Siirry pääsisältöön

Ella Baker Black Bears


Kotona on ihan hurjan hiljaista. Paljon hiljaisempaa kuin äsken koululla. Tuntui kummaliselta tulla koululta kävellen kotiin ja vielä oudommalta tuntui olla yksin kotona kahdentoista viikon tauon jälkeen. Kaksitoista viikkoa lasten kanssa. Kaksitoista viikkoa aamusta iltaan ja illasta aamuun. Ja nyt, nyt ne on koulussa. Tossa ihan kivenheiton päässä, niin lähellä että kävellen pääsee nopeammin kuin autolla vaikkei matkalla ole edes yhtään oikeaa risteystä.

Kävellen kouluun ensimmäistä kertaa.


Me mentiin aikaisin. Varttia ennen kuin sinne sai edes mennä koska lupasin olla mukana vanhempainyhdistyksen aamukahvitilaisuudessa. Ei me silti oltu ensimmäisiä. Siellä niitä oli jo vanhempineen jonossa. Jonossa oman opettajan nimen kohdalla vanhempien kuvatessa ensimmäistä kouluaamua. Sisällä rehtori piti opettajille hengennostatustilaisuutta ja me vanhempainyhdistyksen hallituksen jäsenet katettiin niitä aamusumppeja vanhemmille. Kahvit lahjoitti Starbucks. Pullat läheinen ruokakauppa. Koulun kello ei soi, sitä ei kai vielä ole kytketty. Ovet avataan ja lapset tulee luokkakerrallaan pääovista sisään, rehtori heittää jokaiselle yläfemmat ovella. Mietin että sen käsi on varmaan kipeenä 434:n läpsyn jälkeen. Minä kuvaan. Kahvitilaisuudessa puhuu ensin rehtori ja sitten hallituksen puheenjohtaja. Mä kättelen kymmeniä ihmisiä enkä edes yritä muistaa kaikkien nimiä. En edes yritä vaikka moni yhdistää kasvot ja nimen ensimmäistä kertaa: ”Heeei! Mä tiedän kuka sä oot! Sä oot se kiinteistövälittäjä!” – Joo niin oon, mukavaa tutustua! Minkäikäiset lapset sulla on? Teki mieli hiipiä yläkertaan kurkkaamaan miltä elämä näyttää kolmasluokkalaisten oranssissa siivessä ja viitosten keltaisessa tilassa.

Rehtori ja pikkuisten kindereitten opettaja. Koulun piha on vielä "vähän" vaiheessa. 


Kotona on ihan hurjan hiljaista. Minä ja Martta. Juttelen koiran kanssa. Keitän kupin kahvia. Huokaisen ja kuuntelen hiljaisuutta. Vedän sitä syvälle sisään samalla kun istun alas työpöydän ääreen. Muutama työjuttu ja sen jälkeen sähköpostikavalkadi koululle... Tättiksen opettaja, erityisopettaja ja liikunnanopettaja. Kentsun opettaja ja erityisope ja puheterapeutti. Ollipollin opettaja. Ja heti perään se kierros missä pyydetään anteeksi kaikkia niitä tulevia päiviä kun yksi kolmesta on poissa koulusta joko väliaikaisesti tai koko päivän. Tämä härdelli alkaa heti huomenna yhdellä terapialla, jatkuu leikkauksella ja toisella leikkauksella. 

Meidän koulun maskotti on vielä vailla nimeä. Ella Baker Black Bear.


Niissä ensimmäisissä viesteissä kerron meidän lapsista. Kerron minkälaisia ne on, mistä ne tykkää ja mitä on niitten haasteet. Minkälaisia tavoitteita meillä vanhemmilla on tälle vuodelle, mitä opettajan olisi hyvä tietää. Puhun siitä mistä ollaan tultu ja minne matkalla. Kerron tarkkavaisuushäiriöstä, auhdituksesta, autismista. Ollipolli halusi että kirjoitan pakko-oireisestahäiriöstä, että opettaja tietää miksi, ymmärtää. Pyydän etteä Kentsu pääsee välitunnille silloinkin kun tekisi mieli pitää se sisällä - rangaistuksena. Kirjoitan siitä miten Tättis istui rehtorin kanssa koulubussissa ja kuinka se viimesyksynä kieltäytyi menemästä kouluun. 

Leivon pullaa. Ekan koulupäivän välipalaksi. Aamulla pakkasin lounaat ja välipalat. Uusiin laatikoihin, samat vanhat ja tutut eväät.

Vanha tuttu lounas uudessa pakkauksessa. 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän