risat ja niitten kaverit

Koko viikko on mennyt sellaisessa puolittaisessa limbossa. Eka kouluviikko yhdistettynä siihen että yhdellä on leikkaus ja tähystys torstaina tai perjantaina. Kaksi päivää kalenterissa loistelee tyhjyyttään kun kerään kaiken muun  tiistaille ja keskiviikolle, olihan maanantaina pyhäpäivä. Lastensairaalan kirurgisesta yksiköstä ne sentään antoi leikkausajan heti kun leikkauksesta tehtiin päätös, mutta sinne ei nyt tällä kertaa päästy ruuhkan takia ja valtavalla sairaalalla on valtavan sairaalan systeemit. Leikkaukset järjestellään vasta hetki ennen h-hetkeä. Keskiviikko-iltapäivänä saan viimein puhelun leikkausjärjestelijältä. Se kysyy haluanko kenties elämäni takaisin? – No joo, ei siitä olis haittaakaan... Ilmoittautuminen sairaalan kirurgiseen yksikköön on perjantaina kello 10:30. Tanssin pienen riemutanssin saatuani yhden työpäivän lisää.

Perjantaiaamuna annan pienen pojan nukkua lähettäessäni ne kaksi muuta kouluun. Kun se lopulta herää meidän sängystä kauhusta kankeana kannan sen suihkuun, pesen hiukset annan lämpimän veden rauhoittaa lasta. Tuntia myöhemmin Fredde jättää meidän sairaalan pääoven eteen ja me kävellään sisään. Ilmoittautumisessa ei ole jonoa. Ojennan vakuutuskortin ja henkilötodistuksen tiskin ylitse, vastaan muutamaan kysymykseen ja hetken päästä me istutaan odotustilassa. Odotushuoneen pöydällä on kyltti jossa pyydetään että hienotunteisuudesta leikkauspotilaita kohtaan kukaan ei söisi tai joisi mitään. Hautaan haaveet aulan Starbucksin kahvista.

Hetkeä myöhemmin meidän kutsutaan sisään. Sisäänkirjaus tehdään leikkihuoneessa ja sen yhteydessä olevassa pukuhuoneessa vaihdetaan pojan yöpaita sairaalaan pyjamaan. Hoitaja kysyy nuorelta mieheltä minkä värisen pyjaman toinen haluaa. Hoitaja pahoittelee että kirurgi on aikataulusta vähän myöhässä mutta kehoittaa meitä asettumaan taloksi leikkihuoneeseen. Minä neulon ja Kentsu pelaa iPadillään.

Seuraavaksi me tavataan child life specialist. Tämän ihmisen tehtävä on valmistaa lasta leikkaukseen, käydä tulevat tapahtumat läpi lapsen tasoisesti ja vähentää pelkoa. Me katsotaan valokuvia leikkaussalista ja heräämöstä, jutellaan siitä mikä jännittää eniten. Nuorimies sovittaa nukutusmaskia, valitsee siihen tuoksun ja koristelee maskin tarroilla ennen kuin me lähdetään yläkertaan.

Leikkaussalikerroksen leikkihuoneessa mä saan itselleni varusteet leikkaussalia varten, hienon sinisen haalarin ja hatun jotta saan tulla saattamaan pojan leikkuriin ja olla vierellä kunnes toinen on unessa. IV:kin laitetaan vasta kun lapsi nukkuu. Lääkäri käy tervehtimässä ja kertaamassa suunnitelmaa, hän pahoittelee että on puolisentuntia jäljessä aikataulusta. Seuraavaksi anestesiologi käy esittäytymässä ja puhumassa nukutuksesta. Viimeisenä leikkaussalihoitajat käyvät tervehtimässä meitä. Jokainen huoneessa pistäytyjä pyytää mua selittämään omin sanoin mikä on leikkaussuunnitelma jotta varmasti ollaan kaikki samalla asialla. Kerta toisensa jälkeen vastaan että tarkoitus on höylätä kitarisat, tähystää nielu, äänihuulet, henkitorvi ja keuhkot.

Me kävellään yhdessä leikkaussaliin. Tässä kerroksessa on 24 leikkuria. Alakerrassa vielä 10 lisää. Poika hyppää leikkaussalin pöydälle ja ojentaa sovitusti maskinsa anestesiologille. Yksi hoitajista pitää kiinni pojan iPadistä jotta minä voi silitellä pientä miestä. Hetkeä myöhemmin poika nukkuu. Child life specialist kävelee mun kanssa sitä samaa pitkää käytävää takaisin odotushuoneelle. Se kysyy haluanko käydä hakemassa lounasta ja neuvoo mut sinne Starbucksille jota jo katselin haikaillen pari tuntia ajassa taaksepäin.

Olen juuri palannut odotustilaan kun kirurgi pistää päänsä ovesta sisään. Se sanoo että tähystyksessä selvisi että nielurisat ovat myös odotettua isommat, epäsymmetriset ja ahtauttavat hengitystä merkittävästi. Lääkäri kysyy saisko ne poistaa ja lisää samaan hengenvetoon että alkuperäinen suunnitelma siitä että jannu voisi palata kouluun maanantaina siirtyy samalla seuraavan viikon maanantaihin. Vastaan että tottakai ne poistetaan kun jäbä on kerran nukutettu. Kirurgi palaa leikkuriin ja minä kaivan laukusta kalenterin. Siirrän Ollipollin hammaslääkärin, peruutan omat työpalaverit ja yhden koulutuksen. Yritän soittaa Freddelle. Freddeltä tulee tekstari että hän on sairaalan aulassa ja vastaan ohjeilla siitä miten mut löytää.

Kun kirurgi tulee takaisin me käydään läpi leikkauksen kulkua ja sen aikana otettuja kuvia. Me saadaan ohjeet kotihoitoon ja kipulääkitykseen. Seuraava joka pistää päänsä sisään on anestesialääkäri joka sanoo että kaikki sujui hyvin hänenkin näkökulmastaan ja että heräämön hoitaja tulee hakemaan meidät ennen kuin lapsi herää.

Heräämössä on kolme hoitajaa meidän pienelle potilaalle. Me jutellaan nukkuvalle lapselle ja silittelen sen päätä. Unisesti se kysyy joko kaikki on ohi? On ohi. Nieluun sattuu ja hoitaja antaa lisää kipulääkettä. Koska poika on edelleen melko kivulias pyydetään anestesialääkäriltä lupaa lisätä lääkitystä ja ennen kuin meidät siirretään seuraavaan heräämöön on kipu saatu sidettäväksi. Kivun hoito on tärkeä osa toipumista ja kivun pitää pysyä sellaisella tasolla että sen kanssa pystyy olemaan ja elämään. Kipulääkitystä suositellaan jatkamaan ympärivuorokautisesti seuraavat viisi päivää. Meidän mukana kotiin lähtee kolmea kipulääkettä, pahoinvointilääke ja kortisonia, niin ja se nalle joka nimetään leikkaavan lääkärin mukaan Joonataniksi. Kita- ja nielurisat jäävät sairaalaan.