Siirry pääsisältöön

mitä meillä tapahtui marraskuussa?


Jouduin oikein katsomaan mistä olen viimeksi ja sitä ennen kirjoittanut. Marraskuu meni ohitse pendolinon tahtiin, eikä joulukuu ole ainakaan toistaiseksi osoittautunut juurikaan armollisemmaksi. On tiistai, alkuilta ja työpäivä on alkanut aikaeron takia jo aamuviideltä sillä asiakas oli tällä kertaa kolme aikavyöhykettä edellä ja sopimus piti saada eteenpäin. Toimistossa Fredde naputtelee omalla koneellaan sähköpostia ja vieressä käy kaksi koiraa kilpailua mun unisukasta, kuin sidostesukkamainoksessa konsanaan.

 

Mitä meillä sitten tapahtui marraskuussa?

 

Alkukuusta kirjoitin Kentsun kouluhaasteista. Sain sovittua palaverin koulun kanssa ja kuun puolivälissä istuimme reksin kanslian neukkarissa jannun, reksin, erityisopen, matikanopen ja englanninopen kanssa. Jaettiin vastuita, päivitettiin erityisopetussuunnitelmaa, keskusteltiin haasteista ja sovittiin seuraava palaveri joulukuun puoliväliin. Ongelmat on niitä samoja kuin aina ennenkin, pitäisi malttaa hidastaa, tarkistaa työn laatu ja pyytää apua. Opettajat sitoutuivat auttamaan kaikissa mainituissa. Ekassa matikankokeessa palaverin jälkeen tuli arvosanaksi nelosen sijaan seiska. Mun homma on tarkistaa että ne läksyt on ihan oikeasti tehty. Ulkoistin homman Tättikselle, siitä tulis loistava vanginvartija.

 


Käväisin ekalla työmatkalla sitten vuoden 2001. Lensin konferenssiin Austiniin, Teksasiin puolipelokkaissa tunnelmissa ja nautin täysin siemauksin neljästä päivästä koulutuksissa, tavaten niitä tyyppejä joiden kanssa olen istunut videokonferenssissa puolitoistavuotta ja eläen hotellielämää hotellissa johon meidän lapsukaisilla ei ole mitään asiaa ennen aikuistumistaan. Retki oli rankka, ei siksi että siellä vedettäisiin viinaa kellonympäri kuten aiemmilla konferenssimatkoillani, vaan koska päivät alkoivat aamuseitsemältä paikallista aikaa (aamuviideltä Seattlen aikaa) ja päättyivät joskus iltaysiltä. Nuoremmat toki bilettivät, mutta me vanhukset rämmittiin nukkumaan ihaillen kaupungin valoja hotellihuoneenikkunasta. Keskiviikkoiltana luovutin ja nukahdin luksusillalliseni (ranskalaisia perunoita huonepalvelusta) jälkeen joskus iltaseiskalta.


Mun matkustellessa tehtiin kotona keittiöremonttia. No tehtiin sitä sen jälkeen kun tulin kotiinkin, joten olen siitä osani saanut. Jos kaikki menee putkeen saadaan talouteen huomenna veden ja tiskikoneen lisäksi myös toimiva liesitaso, uuni ja mikro. Tiedettiinhän me että keittiöremontti on aina haastava ja siksi tätä on puuhattukin pieteetillä. Ensimmäistä suunnitelmaa ja tarjousta lähdettiin hakemaan maaliskuussa. Päätökset ja tilaukset tehtiin elokuun alkupuoliskolla ja samalla vaihdettiin kvartsitaso puutasoon, kun kvartsia olisi pitänyt odotella puolisen vuotta - ainakin. Italialaiset hienot koneet vaihtuivat samasta syystä siihen mitä oli saatavilla ja monessa muussakin tyydyttiin kompromissiin koska ykkösvaihtaria ei nyt vaan ollut mahdollista ssada tässä maailmantilanteessa. Viimeiset kaapinovet haalittiin Kolumbiasta.

 


Keittiögaten takia kiitospäivä siirrettiin ystäville ja olihan se ikimuistoisen ihanaa emännöidä toisen kotona vieraille joita isäntäväki ei ollut koskaan ennen tavannut. Neljä koiraa, seitsemän lasta ja kuusi aikuista. Onneksi viiden eekkerin piikkipaatsamafarmilla on tilaa juosta ja peuhata.

 


Ollipollin päänsäryt ovat varjostaneet syksyä. Olemme laukanneet lastenlääkärillä, neurologilla, psykiatrilla, lastenlääkärillä, neurologilla, lastenlääkärillä. Siinä sivussa kouluterveydenhoitaja on soitellut ja oppilaanohjaajan kanssa ollaan yritetty säätää koulumaailmaa lapselle, tai siis lapsen päälle sopivaksi. Lopulta olimme lastensairaalan päänsärkyklinikalla. Vähän mua nauratti - mustaakin mustempaa huumoria - kun kysyin että pitäiskö tuon lapsen päätä kuvantaa ja lääkäri vastasi että jos se olis jotakin jota kuvissa metsästellään se olis jo kuollut. No, ei kuvata. Hengissä on. Perheessä melko huima migreenihistoria kun lapsipoloinen on perinyt migreenit sekä isän että äidin puolelta. Tapaamisen jälkeen kärräsin kouluun kolmisivuisen päänsärkysuunnitelman, kassillisen lääkkeitä ja kopallisen tölkkikahvia. Uutta migreenin pelastussuunnitelmaa - en tiedä mikä se on suomeksi, mutta täällä ”escape plan” - päästiin kokeilemaan heti lääkärin jälkeen ja triptaanin, kofeiinin, kahden kipulääkkeen ja pahoinvointilääkkeen yhdistelmä tuntuu purevan aika hyvin. Tapaamisesta on viikko, lääkekoktailia on kokeiltu kahdesti. Joululomalla kokeillaan sitten estolääkityksen säätämistä niin että päänsärkyjä saataisiin harvennettua.

 




Sivussa on myyty taloja, tavattu ystäviä ja asiakkaita, testattu pikatestillä koronaa ennen ja jälkeen matkustamisen, joka toisen aivastuksen jälkeen, koulutettu ja kasvatettu keskenkasvuista koiraa, ostettu joululahjoja, ajettu ympäri osavaltiota ja hoidettu vapaaehtoisroolia vanhempainyhdistyksen koulupiiritason hallituksessa. Torstaina pitäis kouluttaa vanhempainyhdistyksen johtoa koulutason yhdistyksen hallinnoinnissa. Hengästyn itsekin, enkä enää ihmettele miksi en ole ehtinyt kirjoittamaan. Tänään ei kenelläkään ole tanssituntia, viimeinen palaveri päättyi tunti siten ja Fredde on hellapoliisina. Huomenna aloitellaan taas aamuviideltä. Onni on viisihenkinen perhe jonka jokainen jäsen on saanut vähintään sen kaksi koronarokotetta. Juhlimme tilannetta koronapassien voimalla lähiravintolassa.





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän