Siirry pääsisältöön

ihanat, kamalat naapurit

 



Fredden ja mun liki kolmeenkymmeneen yhteiseen vuoteen, kahteen maahan ja neljään kaupunkiin on mahtunut kaikenlaisia naapureita. Pääasiallisesti meillä on ollut ihania ja kivoja naapureita ja monista on tullut elinikäisiä ystäviäkin. Mutta yhdeksään osoitteeseen mahtuu myös poikkeuksia ja kaikenlaisia kummajaisia. Viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen mahtuvat nämä kolme osoitetta Yhdysvalloissa. Haastavimmat naapurit ja hulvattomimmat tarinat meillä on kiistatta Suomesta. Varmasti osa syynsä oli siinä että me oltiin nuoria opiskelijoita jotka vasta harjoittelivat itsenäistä asumista mutta totuuden toinen puoli oli se että ei meillä biletetty aamuyöhön vaan opiskeltiin ja tehtiin töitä.

 

Helsingin Töölössä meillä oli hetken aikaa vuokrakoti josta muutimme pois talon asukkaiden vihamielisyyden takia. Vuokraisäntä oli mukava ja tiesi jo etukäteen että taloyhtiö suhtautuu vuokralaisiin nihkeästi - ai älä! Postiluukusta lykättiin milloin minkäkinlaista noottia kenkien kopinasta, naisen yöllisestä kirkumisesta ja jatkuvasta musiikinsoittamisesta. Selvennykseksi, me kuljettiin sukkasiltaan, Fredde oli öisin töissä enkä minä yksikseni kilju eikä niitä juhlikaan ollut, paitsi sen yhden kerran, ne bileet jotka järjestettiin muuttoa edeltävänä iltana ja niistä olikin sitten oksat pois. Silloin tanssittiin, soitettiin musiikkia niin paljon kuin ämyreistä lähti ja valvottiin aamuun. Kosto oli suloinen ja niitä juhlia muistellaan edelleen. Ja lappujahan me saatiin häiriöistä silloinkin kun oltiin useampi viikko lomalla ja asunto oli tietääkseni tyhjillään.

 

Sitten oli meidän Tehtaankadun koti Eteläisessä Helsingissä. Naapurit olivat mukavia ja mun setäkin asui samassa talossa ja oli vielä hallituksen puheenjohtaja. Mutta taloyhtiön isännöitsijä, sitä naista taisivat pelätä kaikki. Rape hiippaili asunnoissa yleisavaimellaan miten tykkäsi silloin kun ajatteli asunnon olevan tyhjillään. Kävipä kertaalleen niinkin että täti yllätti asukkaan kylvystä. Minut Rape ripitti kertaalleen kun ei oltu pyyhitty pölyjä oven ulkokarmeista ja toisen kerran muistutti ettei koiran kanssa sovi kulkea portaita koska silloin portaikkoon tulee koirankarvoja. En uskaltanut sanoa vastaan parikymppisenä opiskelijana vaan käytin hissiä ja pyyhin oven ulkopuolelta Rapen katsellessa toimenpidettä vieressä. Siitä taloyhtiössä nousi pieni meteli kun ilmoitustalulle ilmestyi Rapen kirjoittamana lappu jossa ruuan paistaminen, etenkin kalan, kiellettiin siitä aiheutuvien hajuhaittojen vuoksi. Setäni, se hallituksen puheenjohtaja kun ilmoitti syövänsä silakkapihvejä myös jatkossa.

 

Meidän ensimmäisessä omistuskodissa, rivarissa Järvenpäässä asui yhden asunnon päässä Spärdärin pariskunta, no eihän se niitten oikea sukunimi ollut, mutta sukunimestä meidän suussa vääntynyt vähemmän kaunis lempinimi kaksikolle jonka kanssa meillä meni sukset ristiin jo muuttopäivänä. Muuttopakua kun ei olisi rouvan mielestä saanut peruuttaa leveää pihakäytävää pitkin meidän asunnon eteen vaan kamat olis pitänyt kantaa kotiin parkkikselta. Rouvalla oli tapana istua pihakäytävän päässä puutarhatuolissa, siitä kun näki kätevästi kaikkien tulemiset ja menemiset. Mies kävi mittaamassa että autot oli autokatoksessa millilleen ruudun keskellä ja vieraspaikallekaan ei olisi oikeastaan saanut pysäköidä jos heidän lapset vaikka sattuu tarvitsemaan paikkaa. Spärdärit tiesivät kaiken kaikista ja se mikä ei heti arvaamalla selvinnyt, se tultiin kysymään, kuten se kerta kun Fredde tuli aamukahdelta taksilla kotiin. Rouva Spärdis sitten tiedusteli multa että missä se äijä oli ollut kun niin myöhään tuli kotiin. Lopulta pikkukaupungin naapurikyttääjään kyllästyneenä palasimme Helsinkiin.

 

Lauttasaaressa yläkerrassa asui pariskunta joilla oli kaksi dobermannia. Koirat saivat meiltä lempinimet Terminator ja Destroyer, koska hissin ovien avautuessa ne yrittivät aina syödä oven ulkopuolella olijan muristen ja haukkuen niin että kuola lensi. Ymmärrettävästi odotimme seuraavaa kyytiä tai kävelin portaat. Noin muuten me tultiin siinäkin talossa hyvin toimeen kaikkien kanssa ja olihan viereisessä rapussa ihana Kerttu, labbiksen pentu joka lyllersi pihalla kaikkien ihastellessa.

 

Yhdysvalloista mulla ei oikeastaan ole vastaavia naapuritarinoita, meidän ekassa kämpässä, rivariasunnossa oli naapurina Jere ja kun meidän partsit oli niin lähellä toisiaan että kaljat saattoi kilauttaa yhteen, me grillailtiin ja chillailtiin usein yhdessä. Seuraavassa kodissa, vuokraisännässä oli toivomisen varaa, se kun tykkäsi pelmahtaa tarkastuskäynnille mielensä mukaan mutta naapureista me saatiin elinikäiset ystävät, syntyiväthän meidän esikoisetkin kuukauden välein. Vuokraisäntääkin yritin ymmärtää, olihan edelliset vuokralaiset pistäneet kämpän niin sanotusti remonttiin ja me saatiin Fredden kanssa nautiskella vastaremontoidusta talosta.

 

Tässä kolmannessa kodissa ollaan nyt asuttu yksitoista vuotta ja naapurit on aina olleet mukavia. Mitä nyt Joseph aikanaan tunki joka ilta kaljalle meidän pihalle. Se ratkesi sillä että me rakennettiin aita pihojen väliin, ja lopulta Joe vaimoineen ja aikuisine lapsineen muutti pois. Sen jälkeen viereisessä talossa on asunut liuta erilaisia perheitä, oli kanadalainen räppäri, pakistanilainen ”maustekauppias” josta me ollaan melko varmoja että se oli terroristi ja nykyään Eihab vaimoineen. Ne tuo meille ihania herkkuja ja me syödään ne suurella kiitollisuudella. Naapurustossa kulttuurit aina välillä törmäilee, onhan meidän vajaan 700 talon taloyhtiössä ihmisiä kymmenistä maista ja kulttuureista. Pääsääntöisesti me tullaan kuitenkin hyvin toimeen keskenämme täällä meidän pienessä kylässä. Puistoon unohtuneet puhelimet ja autonavaimet palaavat omistajilleen, lapset leikkivät keskenään puistoissa ja suurin ongelma taitaa olla kakka. Hevosenkakka, koirankakka, karhunkakka, kojootinkakka ja on meillä puhuttu jäniksenkakastakin.


Innostuin kirjoittamaan naapureista Helin kirjoitettua omista kokemuksistaan täällä




Kommentit

  1. Heippa! Miten siellä päin pyyhkii? 😁

    Huomasin kauhukseni, että Suomessa naapurit ovat huomattavasti vihamielisimpiä toisille, kun monessa muussa maassa. En tiedä, miksi siltä tuntuu 🤔. Meilläkin kauhutarinoita olisi vain Suomesta.

    Virossa tervehdittiin, ja siinä se oli. Eivät heitä lapset häirinneet eikä koirat. Etelässä ollaan joko tiivis yhteisö, tai ihan vaan hyvän päivän tuttuja. Mut aika tavalla pitää mokata, että joku suuttuu. Toisten asioihin puututaan tosi laiskasti.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...