mun elämä ei mahdu kolmioon

Mä olen kirjoittanut tätä perhanan blogia jo aivan järjettömän kauan. Ensimmäinen teksti on julkaistu maaliskuun 19. 2012. Sen jälkeen kirjoituksia on tullut alkuun päivittäin, sitten useamman kerran viikossa ja nykyään harvemmin. Kymmenessä vuodessa nelivuotiaasta on tullut neljätoistavuotias ja niistä kahdesta muusta kaksitoista – ensi perjantaina. Lasten äidistä on kasvanut puolihullu yrittäjä ja elämä pyörii lasten jatkuvien terapioiden sijasta jonkinlaisessa kauhun tasapainossa, kolmiossa johon mahtuu koti, koulu, tanssi, teiniys, työ, parisuhde, johtaminen, kaksi koiraa, kissa ja koti. Mitä ihmettä, mun kolmiossa on kymmenen kärkeä. Joo joo, tiedän ettei se ole kolmio, mutta kun elämässä ”kuuluu” olla kolmio, mutta vitut – anteeksi – tästä mitään kolmiota saa. 

Lapsi tulee alakertaan ja kertoo että yläkerran lattia on täynnä kissankakkaa. Koiranpentu tulee portaissa vastaan lipoen huuliaan. Kysyn oliko hyvää. Murisen että kuka ***tana jätti pyykkihuoneen oven auki ja päästi pennun kissanhiekkalaatikolle. Käyn siivoamassa sotkun ja laitan pesukoneen samalla pyörimään. Työnnän pääni sisään poikien huoneeseen ja mietin miksi kaksitoistavuotiaat pojat haisee. Pienenä ne tuoksui ihanalta, ainakin aika usein. Jannut viettää meidän maanantaivapaata pelaten kavereittensa kanssa. Mietin luuleeko Kentsu että sen pitää huutaa jotta Kalifornia kuulee, minä ainakin kuulen alakertaan asti ja naapuritkin varmaan.

Siitä lapsesta joka istui luokan nurkassa yksin palapelinsä kanssa, on kasvanut ihan huikea nuori nainen. Se menee syksyllä lukioon. Sillä on ystäviä. Se oli vuorokauden yökylässä tyttöjen kanssa kaverillaan. Se tanssii kilpaa. Autisti se on edelleen ja ylpeä siitä. Minä olen autistin ylpeä äiti. Minä katson sitä kun se röhnöttää sohvan nurkassa puhelimensa kanssa selaten Tiktokia loputtomasti. Se on kaunis. Mun ihana kaunis lapsi. Täydellinen. Täydellinen silloinkin kun se murjottaa tai pyörittelee silmiään tehden tiettäväksi että me ollaan aika pihalla, siis Fredde ja mä, minä enemmän kuin Fredde. Useimmiten me ollaan kai kuitenkin ihan jees. 

Kaivan esiin ompelukoneen. Ollipollin housut pitää lyhentää tanssikoulun kevätnäytöksen kenraaliharjoituksiin. Miksi mun pitää lyhentää ne? En mä ole mikään ompelija. Miten ne edes olettaa että mulla on ompelukone. Kiroilen ja kiukuttelen itsekseni sadatellen tanssikoulun ja sen opettajat ikuiseen kuumuuteen. Lyhennän housut liian lyhyiksi. Sanoinhan, en ole mikään ompelija. Saavat kelvata. Edellisen kerran ompelukone oli esillä silloin kun kaikki ompeli maanisesti maskeja tehdäkseen edes jotakin. Voitaisko me sopia että mä vaan maksan? Maksan ihan mielelläni, mieluummin kuin metsästän netistä valokuvan perusteella esiintymisasuja vain kuullakseni että ne oli kuitenkin vääränlaiset. 

Yläkerrassa on yhdessä huoneessa kolme pukupussia siistissä rivissä parvisängyn kaiteesta roikkuen. Viereisessä huoneessa on järjettömän kallis rekkilaukku, jonka rekissä roikkuu kahdeksan pukupussia. Kenraaliharjoituksia maanantaista perjantaihin, valokuvaukset lauantaina ja sunnuntaina neljä näytöstä. Onhan se ihanaa että lapset harrastaa. Kai. 

On sodassa kaatuneitten muistopäivä. Julkaisen sen pakollisen somepostauksen ja mietin mitä sanoa tänä aikana, kun tuntuu ettei oikeastaan ole mitään sanottavaa. Lainaan Eleanor Rooseveltia ja sitä miten meistä jokaisella on vastuu tästä maasta ja vapaudesta. Täällä länsirannan ituhippilässä on kaikki kuitenkin aika hyvin. 

“Freedom makes a huge requirement of every human being. With freedom comes responsibility.” - Eleanor Roosevelt

Enää neljätoista koulupäivää. Tavallisen arkiviikon aikana me vanhemmat ajetaan näitä kolmea aika monta kertaa kouluun ja kotiin ja tanssiin ja treeneihin ja kouluun ja tanssiin ja kotiin. Keskimäärin kaksikymmentäviisi kertaa jonnekin. Tarvittaessa ne kävelee koulusta kotiin tai koulusta tanssiin, vähän pitkin hampain mutta kuitenkin. Kesällä on jäljellä tanssi ja tenniskuskaukset. Sanomattakin lienee selvää että me vanhemmat ollaan aika järjettömän innoissaan siitä että Tättis saa ruveta ajamaan ensi keväänä ja kun se täyttää kuusitoista on melko varmaa että tämä kuljetusvastuu siirtyy meiltä nuoremmalle polvelle. Fredde ostaa sille jo autoa. 

Ihan oikeasti haluan istua sohvannurkkaan katsomaan Netflixistä jotakin turhaa ja nurkata samalla miljoona isoäidinneliötä – no ainakin parikymmentä. Olis kuitenkin pyykkiä ja pitäis tehdä raparperipiirakka, ja jotenkin muistelisin että koulua varten piti täyttää jotain papereita. Mutta housut lyhensin. Ja julkaisin sen somepostauksen ja tein vähän markkinointisuunnitelmaakin kesäkuulle. Taidan avata oluen. 

Tiesitkö että elämä kestää keskimäärin 4.000 viikkoa? Se on tässä ja se on nyt. Se on sekavaa ja sotkuista. Täydellistä juuri näin.