Siirry pääsisältöön

driven - kunnianhimoinen



Tättis ilmoitti jo vuodenvaihteen jälkeen että hänen ajatuksensa on siirtyä matematiikasta algebraan syksyllä. En miettinyt asiaa sen enempää, nyökkäsin ja sanoin kai että selvä. Mikä minä olen sanomaan mitä se valitsee, kunhan ei pelkkää joogaa, tanssia ja mietelauseita, niillä kun voi olla vähän haastavaa tähdätä sinne lääkikseen minne se on ollut menossa jo vuosia, eikä sitä porttia kannata sulkea vaikka mieli ehtiikin ehkä vielä muuttumaan.

 

Algebra ja valinnaisaineet painuivat jonnekin vähemmän tärkeiden asioitten lokeroon kun koulunkäynti muuttui etäkouluksi maaliskuun alussa. Nettisovellusten ja pilvipalveluiden mukana poikien koulunkäynnistä tuli tärkeämpää, olihan niillä enemmän haasteita neidin suorittaessa koulutehtävänsä vartissa ja niittäessä arvostelusivustolle edelleen kymppejä. Kertaalleen laitoin Tättiksen kotitalousopettajalle sähköpostia kun tehtävänanto oli tehdä itse pastaa, siis tehdä eikä vaan keittää. Kieltäydyin kaivamasta pastakonetta kaapin uumenista ja sadattelin että ensi viikolla ne sitten kalastaa itse lohen ja pyytää merralla hummereita. Itse tehdyn pastan sijaan se teki lopulta meille pizzaa.

 

Vasta viime viikolla, kun koulu laittoi meille sen sähköpostin että Tättis saa siirtyä syksyllä algebraan mulle alkoi hahmottua minkälaisesta valinnasta oli kysymys. Laitoin nuoren naisen lukemaan sen kymmenen kilometrin mittaisen sähköpostin ja se oli edelleen vakuuttunut siitä että tämä on hänen tulevaisuutensa. Täsmensin vielä uudestaan ja kysyin onko se nyt ihan varma? Oli se. Mun kaksitoistavuotiaani oli sitä mieltä että hän ihan ilolla kahlaa seitsemännen luokan matematiikan kesällä ja vähän kahdeksattakin luokkaa, voidakseen siirtyä suoraan lukiomatematiikkaan syksyllä. Mietin onko se liikaa ja liian pian mutta tyttö vakuuttaa että valinta on oikea. Puhun matematiikanopettajan kanssa pitkään puhelimessa ja päätös on tehty. Vanhempana haluaisin ehkä vähän jarrutella, antaa aikaa olla lapsi ja nuori, ehtineehän se myöhemminkin. Loppupeleissä valinta on kuitenkin lapsen.



 

Tiistai-iltana istun koneen ääressä sen saman nuoren naisen kanssa kuuntelemassa selostusta tanssitiimin pääsykokeista. Viikon se on jo tanssinut turvonneella polvella teipin ja kipulääkkeitten turvin, hoitona jäähaude tanssitunnin jälkeen. Juuri nyt ei voi sairastaa ja kilpaurheilusta haaveilevan nuoren tie ei ole helppo. Ihan niin kuin algebrankin kanssa, lapsi tietää mitä haluaa ja valmistautuu kilpatiimin koetansseihin. Viime vuonna se melkein pääsii tiimiin ja on sen jälkeen tehnyt tarmolla työtä tämän kevään pääsykokeisiin tähdäten. Syksyn ja talven se tanssi neljästä kuuteen tuntia viikossa studiolla ja päälle viisi tuntia viikossa koulussa. Nyt kun myös tanssi on siirtynyt videopuheluksi on tunteja seitsemän viikossa. Maanantaisin lihaskuntoharjoittelu ja lyrical, tiistaina broadway ja jazz, keskiviikkoisin baletti, torstaina hiphop ja perjantaisin contemporary. Kaiken tämän jälkeen tavoitteena on päästä hiphopin kilpatiimiin, muihin ei rahkeet riitä vaikka halua ehkä olisikin. Pääsykoekaudella kaikki tunnit videoidaan ja lisäksi jokainen tanssija lähettää kilpatiimin vetäjille pääsykoevideon jokaisesta tanssityylistä missä toivoo kilpailevansa.

 

Kesällä lapsi ajatteli kirjoittavansa kirjan. Siis tanssin ja matematiikan ohella.



 

Salaa huokaisen helpotuksesta että pojille riittää, ainakin toistaiseksi, vähempi. Toisaalta Tättiskin oli neljännen luokan keväällä vasta aloittelemassa tanssia ja koulukin meni vähän olankohautuksella. Ollipolli vetäytyy viikoittain karatetunnilleen ja käy isänsä kanssa päivittäin pyöräretkellä. Lapsi joka vielä keväällä harjoitteli pyöräilyä ajatuksentasolla terapiassa, on kasvattanut pyöräretken nopeasta korttelin ympäri pyörähtämisestä yli kymmenen kilometrin lenkkeihin. Kentsu taas, on edelleen tyytyväinen ihan ilman sen kummempia harrastuksia kuin legoilla rakentelu ja mun mukana metsissä samoilu. Se ei halua tanssia sen enempää kuin pelata jalkapalloa, koripalloa, pallopalloa, pesäpalloa, tennistä tai mitään muutakaan palloa. Sitä ei kiinnosta yhtään enempää myöskään kuvataide, leipominen, ruuanlaitto tai puutarhanhoito.

 

Ääripäästä toiseen siis. Siinä missä yhtä lapsista ajaa jonkinlainen sisäinen palo ja loputon kunnianhimo, asustaa meillä myös rento elämäntaiteilija, joka uskoo siihen että kaikki järjestyy vähän vähemmälläkin.




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

tikapuita ylös maailmassa

Kulunut viikko on epäilemättä ollut haastavin. Siis haastavin sen jälkeen kun aloitin lokakuun 12. päivän aamuna orientaatiolla. On torstai-ilta ja tällä viikolla minä olen soittanut satoja puheluita, ottanut vastaan kymmeniä puhelinvastaajaviestejä, vastannut tsiljoonaan puheluun, käynyt läpi 31 uuden potilaan sisäänotto- haastattelua. Sivussa olen hoitanut normiajanvarausta ja soitellut ihmisille (150) muistuttelupuheluita erilaisita operaatioista, lääkäriajoista, verikokeista ja kuvantamistapahtumista.... unohdinko mainita että mulla on keuhkoputkentulehdus, infektioastma ja työpäivän keskimitta on ollut vajaat kymmenen tuntia. Keskiviikkona kai, totesin esimiehelleni että saatan ehkä karata. Ai, mihin – se kysyi, enkä osannut vastata. Vastasin sen sijaan seuraavasti; ”Kysyit multa taannoin kuinka mä kestän jatkuvia keskeytyksiä työssä, ja silloin sanoin että hyvin. Tänään väittäisin että olen lähestymässä takarajaa, kun puran puhelimesta kymmenen viestiä ja ennen kun...

rokotukset ei oo mikään uskon asia

Istun puolitietoisesti muurahaispes ään. Maailmassa kasvaa uusi sukupolvi vanhempia. Maailmassa kasvaa uusi sukupolvi vanhempia, niitä jotka eivät ole nähneet mitä tapahtuu jos lapsi sairastuu polioon. Niihin jotka eivät tiedä että tuhkarokko on vaarallinen sairaus. Niihin jotka eivät tiedä että vihurirokkoon tai sikotautiin voi kuolla. Niihin jotka uskovat että rokotukset ovat vaarallisia, ja että maailma olisi parempi ilman. Niihin jotka eivät enää tiedä minkälainen maailma oli ennen. Niihin joilla on varaa olla rokottamatta, vai onko? vaccine infographic created by Leon Farrant Kuinka monta kertaa multa on kysytty että tiedänkö rokotteitten aiheuttavan autismia? Kuinka monta kertaa olen vastannut etten tiedä. Kuinka monta kertaa olen kertonut ettei se ole totta. Tuhkarokkoepidemia alkoi huvipuistosta. Se alkoi sieltä minkä pitäisi olla ”the happiest place on earth.”  Siinä on jotakin kornia. Siis siinä, että se lähti just sieltä. Tosiasiassa on enemmän kuin ...

rahat on loppu, mutta myydään volvo

Hesarin kolumnisti ravistelee suomalaisia amerikasta käsin. Tällä kertaa aiheena oli peruskoulu. Kommenttikentässä ollaan takajaloillaan ja pyritään dissaamaan kolumnistin kirjoitusta oikealta ja vasemmalta, osa kutsuu suoraan jopa idiootiksi. Välissä muutama kannustaa ja tukee. Jokainen ulkosuomalainen tietää ihan hyvin ettei suomalaisen yhteiskunnan epäkohtiin saa puuttuua ulkoa käsin. Ei vaikka joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle. Vain suomessa asuva suomalainen saa arvostella suomen terveydenhuoltoa, koululaitosta tai verotusta. Ulkosuomalaisen tulee kiittää ja kumartaa, ymmärtää että on lottovoitto syntyä Suomeen. Vaan onko se ihan oikeasti lottovoitto? Miksi niin moni lähtee? Miksi niin moni niistä lähtijöistä palatessaan päättää lähteä uudestaan; ”heti kun vaan voi!” Miksi niin moni lähtijöistä tietää jo lähtiessään ettei aio palata? Miksi ulkosuomalainen ei halua asua Suomessa, vaan tyytyy kärräämään lomiltaa mukanaan kalliita desingnesineitä ja vaatteita? Miksi?...