Siirry pääsisältöön

anarkisteja ja kapinallisia

No ei nyt ihan keskustassa kuitenkaan...

Me katsotaan lasten kanssa valokuvia Cap Hilliltä, tai oikeastaan niistä muutamasta korttelista jotka muodostavat CHAZ:n, sen Suomessakin otsikoihin nousseen alueen joka on julistautunut omaksi itsenäiseksi alueekseen, sen joka ei enää ole osa Yhdysvaltoja ja on saanut aikaan Seattlen pormestarin, meidän kuvernöörin ja Trumpin välisen twiittikisan. Viesti tältä rannikolta on ollut melko selkeä, presidentti voi painua minne lystää ja parempi kun on puuttumatta meidän asioihin. Ollaan pärjätty täällä tähän asti ja pärjätään jatkossakin. Cap Hill, viralliselta nimeltään Capitol Hill on Seattlen keskustan koillispuolella oleva kaupunginosa joka on sellainen suloinen sekoitus San Franciscon Castroa tai Kööpenhaminan Kristianian vapaakaupunkia. Sen suljetun poliisiaseman poliisipäällikkökin oli muuten siellä uudessa vapaakaupungissa lastensa kanssa. Toisin kuin lehdistössä sanotaan, ei Seattlen keskusta-alueella ole mitään tekemistä tämän kanssa.

 

Ei siellä vapaakaupungissa nyt kovin rauhatonta ole.

Rasismikeskustelu on noussut pinnalle hetkellisesti ennenkin. Miksi tämä kerta on toisenlainen, vai onko se? Minä uskon että se on sillä oikeastaan ensimmäistä kertaa me valkoiset tavikset ollaan herätty tähän asiaan ja viimeisten päivien ajan musta on tuntunut suorastaan nololta olla tällainen valkoinen keskiluokkainen pullamössö jolla kaikki on aina tullut annettuna. Ei se oikeasti ole tullut annettuna ja itsestään, mutta silti minulla on ihonvärin puolesta ollut ihan toisenlaiset mahdollisuudet kuin monella muulla. Ai enkö ennen tajunnut tätä, no tajusin mutta en kuitenkaan ihan tainnut tajuta.

 

Nuori anarkisti äiteineen vapaakaupungissa.

Laitoin tekstarin mustalle ystävälleni kun en kehdannut soittaa. Kysyin mitä mun täytyy tehdä oppiakseni lisää rakenteellisen rasismin vaikutuksesta ja siitä rasismista mihin itsekin syyllistyn, en ilkeyttäni vaan ymmärtämättömyyttäni. Vartissa opin paljon. Ihan kaikkea ei valkoinen keskiluokkainen nainen voi puremetta niellä, ei vaikka se tulee mustalta keskiluokkaiselta naiselta joka ajaa Cadillacilla, kantaa Louis Vuittonin käsilaukkua ja jonka kanssa mä vertailen designermaskeja. Ymmärsin kuitenkin että tämä virtaa vielä valtavan paljon syvemmällä ja on monimutkaisempaa kuin osasin kuvitellakaan, olinhan kai salaa vähän siinä uskossa että tahdonvoimalla pääsee pitkälle. Toiset pääsee. Harvat pääsee. Monen kortit on jo lähtölaukauksesta niin surkeat ettei ulospääsyä ole olemassa. Ja viha. Se viha kumpuaa sieltä jostakin kaukaa ja syvältä, satojen vuosien takaa.

 

Pormestari twiittailee.



Miksi tämä kerta sitten olisi erilainen? Koska Starbucks muiden muassa käänsi kelkkansa ja tilasi 25.000 t-paitaa työtekijöilleen, niissä lukee Black Lives Matter. Koska mun sähköposti on täynnä erilaisten yritysten tiedotteita siitä miten he tukevat Black Lives Matter kampanjaa. Koska jopa meidän välitystoimisto lähetti asiasta tiedotteen. Apple TV tarjoaa kaikki mustien historiaa ja rasismia käsittelevät elokuvat ilmaiseksi. 

 

Seattlen poliisipäällikkö on musta ja nainen.

Mellakat elävät omaa elämäänsä avaten tietä keskustelulle. Rauhanomaiset mielenosoitukset kertovat että tämä on meille kaikille tärkeää. Filipinos for Black Lives Matter. Latinos for Black Lives Matter. Chinese, Koreans, Japanese, Taiwanese… for Black Lives Matter. Indians for Black Lives Matter. Rednecks for Black Lives Matter – totta se on, ja viimeisenä valkoinen keskiluokkainen amerikkalainen for Black lives Matter. Rotujen ja värien kirjo kertoo siitä ettei tätä voi kuitata sillä että All Lives Matter – kaikki ovat tärkeitä.


Olen jälleen kerran ylpeä omasta osavaltiostani, siitä että me ollaan vähän erilaisia kuin moni muu. Siitä että täällä progressiivisuus ja kapinallinen anarkismi ovat hyviä asioita. Ylpeä siitä että meidän Presidentti saa osavaltion hallinnolta samalla mitalla takaisin, että sormi twiittailee tarvittavaessa nasevasti ja että kaikki ovat hyvän asian puolesta, yhdessä ja samaan hiileen puhaltaen. 


Maailma muuttuu... vähän liian hitaasti toisinaan. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän