Siirry pääsisältöön

6 feet apart - 182,88 cm



Kissa räveltää mun aamutakin helmaa ja haluaa huomiota. Olen leikkinyt jo kahdesti, nyt on aika kirjoittaa mutta kymmenkuinen kissanpentu on selvästi toista mieltä. Se haluaa lisää huomiota eikä sitä huijata millään patterihärpäkkeillä jotka on ostettu leikkimään mun puolesta. Alakerrassa kaksi jannua pelaa yhdessä tietokonepeliä, prinsessa nukkuu vielä ja Fredde istuu mua vastapäätä tässä toimistossa lukien aamun uutisia netistä. Ei siellä mitään uutta ole, suurin osa uutisista on pyörinyt saman ympärillä maaliskuun alusta, eikä loppua näy.

 

Eilen istuin lounaalla ystävän puutarhassa. Ryhmä naisia. Me ollaan maaliskuusta lähtien tavattu virtuaalisesti ja nyt ensimmäistä kertaa tavattiin kasvokkain. Jokaisella omat eväät joita ei myöskään jaettu tai maisteltu, jokaisella omat juomat ja saman pöydän sijaan me istuttiin etäällä toisistamme ”6 feet apart” 182,88cm. Kaikilla maski joka otettiin pois vain siksi hetkeksi kun syötiin. Osalla itse tehty kangasmaski, toisella netistä ostettu, kolmannella ja neljännellä designermaski kuten allekirjoittaneella. Kukaan ei kyseenalaista maskeja, niitten käyttö on itsestäänselvyys. Kesän suurin trendituote ovat kasvomaskit.

 

Puhutaan meidän lapsista, siitä että tämä on heidän sotansa siinä missä heidän isovanhempiensa sota oli Vietnam ja isomummit elivät toista maailmansotaa. Meillä ei istuta pommisuojassa tai odoteta telkkariarpajaisia siitä kuka lähetetään kuolemaan. Meidän vihollinen on näkymätön ja se on eristänyt meidät ystävistä, naapureista ja meille tärkeistä ihmisistä. Kukaan ei vielä tiedä minkälaiset jäljet tämä jättää meidän lapsiin.  Eletään edelleen korona-arkea, tänään on 126 päivä. 



 

Vasta tällä viikolla lapset ovat saaneet nähdä lähimpiä ystäviään, ulkona, maskit pysyvät naamalla heilläkin. Vaihtoehtoja ei ole, jos ne sujahtavat taskuun ei uusia tapaamisia järjestetä, siitä ovat kaikkien vanhemmat samaa mieltä. Neljä poikaa, kolme perhettä. Pojat käyvät skeittaamassa ja pyöräilemässä, Tättis kävelyllä parhaan kaverinsa kanssa. Juuri nyt se on paljon. Jokainen meistä tietää että jos oman piirikunnan numerot lähtevät taas nousuun, palataan takaisin kotiin ja lähtöruutuun.

 

Kukaan ei enää odota että tämä on ohi. Kaikki tietävät että tämä jatkuu tänään, huomenna ja ylihuomenna. Se jatkuu syksyllä ja keväällä. On hiipivä tunne siitä ettei se kahden koulupäivän hybridisuunnitelma tule toteutumaan vaan syyskuussa koulu alkaa virtuaalisesti meidän hienojen uusien koulurakennusten seistessä tyhjillään. Yläkoulu ehti olla käytössä kuusi kuukautta ennen kuin se sulki ovensa. Osavaltiotasolla tilanne on kuitenkin hyvä. Toisenlainen kuin esimerkiksi Teksasissa, Floridassa tai Arizonassa. Suurin ongelma ovat itäisen Washingtonin hedelmä- ja viinitilat joiden kausityöntekijät asuvat ahtaasti parakeissa. Siellä tartunnat leviävät kulovalkean lailla.



 

On itsenäisyyspäivän aamu,  ja tunnelma on yhtä vaisu kuin viileä ja pilvinen sää. Lippu roikkuu väsyneen oloisesti salossa talon edustalla. Ei paraateja, ei juhlia, ei isoja ilotulituksia. Tämä rakas, rikkinäinen maa. Kaunis ja monisävyinen, poliittisesti jaettu kahteen. Tätä maata on mahdotonta ymmärtää kaukaa ja usein vaikeaa ymmärtää myös läheltä katsottuna. Silti se on rakas. Minun maani, minun lasteni maa.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän