miten meistä tuli amerikkalaisia

Helsingistä Seattleen

Helsinki-Vantaan lentoasemalla on hiljaista. On varhainen aamu ja me jonotetaan lähtöselvitykseen neljän matkalaukun ja kolmen eläinlaatikon kanssa. Jännittää ja väsyttää yhtäaikaa, takana on huonosti nukuttu yö patjalla tyhjässä asunnossa. Koti Lauttasaaressa on tyhjennetty, avaimet jätetty ystäville, auto on myyty ja tavarat seilaavat kontissa jossakin maailman merillä matkalla uuteen kotiin. Lähtöselvityksessä virkailija kysyy äänekkäästi toiselta virkailijalta että ei kai noi meille ole tulossa osoittaen meitä. Kauhu hiipii pitkin selkärankaa ja mietin että tänhän piti olla selvä, SAS ei ottaisi kolmea eläintä samalle lennolle, mutta KLM oli luvannut ottaa...laatikoissa on kaksi kissaa ja nelikuinen koiranpentu, ja minähän en niitä jättäisi odottelemaan seuraavaa lentoa. Lopulta me ollaan kuitenkin kaikki onnellisesti lentokoneessa, katson kun ne lastaa pakkasaamussa meidän lapset viimeiseksi ja lentoemäntäkin tulee kertomaan että kyydissä ovat. On joulukuu 2002.

Mt Rainier on yksi osavaltion seitsemästä tulivuoresta. 

Mutta miten tähän on päädytty, tähän joulukuiseen aamuun ja alkavaan seikkailuun. Matka lentokentälle kesti vuosia ja alkoi Kaliforniasta vuonna 1995, meidän ekasta yhteisestä matkasta Yhdysvaltoihin ja yhteisestä päätöksestä lähteä maailmalle. Ihan sama mihin, kunhan jonnekin lähdetään. Siitä hetkestä kaikki tähtäsi tähän, ulkomaille lähtemisestä tuli jonkinlainen punainen lanka. Meidän piti ensin lähteä Hollantiin, sitten Kaliforniaan ja sen jälkeen tuli se kolmas kerta toden sanoo hetki kun saatiin vihiä mahdollisuudesta lähteä joko Teksasiin tai Seattleen. Seattlesta tiesin lähinnä että se on jossakin länsirannikolla, musiikkia ja huumeita – en muuta. Teksasissa oli Nokialla iso konttori ja valtavasti suomalaisia siihen maailmanaikaan, valitsimme Seattlen. Fredde haki paikkaa ja me jäätiin odottamaan. Ei kuulunut mitään kuukausiin, me ajateltiin että ohitse meni tämäkin, että olis varmaan pitänyt yrittää sitä Teksasia. Silloin ei vielä tiedetty että tässä maassa työpaikkaprosessit saattaa hyvinkin viedä kuukausia. Niinpä lokakuisena iltana tuli puhelu Amerikasta, työhaastattelu olisi seuraavalla viikolla Helsingissä. Joulukuussa me istuttiin lentokoneessa matkalla Seattleen, passit ja viisumit tiukasti kourassa ja samassa nivaskassa tukku eläinlääkärintodistuksia ja osoite väliaikaiseen asuntoon.

Me ollaan siellä vasemmassa yläkulmassa, Kanadan kainalossa.
Monelle suomalaiselle Washington on se toinen Washington.

Toisin kuin ne kaikki muut, tai siltä meistä ainakin tuntui, me ei oltu ekspatteja – lähetettyjä työntekijöitä – vaan meillä oli paikallinen sopimus johon ei kuulunut kaiken kattavia vakuutuksia, vuokra-asuntoa ja lomamatkoja Suomeen. Me saatiin relotyyppi kahdeksi päiväksi ja sen kahden päivän aikana piti avata pankkitili, hoitaa ajokortti ja löytää asunto. Budjetti oli rajallinen, vuokra kun piti maksaa ihan itse.

Meillä on täällä ihan oma vesiputouskin. Snoqualmie Falls on ne Twin Peaks tv-sarjan vesiputoukset. 

Asunto löytyi Redmondin keskustasta, vajaat 25km Seattlesta ja 18km Fredden työpaikasta, olkoonkin että Seattle oli länteen ja työpaikka pohjoiseen. Redmond vuonna 2002 oli aika kaukana vuoden 2020 Redmondista. Turvallinen alue toki silloinkin mutta matkaa nykyisen lempinimen ”Rich Redmond” saamiseen oli paljon. Kaupungin keskusta oli sanalla sanoen rähjäinen, ruma ja kannusti lähinnä ajamaan nopeasti lävitse. Meidän uutta ja kaunista rivaria vastapäätä oli kunnan tukemia asuntoja joissa tuntui jokaisessa asuvan pitkälti toistakymmentä meksikolaista ja saman kadun päässä oli vuokrataloyhtiö jossa asui lisää enemmän tai usein vähän vähemmän laillisia meksikolaisia puutarhureita, hotellityöntekijöitä ja pikaruokapaikkojen kassoja. Rehellistä työtä tekeviä ihmisiä kuitenkin eikä meidän nurkilla koskaan tapahtunut mitään jännää. Aamulla puutarhurit lähtivät matkaan avolavoineen, haravoitten hypätessä ilmaan hidasteen kohdalla meidän makuuhuoneen ikkunan alla ja iltapimeällä sama toistui toiseen suuntaan. Näitten vuosien asuntojen arvonnousu on ollut 184.54% ja tähän mahtuu mukaan asuntojen hintakuplan puhkeaminen 2009 ja lama.

Viini... Washingtonin osavaltio on Yhdysvaltain toiseksi suurin viinintuottaja. 

Mä tein töitä ensin vapaaehtoisena pyyhkeenviikkaajana YMCA:n kuntosalilla ja kun viimeinkin sain työluvan sain sieltä työpaikan. Olin YMCA:lla töissä kunnes jäin sieltä kotiin Tättiksen syntyessä 2008 keväällä. Aina välillä me oltiin muuttouhan alla ja mä opin suhtautumaan rauhallisesti muuttojen kariutuessa erilaisista syistä yksitellen. Me ei koskaan lähdettykään Dallasiin, Atlantaan, Kansasiin ja lopulta New Yorkiin. New Yorkiin lähtö oli niin lähellä että etsittiin sieltä jo asuntoakin.

Oregonin rannikko on ollut meille rakas lomailukohde jo kauan.

Me asuttiin meidän ensimmäisessä asunnossa vuosia ja muutettiin vasta syksyllä 2007 kun Tättis ilmoitti tulostaan. Asuntojen hinnat oli tähtitieteellisiä ja vuokramarkkinakin sen verran lämmin että asuntoa hakiessa omistaja ilmoitti ettei kannata vaivaantua jos ei ole pitkää listaa erilaisia vaatimuksia täyttäviä kohtia. Valtaosa vuokralle tarjotuista asunnoista meidän hintaluokassa oli ihan kamalia ja useimmiten me jatkettiin matkaa käymättä edes sisällä. Onni kuitenkin potkaisi ja me löydettiin pieni vastaremontoitu omakotitalo kivalta alueelta. Meitä ei haitannut että takapiha osoittu suoraan ruokakaupan lastauslaiturille, ei ennen kuin me tajuttiin että ne kuorma-autot on aika kovaäänisiä, samoin kuin lastauslaituria pitkin vedettävät rullakot. Sijainti oli kuitenkin meille loistava sillä Fredde oli vaihtanut työpaikkaa ja työmatka uudesta kodista oli nopea ja kivuton. Vuokraisäntä osoittautui sangen omistushaluiseksi ja hiippaili pihalla kurkkimassa meille sisään siinä pelossa että me tuhotaan sen talo. Fredde ei viihtynyt uudessa työpaikassaan sillä työ jonka piti sisältää satunnaista matkustamista osoittautui hommaksi jossa mies käytännössä asui Kentuckyssa ja kävi kotona viikonloppuisin, mun työpaikka oli onneksi tässä vaiheessa Seattlen keskustassa ja pääsin sinne kohtuullisen kätevästi julkisilla, mutta meistä ei ollut asumaan Issaquahissa. Fredde vaihtoi työpaikkaa ja nyt sen työ oli Redmondissa, siellä missä me asuttiin ennen ja työmatka venähti helposti ruuhkassa melkein tuntiin.

Täällä meidän Tättis oli leirillä viime kesänä. 

Nousukausi oli kuitenkin parhaimmillaan eikä meillä ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia palata Redmondiin. Asuntokupla puhkesi, alkoi lama ja jokainen päivä kun Freddellä oli töitä alkoi tuntumaan lottovoitolta. Minä olin kotona Tättiksen kanssa ja ajelin tunnin jos toisenkin vauvatapaamisiin, muskariin ja ystävien luokse. Tie Issaquahista Redmondiin oli vaarallinen jo silloin ja kertaalleen osuin itsekin ensimmäisten joukossa kolaripaikalle tilanteeseen jossa nainen kuoli auton suistuttua tieltä.

Kesälomalla ystävien mökillä. 

Paluu Redmondiin mahdollistui kun Fredde yhtenä syysaamuna löysi meille tontin rakennuttajalta joka oli kohtuuhintainen. Talot olivat pienempiä kuin monella muulla rakennuttajalla ja finanssikriisin myötä talojen hinnat olivat romahtaneet. Oli viimeinkin meidän hetki ostaa ihan oma koti, meidän jotka olivat lähteneet maailmalle mukanaan enemmän velkaa kuin mitään muuta. Meidän joiden vuokraa ei koskaan ollut maksanut työnantaja.

Retkellä saaristossa helmikuussa 2018.

Me rakennettiin talo käytännössä keskelle metsää, alueelle josta kukaan ei jouluna 2009 tiennyt tultaisiinko sitä koskaan rakentamaan loppuun. Lama oli syvimmillään ja asuntokauppa täysin seisahduksissa pankkien suljettua rahahanansa. Me oltiin samana syksynä saatu kansalaisuus ja meistä oli tullut amerikkalaisia.

Me rakennettiin talo keskelle metsää... näin metsään ja oikeesti tänäpäivänä ihan taajama-alueelle.
Tämä kuva on meidän pihanurmikolta, onneksi nää tyypit on aika leppoisia. 

Meidän koti. Aika usein meiltä kysytään koska me muutetaan. Ei me muuteta. Tämä on meidän koti. Tämä on se talo jossa lapset on kasvaneet, missä niitten kaverit on naapurissa ja ne voi leikkiä ulkona ilman aikuisen valvontaa. Meillä on metsä vaellusreitteineen, loistavat koulut ja talo joka täyttää meidän tarpeet oikein hyvin vaikka pieni onkin. Vuosien myötä alakerran kokolattiamatto on vaihtunut parkettiin. Yläkerran matto on vaihdettu uuteen, seiniä on maalattu ja Tättiksen huoneesta on tullut jannujen huone. Läheisessä ruokakaupassa törmään tuttuihin sillä intensiteetillä että muu perhe kysyy aina välillä että voisinko mä jäädä autoon ettei koko ajan tarttis pysähtyä juttelemaan jonkun kanssa.

Seattle - minun kaupunkini. 

Suuremmassa mittakaavassa meistä on tullut seattlelaisia. Tämä kaupunki kaikkine haasteineen ja ongelmineen on rakas, vähintään yhtä rakas kuin Helsinki. Tämä on meidän koti kaikkine kummallisuuksineen tai ehkä juuri siksi.

Meidän koti ei mahdu tälle kartalle ja Seattlesta katsottuna me asutaan kaukana maaseudulla.
Maaseudulta katsottaessa me ollaan tällaisia kummallisia teknologiahippejä joilla on aivan liikaa rahaa. 

Tämä kirjoitus sai alkunsa Miian blogikirjoituksesta Gran Canarialta