Siirry pääsisältöön

driven - kunnianhimoinen



Tättis ilmoitti jo vuodenvaihteen jälkeen että hänen ajatuksensa on siirtyä matematiikasta algebraan syksyllä. En miettinyt asiaa sen enempää, nyökkäsin ja sanoin kai että selvä. Mikä minä olen sanomaan mitä se valitsee, kunhan ei pelkkää joogaa, tanssia ja mietelauseita, niillä kun voi olla vähän haastavaa tähdätä sinne lääkikseen minne se on ollut menossa jo vuosia, eikä sitä porttia kannata sulkea vaikka mieli ehtiikin ehkä vielä muuttumaan.

 

Algebra ja valinnaisaineet painuivat jonnekin vähemmän tärkeiden asioitten lokeroon kun koulunkäynti muuttui etäkouluksi maaliskuun alussa. Nettisovellusten ja pilvipalveluiden mukana poikien koulunkäynnistä tuli tärkeämpää, olihan niillä enemmän haasteita neidin suorittaessa koulutehtävänsä vartissa ja niittäessä arvostelusivustolle edelleen kymppejä. Kertaalleen laitoin Tättiksen kotitalousopettajalle sähköpostia kun tehtävänanto oli tehdä itse pastaa, siis tehdä eikä vaan keittää. Kieltäydyin kaivamasta pastakonetta kaapin uumenista ja sadattelin että ensi viikolla ne sitten kalastaa itse lohen ja pyytää merralla hummereita. Itse tehdyn pastan sijaan se teki lopulta meille pizzaa.

 

Vasta viime viikolla, kun koulu laittoi meille sen sähköpostin että Tättis saa siirtyä syksyllä algebraan mulle alkoi hahmottua minkälaisesta valinnasta oli kysymys. Laitoin nuoren naisen lukemaan sen kymmenen kilometrin mittaisen sähköpostin ja se oli edelleen vakuuttunut siitä että tämä on hänen tulevaisuutensa. Täsmensin vielä uudestaan ja kysyin onko se nyt ihan varma? Oli se. Mun kaksitoistavuotiaani oli sitä mieltä että hän ihan ilolla kahlaa seitsemännen luokan matematiikan kesällä ja vähän kahdeksattakin luokkaa, voidakseen siirtyä suoraan lukiomatematiikkaan syksyllä. Mietin onko se liikaa ja liian pian mutta tyttö vakuuttaa että valinta on oikea. Puhun matematiikanopettajan kanssa pitkään puhelimessa ja päätös on tehty. Vanhempana haluaisin ehkä vähän jarrutella, antaa aikaa olla lapsi ja nuori, ehtineehän se myöhemminkin. Loppupeleissä valinta on kuitenkin lapsen.



 

Tiistai-iltana istun koneen ääressä sen saman nuoren naisen kanssa kuuntelemassa selostusta tanssitiimin pääsykokeista. Viikon se on jo tanssinut turvonneella polvella teipin ja kipulääkkeitten turvin, hoitona jäähaude tanssitunnin jälkeen. Juuri nyt ei voi sairastaa ja kilpaurheilusta haaveilevan nuoren tie ei ole helppo. Ihan niin kuin algebrankin kanssa, lapsi tietää mitä haluaa ja valmistautuu kilpatiimin koetansseihin. Viime vuonna se melkein pääsii tiimiin ja on sen jälkeen tehnyt tarmolla työtä tämän kevään pääsykokeisiin tähdäten. Syksyn ja talven se tanssi neljästä kuuteen tuntia viikossa studiolla ja päälle viisi tuntia viikossa koulussa. Nyt kun myös tanssi on siirtynyt videopuheluksi on tunteja seitsemän viikossa. Maanantaisin lihaskuntoharjoittelu ja lyrical, tiistaina broadway ja jazz, keskiviikkoisin baletti, torstaina hiphop ja perjantaisin contemporary. Kaiken tämän jälkeen tavoitteena on päästä hiphopin kilpatiimiin, muihin ei rahkeet riitä vaikka halua ehkä olisikin. Pääsykoekaudella kaikki tunnit videoidaan ja lisäksi jokainen tanssija lähettää kilpatiimin vetäjille pääsykoevideon jokaisesta tanssityylistä missä toivoo kilpailevansa.

 

Kesällä lapsi ajatteli kirjoittavansa kirjan. Siis tanssin ja matematiikan ohella.



 

Salaa huokaisen helpotuksesta että pojille riittää, ainakin toistaiseksi, vähempi. Toisaalta Tättiskin oli neljännen luokan keväällä vasta aloittelemassa tanssia ja koulukin meni vähän olankohautuksella. Ollipolli vetäytyy viikoittain karatetunnilleen ja käy isänsä kanssa päivittäin pyöräretkellä. Lapsi joka vielä keväällä harjoitteli pyöräilyä ajatuksentasolla terapiassa, on kasvattanut pyöräretken nopeasta korttelin ympäri pyörähtämisestä yli kymmenen kilometrin lenkkeihin. Kentsu taas, on edelleen tyytyväinen ihan ilman sen kummempia harrastuksia kuin legoilla rakentelu ja mun mukana metsissä samoilu. Se ei halua tanssia sen enempää kuin pelata jalkapalloa, koripalloa, pallopalloa, pesäpalloa, tennistä tai mitään muutakaan palloa. Sitä ei kiinnosta yhtään enempää myöskään kuvataide, leipominen, ruuanlaitto tai puutarhanhoito.

 

Ääripäästä toiseen siis. Siinä missä yhtä lapsista ajaa jonkinlainen sisäinen palo ja loputon kunnianhimo, asustaa meillä myös rento elämäntaiteilija, joka uskoo siihen että kaikki järjestyy vähän vähemmälläkin.




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

koulushoppailua amerikan malliin (osa 1)

Silloin joskus kauan aikaa sitten… siis oikeesti kauan aikaa sitten olin aloittelemassa abivuotta Helsingissä. Kukaan ei puhunut mistään muusta kuin kirjoituksista ja ehkä yliopistosta. Siinä opinahjossa jota minä kävin oli silloin 80-luvun loppupuolella olemassa tasan yksi yliopisto. Ihan jokainen meistä oli jatkamassa opintojaan Helsingin Yliopistossa, sitten kun sinne joskus pääsisi. Ainakin siltä se silloin tuntui. Todellisuudessa moni jatkoi lukiosta Helsingin Yliopistoon, muutama piti välivuoden tai kaksi. Joku luki ensin itsensä yo-merkonomiksi, muutama haki lastentarhanopettajaopistoon ja kai kaksi uskalsi lähteä pois Helsingistä. He lähtivät Mikkeliin opiskelemaan MBA-tutkintoa.  Tänä syksynä oma tyttäreni aloittaa täällä viimeistä vuottaan high schoolissa. Oikeasti hän opiskelee pian jo toista vuotta collegessa ja tulee valmistumaan lukiosta kädessään myös Associates Degree. Associate's Degree on Yhdysvalloissa tarjottava kaksivuotinen korkeakoulututkinto, jota suoritetaa...

Oodi Julkiselle Opetukselle

Mikä jakaa ihmisiä enemmän kuin näkemys koulusta ja koulutuksesta? Täällä tiikeriäitien ja helikopterivanhempien luvatussa ihmemaassa, on tällainen suomalainen vanhempi, jonka mielestä lapset saa opiskella just mitä lystäävät (ainakin melkein) vähän kummajainen. Ei pelkästään kummajainen toisten vanhempien mielestä, vaan myös lasten ja nuorten silmissä. Outo on sellainen äiti, jonka lapsi voi ihan rauhassa valita valinnaisensa itse, opiskelkoon vaan teatterilavastusta tai keittämisen kemiaa. Kaikkea kannattaa kokeilla! Suomalaisen koulujärjestelmän kasvattina en koskaan oikeastaan edes harkinnut yksityiskoulua meidän lapsukaisille. Päinvastoin, huokaisin helpotuksesta kun kaksi kolmesta pääsi jopa kunnalliseen, ilmaiseen eskariin ja vain yhden eskarista jouduttiin maksamaan. Samoihin aikoihin opin myös ettei yksityiskouluilla ole täällä velvollisuutta järjestää erityisopetusta ja siksi moni yksityiskoulu viisaasti valitsee oppilaikseen ne joilla ei ole erityisen tuen tarvetta. Erikseen...

kuin Harry Potterissa

- Kävitkö kotona viikonloppuna? - Kävin, tulin eilen illalla takaisin. - Miltä sodan runtelemassa Portlandissa näytti? - Oli pelottavaa! Naapurissa oli vuohijoogaa ja donitsi kauppaan oli törkeä jono.  Naurua, mutta naurun takana asuu myös huoli.  - Joko kuulit mitä ”SE” sanoi tänään? - En lue enää uutisia, tulen liian vihaiseksi… tai surulliseksi. - En minäkään. Tai, eilen luin ja itkin. Päätin taas olla lukematta. - Joko otit Covid rokotteen? - Joo. Otin. Ostin samalla Tylenolia (parasetamolia) tukeakseni omaa sisäistä autistiani.  Seurue remahtaa nauruun opettajainhuoneessa ja tunnelma kevenee taas. Keskustelu siirtyy vesisateeseen ja syksyyn ja kissoihin.  Minä luen edelleen uutisia, luen niitä useammasta lähteestä, täältä ja Euroopasta. Luen liberaaleja ja konservatiivisia uutisia. Usein pudistelen päätäni ja huokaan, mietin että miten oikeasti voi olla näin hullua tässä maassa. Virnistän kun rauhanpalkinto menee sivu suun. Tuuletan opettajakolleegoiden kanssa, ...