Siirry pääsisältöön

risat ja niitten kaverit




Koko viikko on mennyt sellaisessa puolittaisessa limbossa. Eka kouluviikko yhdistettynä siihen että yhdellä on leikkaus ja tähystys torstaina tai perjantaina. Kaksi päivää kalenterissa loistelee tyhjyyttään kun kerään kaiken muun  tiistaille ja keskiviikolle, olihan maanantaina pyhäpäivä. Lastensairaalan kirurgisesta yksiköstä ne sentään antoi leikkausajan heti kun leikkauksesta tehtiin päätös, mutta sinne ei nyt tällä kertaa päästy ruuhkan takia ja valtavalla sairaalalla on valtavan sairaalan systeemit. Leikkaukset järjestellään vasta hetki ennen h-hetkeä. Keskiviikko-iltapäivänä saan viimein puhelun leikkausjärjestelijältä. Se kysyy haluanko kenties elämäni takaisin? – No joo, ei siitä olis haittaakaan... Ilmoittautuminen sairaalan kirurgiseen yksikköön on perjantaina kello 10:30. Tanssin pienen riemutanssin saatuani yhden työpäivän lisää.



Perjantaiaamuna annan pienen pojan nukkua lähettäessäni ne kaksi muuta kouluun. Kun se lopulta herää meidän sängystä kauhusta kankeana kannan sen suihkuun, pesen hiukset annan lämpimän veden rauhoittaa lasta. Tuntia myöhemmin Fredde jättää meidän sairaalan pääoven eteen ja me kävellään sisään. Ilmoittautumisessa ei ole jonoa. Ojennan vakuutuskortin ja henkilötodistuksen tiskin ylitse, vastaan muutamaan kysymykseen ja hetken päästä me istutaan odotustilassa. Odotushuoneen pöydällä on kyltti jossa pyydetään että hienotunteisuudesta leikkauspotilaita kohtaan kukaan ei söisi tai joisi mitään. Hautaan haaveet aulan Starbucksin kahvista.

Hetkeä myöhemmin meidän kutsutaan sisään. Sisäänkirjaus tehdään leikkihuoneessa ja sen yhteydessä olevassa pukuhuoneessa vaihdetaan pojan yöpaita sairaalaan pyjamaan. Hoitaja kysyy nuorelta mieheltä minkä värisen pyjaman toinen haluaa. Hoitaja pahoittelee että kirurgi on aikataulusta vähän myöhässä mutta kehoittaa meitä asettumaan taloksi leikkihuoneeseen. Minä neulon ja Kentsu pelaa iPadillään.



Seuraavaksi me tavataan child life specialist. Tämän ihmisen tehtävä on valmistaa lasta leikkaukseen, käydä tulevat tapahtumat läpi lapsen tasoisesti ja vähentää pelkoa. Me katsotaan valokuvia leikkaussalista ja heräämöstä, jutellaan siitä mikä jännittää eniten. Nuorimies sovittaa nukutusmaskia, valitsee siihen tuoksun ja koristelee maskin tarroilla ennen kuin me lähdetään yläkertaan.



Leikkaussalikerroksen leikkihuoneessa mä saan itselleni varusteet leikkaussalia varten, hienon sinisen haalarin ja hatun jotta saan tulla saattamaan pojan leikkuriin ja olla vierellä kunnes toinen on unessa. IV:kin laitetaan vasta kun lapsi nukkuu. Lääkäri käy tervehtimässä ja kertaamassa suunnitelmaa, hän pahoittelee että on puolisentuntia jäljessä aikataulusta. Seuraavaksi anestesiologi käy esittäytymässä ja puhumassa nukutuksesta. Viimeisenä leikkaussalihoitajat käyvät tervehtimässä meitä. Jokainen huoneessa pistäytyjä pyytää mua selittämään omin sanoin mikä on leikkaussuunnitelma jotta varmasti ollaan kaikki samalla asialla. Kerta toisensa jälkeen vastaan että tarkoitus on höylätä kitarisat, tähystää nielu, äänihuulet, henkitorvi ja keuhkot.



Me kävellään yhdessä leikkaussaliin. Tässä kerroksessa on 24 leikkuria. Alakerrassa vielä 10 lisää. Poika hyppää leikkaussalin pöydälle ja ojentaa sovitusti maskinsa anestesiologille. Yksi hoitajista pitää kiinni pojan iPadistä jotta minä voi silitellä pientä miestä. Hetkeä myöhemmin poika nukkuu. Child life specialist kävelee mun kanssa sitä samaa pitkää käytävää takaisin odotushuoneelle. Se kysyy haluanko käydä hakemassa lounasta ja neuvoo mut sinne Starbucksille jota jo katselin haikaillen pari tuntia ajassa taaksepäin.



Olen juuri palannut odotustilaan kun kirurgi pistää päänsä ovesta sisään. Se sanoo että tähystyksessä selvisi että nielurisat ovat myös odotettua isommat, epäsymmetriset ja ahtauttavat hengitystä merkittävästi. Lääkäri kysyy saisko ne poistaa ja lisää samaan hengenvetoon että alkuperäinen suunnitelma siitä että jannu voisi palata kouluun maanantaina siirtyy samalla seuraavan viikon maanantaihin. Vastaan että tottakai ne poistetaan kun jäbä on kerran nukutettu. Kirurgi palaa leikkuriin ja minä kaivan laukusta kalenterin. Siirrän Ollipollin hammaslääkärin, peruutan omat työpalaverit ja yhden koulutuksen. Yritän soittaa Freddelle. Freddeltä tulee tekstari että hän on sairaalan aulassa ja vastaan ohjeilla siitä miten mut löytää.



Kun kirurgi tulee takaisin me käydään läpi leikkauksen kulkua ja sen aikana otettuja kuvia. Me saadaan ohjeet kotihoitoon ja kipulääkitykseen. Seuraava joka pistää päänsä sisään on anestesialääkäri joka sanoo että kaikki sujui hyvin hänenkin näkökulmastaan ja että heräämön hoitaja tulee hakemaan meidät ennen kuin lapsi herää.



Heräämössä on kolme hoitajaa meidän pienelle potilaalle. Me jutellaan nukkuvalle lapselle ja silittelen sen päätä. Unisesti se kysyy joko kaikki on ohi? On ohi. Nieluun sattuu ja hoitaja antaa lisää kipulääkettä. Koska poika on edelleen melko kivulias pyydetään anestesialääkäriltä lupaa lisätä lääkitystä ja ennen kuin meidät siirretään seuraavaan heräämöön on kipu saatu sidettäväksi. Kivun hoito on tärkeä osa toipumista ja kivun pitää pysyä sellaisella tasolla että sen kanssa pystyy olemaan ja elämään. Kipulääkitystä suositellaan jatkamaan ympärivuorokautisesti seuraavat viisi päivää. Meidän mukana kotiin lähtee kolmea kipulääkettä, pahoinvointilääke ja kortisonia, niin ja se nalle joka nimetään leikkaavan lääkärin mukaan Joonataniksi. Kita- ja nielurisat jäävät sairaalaan. 



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän