2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä. 

Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli. 

Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän vaatii nuorelta ja hänen perheeltään suomen kielen ylläpitäminen. Vähän kai helpottaa jos Suomessa tulee käytyä edes vuosittain, mutta on paljon perheitä joissa suomilomat ovat vähissä. Perheitä on toki monenlaisia, on niitä joissa on itsestäänselvyys että lapset lähtevät Suomeen opiskelemaan, on paljon sellaisia perheitä joissa maa ja sen valtakieli vaihtuvat useampaan otteeseen, on niitä joissa ulkomailla asuminen on selkeästi väliaikaista. Mutta on myös paljon perheitä, joissa asuminen ulkomailla on pysyvää ja Suomen rooli tukikohtana on väistynyt. Koti on jossakin muualla. Meidän perhe kuuluu tähän viimeiseen ryhmään. 

Minulta kysyttiin taannoin ollaanko me ajateltu palata Suomeen eläkkeellä. Kysymys tuntui lähinnä hämmentävältä, teki mieli vastata, että mihinkä sitä ihminen kotoaan lähtis. Suomi tuntuu vieraalta. Tätä ei pidä sekoittaa siihen että ajattelisin Suomesta ja suomalaisuudesta jotenkin rumasti, että ajattelisin olevani jotenkin sen yläpuolella. Ei, ei ollenkaan niin. Mitä vanhemmaksi tulen ja mitä kauemmaksi Suomi jää, sitä lämpimämmin sitä katson. Suomi ei vaan ole minun kotini. Minun kotini on täällä, se on täällä luoteisrannikon sateisessa talvessa, kuusien huminassa ja minun lapsissani, tässä yhteisössä ja yhteiskunnassa. Olen asunut täällä pian puolet elämästäni ja kaksi kolmannesta aikuisuudestani. 

Omassa perheessä kotikieli, tai siis lasten kanssa puhuttu kieli on englanti. Fredden kanssa puhun suomea, mutta aika paljonhan siihen tulee sekaan englantia ja kauppalistakin näyttää melkoiselta sekamelskalta. Kun suomen kielen sanat hukkuvat, tulee käyttöön englanti ja näin käy yhä useammin ja useammin. 

Poika joka seisoo mun vieressä tokaisee englanniksi et me mennään siis lounaalle panimoon. Vaikka kotikieli on englanti ja suomen kielen ymmärrys etenkin pojilla heikkoa on jokaisella meidän lapsista taito poimia sanoja meidän vanhempien keskustelusta, sanoja joiden avulla voi muodostaa käsityksen siitä mitä me vanhemmat puhutaan keskenämme. Tättis on meidän lapsista se joka seuraa suomenkielistä keskustelua ihan hyvin, silloin kun puhujia ei ole kovin montaa ja keskustelu pysyy yhdessä aiheessa. Esimerkiksi päivälliskutsujen keskustelua jossa aiheita on kerrallaan useampia on hänelle sellainen sekamelska ettei sitä pysty seuraamaan. Tättis on meidän lapsista myös se jolle puhuttiin ensimmäiset vuodet vain suomea, luettiin kirjoja ja katsottiin telkkaria. Tättis on meidän lapsista myös se jonka takia lasten kotikieli vaihtui lopulta englanniksi. 

Koulussa kolmikko opiskelee espanjaa.  Yhdysvaltain länsirannikon kasvateille espanjasta on hyötyä melkein päivittäin, sillä siinä missä suomalaisten remonttireiskat ovat virolaisia, ovat samat tyypit täällä meillä miltei poikkeuksetta meksikolaisia. Samoin puutarhurit, hotellityöntekijät ja ravintolatyöntekijät. Säännöllisesti toivon, että osaisin itsekin edes alkeellista espanjaa. 

Vuosien myötä olen oppinut että vaikka meidän lapset eivät puhu, lue tai kirjoita suomea, on meidän vanhempien kieli kuitenkin läsnä heidän elämässään ja se on varmasti omalta osaltaan helpottanut vieraan kielen opiskelua koulussa. Tättis päräyttää kauniin ärrän espanjantunnilla, sellaisen jota luokkatoverit vähän kadehtivat. Suomenkieli on läsnä kotona, se on äidin ja isän puheessa, sanoissa joita meillä käytetään ja syvänä pohjavirtauksena jossakin kaukana alitajunnassa. Kieli pulpahtaa pintaan siellä ja täällä. 

Tässä perheessä "höpöhöpö" on kaunein suomen kielen sana.

"Ootteks ihan höpöhöpöjä?"