Siirry pääsisältöön

driven - kunnianhimoinen



Tättis ilmoitti jo vuodenvaihteen jälkeen että hänen ajatuksensa on siirtyä matematiikasta algebraan syksyllä. En miettinyt asiaa sen enempää, nyökkäsin ja sanoin kai että selvä. Mikä minä olen sanomaan mitä se valitsee, kunhan ei pelkkää joogaa, tanssia ja mietelauseita, niillä kun voi olla vähän haastavaa tähdätä sinne lääkikseen minne se on ollut menossa jo vuosia, eikä sitä porttia kannata sulkea vaikka mieli ehtiikin ehkä vielä muuttumaan.

 

Algebra ja valinnaisaineet painuivat jonnekin vähemmän tärkeiden asioitten lokeroon kun koulunkäynti muuttui etäkouluksi maaliskuun alussa. Nettisovellusten ja pilvipalveluiden mukana poikien koulunkäynnistä tuli tärkeämpää, olihan niillä enemmän haasteita neidin suorittaessa koulutehtävänsä vartissa ja niittäessä arvostelusivustolle edelleen kymppejä. Kertaalleen laitoin Tättiksen kotitalousopettajalle sähköpostia kun tehtävänanto oli tehdä itse pastaa, siis tehdä eikä vaan keittää. Kieltäydyin kaivamasta pastakonetta kaapin uumenista ja sadattelin että ensi viikolla ne sitten kalastaa itse lohen ja pyytää merralla hummereita. Itse tehdyn pastan sijaan se teki lopulta meille pizzaa.

 

Vasta viime viikolla, kun koulu laittoi meille sen sähköpostin että Tättis saa siirtyä syksyllä algebraan mulle alkoi hahmottua minkälaisesta valinnasta oli kysymys. Laitoin nuoren naisen lukemaan sen kymmenen kilometrin mittaisen sähköpostin ja se oli edelleen vakuuttunut siitä että tämä on hänen tulevaisuutensa. Täsmensin vielä uudestaan ja kysyin onko se nyt ihan varma? Oli se. Mun kaksitoistavuotiaani oli sitä mieltä että hän ihan ilolla kahlaa seitsemännen luokan matematiikan kesällä ja vähän kahdeksattakin luokkaa, voidakseen siirtyä suoraan lukiomatematiikkaan syksyllä. Mietin onko se liikaa ja liian pian mutta tyttö vakuuttaa että valinta on oikea. Puhun matematiikanopettajan kanssa pitkään puhelimessa ja päätös on tehty. Vanhempana haluaisin ehkä vähän jarrutella, antaa aikaa olla lapsi ja nuori, ehtineehän se myöhemminkin. Loppupeleissä valinta on kuitenkin lapsen.



 

Tiistai-iltana istun koneen ääressä sen saman nuoren naisen kanssa kuuntelemassa selostusta tanssitiimin pääsykokeista. Viikon se on jo tanssinut turvonneella polvella teipin ja kipulääkkeitten turvin, hoitona jäähaude tanssitunnin jälkeen. Juuri nyt ei voi sairastaa ja kilpaurheilusta haaveilevan nuoren tie ei ole helppo. Ihan niin kuin algebrankin kanssa, lapsi tietää mitä haluaa ja valmistautuu kilpatiimin koetansseihin. Viime vuonna se melkein pääsii tiimiin ja on sen jälkeen tehnyt tarmolla työtä tämän kevään pääsykokeisiin tähdäten. Syksyn ja talven se tanssi neljästä kuuteen tuntia viikossa studiolla ja päälle viisi tuntia viikossa koulussa. Nyt kun myös tanssi on siirtynyt videopuheluksi on tunteja seitsemän viikossa. Maanantaisin lihaskuntoharjoittelu ja lyrical, tiistaina broadway ja jazz, keskiviikkoisin baletti, torstaina hiphop ja perjantaisin contemporary. Kaiken tämän jälkeen tavoitteena on päästä hiphopin kilpatiimiin, muihin ei rahkeet riitä vaikka halua ehkä olisikin. Pääsykoekaudella kaikki tunnit videoidaan ja lisäksi jokainen tanssija lähettää kilpatiimin vetäjille pääsykoevideon jokaisesta tanssityylistä missä toivoo kilpailevansa.

 

Kesällä lapsi ajatteli kirjoittavansa kirjan. Siis tanssin ja matematiikan ohella.



 

Salaa huokaisen helpotuksesta että pojille riittää, ainakin toistaiseksi, vähempi. Toisaalta Tättiskin oli neljännen luokan keväällä vasta aloittelemassa tanssia ja koulukin meni vähän olankohautuksella. Ollipolli vetäytyy viikoittain karatetunnilleen ja käy isänsä kanssa päivittäin pyöräretkellä. Lapsi joka vielä keväällä harjoitteli pyöräilyä ajatuksentasolla terapiassa, on kasvattanut pyöräretken nopeasta korttelin ympäri pyörähtämisestä yli kymmenen kilometrin lenkkeihin. Kentsu taas, on edelleen tyytyväinen ihan ilman sen kummempia harrastuksia kuin legoilla rakentelu ja mun mukana metsissä samoilu. Se ei halua tanssia sen enempää kuin pelata jalkapalloa, koripalloa, pallopalloa, pesäpalloa, tennistä tai mitään muutakaan palloa. Sitä ei kiinnosta yhtään enempää myöskään kuvataide, leipominen, ruuanlaitto tai puutarhanhoito.

 

Ääripäästä toiseen siis. Siinä missä yhtä lapsista ajaa jonkinlainen sisäinen palo ja loputon kunnianhimo, asustaa meillä myös rento elämäntaiteilija, joka uskoo siihen että kaikki järjestyy vähän vähemmälläkin.




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän