pyöräilymatkalla, mökillä ja synnytyssairaalassa. Vähän ripsaria vähintään, ja aurinkopuuteria nyt ainakin. Töihin en nyt olis voinut kuvitellakaan lähteväni ilman sitä Anna-lehden kaunista, keveää ehostusta. Ilman meikkiä näytin oudolta, alastomalta ja ehkä vähän sairaalta.

Työimago. Voiko sitä muuttaa?

 

Jossakin lapsuusmuistossani katson kun äiti meikkaa. Äiti kertoo että vanhemmat naiset ei voi käyttää luomiväriä jossa on helmiäistä koska se vanhentaa, Kirsti Paakkanen on sanonut niin. Muistan äidin luomivärin sävyn, sen harmaaseen taittuvat vihreän ja tavan jolla sitä levitettiin, ei äiti ollut vanha. Nuorempi kuin minä nyt. Äiti meikkasi aina.

 

Monta vuotta nauroin lähimmille ystäville että on kunnia saada nähdä minut paljaimmillani, meikkaamattomana ja kulahtaneissa verkkareissa. Vain tosiystävät saivat nähdä minut sellaisena, vielä harvempi kyyneleitten turvottamin silmin. Minähän en itke julkisesti, saati että esiintyisin julkisella paikalla ehostamattomana, paljaana ja sellaisena kuin oikeasti olen. Vain tosiystävät tietävät miltä näytän ihan oikeasti. 

 

Kasvojen pesu ja kevyt päivävoide. Päälle meikinpohjustusgeeli ja sen jälkeen mineraalipuuteri. Sitä seuraa kiinnityspuuteri ja kasvojen muotoja korostava ja häivyttävä aurinkopuuteri. Valokynää silmäkulmiin ja nenän ympärille, hipaus tuomaan esiin poskipäitä. Poskipunaa. Luomienpohjustusaine, luomiväriä ainakin kolmea, useimmiten neljää sävyä. Silmänrajauskynä korostamaan silmien väriä ja sienisivellin häivyttämään sen rajat. Ripsienpohjustusaine ja ripsiväri. Huuliin pohjustusaineen jälkeen huulipuna, sellainen jota ei tarvitse lisätä päivän aikana, huulikiiltoa hipaisu. Tavoitteena luoda lopputulos joka on luonnollinen ja huomiotaherättämätön. Aamuisin omat lapseni kokeilivat suteja ja siveltimiä, seurasivat miten se miltei ihonvärinen luomiväri levitettiin ja sen päälle sisäkulmaan helmiäistä, silläkin riskillä että se vanhentaa.

 

Muutama kymmen vuotta ensimmäisen leikkipuistomeikkauksen jälkeen tuli koronavirus ja loputtomat viikot kotona. Ne yöpaidassa vaelletut päivät, ne joina ei nähnyt ketään muuta kuin oman perheen ja keittön pöydällä makaavan palapelin. Ei nähnyt edes sitä tyyppiä joka toi ostokset kuistille – ”no touch delivery.” Asiakkaat olivat koronaunillaan, omissa yöpaitakuplissaan juurikasvuineen ja kommunikaatiota käytiin korkeintaan sähköpostitse. Työpalavereissa oli vain oman tiimin välittäjiä, kilpailtiin tukkapystyssä olemisella, ylikasvaneella hiusvärillä ja yöpaitamuodilla. Ednamode silmälasit saivat ajaa asian, kukaan muukaan ei ollut pukeutunut ja olisin näyttänyt lähinnä hullunkuriselta tuunattuine kasvoineni. En siis meikannut, en edes palaveriin ja kannoin juurikasvuni ylpeydellä kunnes se oli niin pitkä että ajelin itse oman pääni leikkurilla, ei ollut juurikasvua enää. Oli hiirenharmaa sänki.  

 

Sitten tuli se surullisenkuuluisa vyöruusu äitienpäiväksi. Se jonka kanssa eletään edelleen heinäkuun puolivälissä. Tai ruusuhan oli ja meni mutta ihottuma kuivui sellaiseksi massiiviseksi, puolet otsasta peittäväksi ruveksi joka lopulta kuoriutui uudenkarheaksi vauvapyllyksi, aurinkoa ja kesää karsastavaksi. Silmään kehittyi arpikudosta, päänahan, otsan ja silmäluomen kutinaa ja kipua hoidellaan edelleen, heinäkuun puolivälissä.

Tätä työstetään edelleen... 

 

Aina välillä avaan sen meikkilaatikon. Sen missä on mineraalipuuteria vuodenaikoihin sopivissa sävyissä ja luomiväripaletteja. Heitän roskikseen vanhentuneet ja mietin tuleeko vielä joskus se päivä kun aloitan taas aamuni levittämällä kevyen päivävoiteen päälle meikinpohjustusgeelin. Mietin koska lakkaan kaipaamasta tätä vuosikymmenien rituaalia, vai lakkaanko koskaan? Tuleeko iho taas jonakin päivänä siihen kuntoon että sen päälle voi levittää kerroksen aineita joitten tarkoituksena on tasoittaa, korostaa ja häivyttää. Tuijotan peilistä silmää jossa on edelleen jälkivaivana atooppinen ihottuma, laitan päälle työvaatteet ja muistutan itselleni ettei kukaan ajattele että olen vain puoliksi pukeutunut, vähän alaston ja hukassa – ilman meikkiä. Tilaan netistä kestoväriä ja värjään vaaleat, miltei näkymättömät ripset ruskeiksi ja saan yhden hitusen itsestäni takaisin.

Sammakotkin on kauniita... ainakin täällä meillä.