Siirry pääsisältöön

6 feet apart - 182,88 cm



Kissa räveltää mun aamutakin helmaa ja haluaa huomiota. Olen leikkinyt jo kahdesti, nyt on aika kirjoittaa mutta kymmenkuinen kissanpentu on selvästi toista mieltä. Se haluaa lisää huomiota eikä sitä huijata millään patterihärpäkkeillä jotka on ostettu leikkimään mun puolesta. Alakerrassa kaksi jannua pelaa yhdessä tietokonepeliä, prinsessa nukkuu vielä ja Fredde istuu mua vastapäätä tässä toimistossa lukien aamun uutisia netistä. Ei siellä mitään uutta ole, suurin osa uutisista on pyörinyt saman ympärillä maaliskuun alusta, eikä loppua näy.

 

Eilen istuin lounaalla ystävän puutarhassa. Ryhmä naisia. Me ollaan maaliskuusta lähtien tavattu virtuaalisesti ja nyt ensimmäistä kertaa tavattiin kasvokkain. Jokaisella omat eväät joita ei myöskään jaettu tai maisteltu, jokaisella omat juomat ja saman pöydän sijaan me istuttiin etäällä toisistamme ”6 feet apart” 182,88cm. Kaikilla maski joka otettiin pois vain siksi hetkeksi kun syötiin. Osalla itse tehty kangasmaski, toisella netistä ostettu, kolmannella ja neljännellä designermaski kuten allekirjoittaneella. Kukaan ei kyseenalaista maskeja, niitten käyttö on itsestäänselvyys. Kesän suurin trendituote ovat kasvomaskit.

 

Puhutaan meidän lapsista, siitä että tämä on heidän sotansa siinä missä heidän isovanhempiensa sota oli Vietnam ja isomummit elivät toista maailmansotaa. Meillä ei istuta pommisuojassa tai odoteta telkkariarpajaisia siitä kuka lähetetään kuolemaan. Meidän vihollinen on näkymätön ja se on eristänyt meidät ystävistä, naapureista ja meille tärkeistä ihmisistä. Kukaan ei vielä tiedä minkälaiset jäljet tämä jättää meidän lapsiin.  Eletään edelleen korona-arkea, tänään on 126 päivä. 



 

Vasta tällä viikolla lapset ovat saaneet nähdä lähimpiä ystäviään, ulkona, maskit pysyvät naamalla heilläkin. Vaihtoehtoja ei ole, jos ne sujahtavat taskuun ei uusia tapaamisia järjestetä, siitä ovat kaikkien vanhemmat samaa mieltä. Neljä poikaa, kolme perhettä. Pojat käyvät skeittaamassa ja pyöräilemässä, Tättis kävelyllä parhaan kaverinsa kanssa. Juuri nyt se on paljon. Jokainen meistä tietää että jos oman piirikunnan numerot lähtevät taas nousuun, palataan takaisin kotiin ja lähtöruutuun.

 

Kukaan ei enää odota että tämä on ohi. Kaikki tietävät että tämä jatkuu tänään, huomenna ja ylihuomenna. Se jatkuu syksyllä ja keväällä. On hiipivä tunne siitä ettei se kahden koulupäivän hybridisuunnitelma tule toteutumaan vaan syyskuussa koulu alkaa virtuaalisesti meidän hienojen uusien koulurakennusten seistessä tyhjillään. Yläkoulu ehti olla käytössä kuusi kuukautta ennen kuin se sulki ovensa. Osavaltiotasolla tilanne on kuitenkin hyvä. Toisenlainen kuin esimerkiksi Teksasissa, Floridassa tai Arizonassa. Suurin ongelma ovat itäisen Washingtonin hedelmä- ja viinitilat joiden kausityöntekijät asuvat ahtaasti parakeissa. Siellä tartunnat leviävät kulovalkean lailla.



 

On itsenäisyyspäivän aamu,  ja tunnelma on yhtä vaisu kuin viileä ja pilvinen sää. Lippu roikkuu väsyneen oloisesti salossa talon edustalla. Ei paraateja, ei juhlia, ei isoja ilotulituksia. Tämä rakas, rikkinäinen maa. Kaunis ja monisävyinen, poliittisesti jaettu kahteen. Tätä maata on mahdotonta ymmärtää kaukaa ja usein vaikeaa ymmärtää myös läheltä katsottuna. Silti se on rakas. Minun maani, minun lasteni maa.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit