Kissa räveltää mun aamutakin helmaa ja haluaa huomiota. Olen leikkinyt jo kahdesti, nyt on aika kirjoittaa mutta kymmenkuinen kissanpentu on selvästi toista mieltä. Se haluaa lisää huomiota eikä sitä huijata millään patterihärpäkkeillä jotka on ostettu leikkimään mun puolesta. Alakerrassa kaksi jannua pelaa yhdessä tietokonepeliä, prinsessa nukkuu vielä ja Fredde istuu mua vastapäätä tässä toimistossa lukien aamun uutisia netistä. Ei siellä mitään uutta ole, suurin osa uutisista on pyörinyt saman ympärillä maaliskuun alusta, eikä loppua näy.
Eilen istuin lounaalla ystävän puutarhassa. Ryhmä naisia. Me ollaan maaliskuusta lähtien tavattu virtuaalisesti ja nyt ensimmäistä kertaa tavattiin kasvokkain. Jokaisella omat eväät joita ei myöskään jaettu tai maisteltu, jokaisella omat juomat ja saman pöydän sijaan me istuttiin etäällä toisistamme ”6 feet apart” 182,88cm. Kaikilla maski joka otettiin pois vain siksi hetkeksi kun syötiin. Osalla itse tehty kangasmaski, toisella netistä ostettu, kolmannella ja neljännellä designermaski kuten allekirjoittaneella. Kukaan ei kyseenalaista maskeja, niitten käyttö on itsestäänselvyys. Kesän suurin trendituote ovat kasvomaskit.
Puhutaan meidän lapsista, siitä että
tämä on heidän sotansa siinä missä heidän isovanhempiensa sota oli Vietnam ja
isomummit elivät toista maailmansotaa. Meillä ei istuta pommisuojassa tai
odoteta telkkariarpajaisia siitä kuka lähetetään kuolemaan. Meidän vihollinen
on näkymätön ja se on eristänyt meidät ystävistä, naapureista ja meille tärkeistä ihmisistä. Kukaan ei vielä tiedä minkälaiset jäljet tämä jättää meidän lapsiin. Eletään edelleen korona-arkea,
tänään on 126 päivä.
Vasta tällä
viikolla lapset ovat saaneet nähdä lähimpiä ystäviään, ulkona, maskit pysyvät naamalla
heilläkin. Vaihtoehtoja ei ole, jos ne sujahtavat taskuun ei uusia tapaamisia
järjestetä, siitä ovat kaikkien vanhemmat samaa mieltä. Neljä poikaa, kolme
perhettä. Pojat käyvät skeittaamassa ja pyöräilemässä, Tättis kävelyllä parhaan
kaverinsa kanssa. Juuri nyt se on paljon. Jokainen meistä tietää että jos oman
piirikunnan numerot lähtevät taas nousuun, palataan takaisin kotiin ja
lähtöruutuun.
Kukaan ei enää
odota että tämä on ohi. Kaikki tietävät että tämä jatkuu tänään, huomenna ja
ylihuomenna. Se jatkuu syksyllä ja keväällä. On hiipivä tunne siitä ettei se
kahden koulupäivän hybridisuunnitelma tule toteutumaan vaan syyskuussa koulu
alkaa virtuaalisesti meidän hienojen uusien koulurakennusten seistessä
tyhjillään. Yläkoulu ehti olla käytössä kuusi kuukautta ennen kuin se sulki
ovensa. Osavaltiotasolla tilanne on kuitenkin hyvä. Toisenlainen kuin esimerkiksi
Teksasissa, Floridassa tai Arizonassa. Suurin ongelma ovat itäisen Washingtonin
hedelmä- ja viinitilat joiden kausityöntekijät asuvat ahtaasti parakeissa.
Siellä tartunnat leviävät kulovalkean lailla.
On
itsenäisyyspäivän aamu, ja tunnelma on yhtä
vaisu kuin viileä ja pilvinen sää. Lippu roikkuu väsyneen oloisesti salossa
talon edustalla. Ei paraateja, ei juhlia, ei isoja ilotulituksia. Tämä rakas,
rikkinäinen maa. Kaunis ja monisävyinen, poliittisesti jaettu kahteen. Tätä
maata on mahdotonta ymmärtää kaukaa ja usein vaikeaa ymmärtää myös läheltä
katsottuna. Silti se on rakas. Minun maani, minun lasteni maa.
Kommentit
Lähetä kommentti