ihmisen parasta aikaa

Elämä on. Aika ihanaa. 

Tiedättekö että meidän elämä on aika usein melko sekavaa, sellaista kommellusten siivittämää jatkuvaa säätämistä. Mulle se on meidän elämää niin et en aina edes huomaa ennen kuin joku ottaa hihasta kiinni ja sanoo että kyllä teille nyt aina vaan sattuu ja tapahtuu... Niin totuus on tarua ihmeellisempää, ainakin meillä. Kolmen kuukauden sisään on mahtunut taas vähän yhtä sun toista, on selvitelty ja kuivattu vesivahinkoa. Se että edelleen osa lattialistoista on autotallissa, että yhdestä vessasta puuttuu vesipiste ja osasta alakertaa eristeet tuntuu oikeastaan aika pieneltä. Onhan meillä uudet lattiat ja talokin on ihan lämmin. Sit oli se lumi helmikuussa, se joka pysähdytti aika tarkkaan kaiken kahdeksi viikoksi, eikä edelleenkään tiedetä kuinka pitkälle noi on kesällä koulussa. Lumen noin suurinpiirtein poistuttua maisemasta diilattiin koiran vierasesinettä yksi viikonloppu, kolmen eläinsairaalan ja neljän eläinlääkärin voimin ja nyt viimeisimpänä villityksenä meillä on kaikilla sikis. Joo, rokotuksesta huolimatta joku A-virusn H1N1:n mutantti. Tällaista tällä viikolla. Huokaan helpotuksesta ja kumarran taas kerran kiitokset siihen suuntaan ettei mulla ole sellaisia normaaleja työaikoja. Moni katsoo näitä valtavina vastoinkäymisinä, minä kohautan olkapäitäni, olen tottunut. Tällaista meillä aina on. Saa nähdä mitä ensi viikko tuo tullessaan.

Ei tän miehen elämän tähtihetkiä.

Elämä on. Elämä on pieniä hetkiä jotka nostaa hymyn huulille ja niitä hetkiä kun tuntuu turvallisemmalta nauraa kuin itkeä. Itkeäkin saa. Sitten kun tuntuu siltä mutta aika usein nauru on vapauttavaa ja on helpottavaa nähdä komiikkaa tilanteissa.

Niitä pieniä hetkiä joina sydän hymyilee on paljon jos pysähtyy katsomaan. Se on unissaan hymyilevä lapsi, tai se hevonen joka oli taskuparkissa autojen välissä tanssikoulun edessä. Se on se ylpeydestä halkeamaisillaan oleva lapsi joka on saanut opettajalta hyvää palautetta tai ystävä joka huomaa että sählään vähän jokapaikassa ja jättää mieltä lämmittävän kommentin instaan. Joskus se on nauraa kippurassa Fredden kanssa jollekin ihan tyhmälle jutulle ja muistaa että rakkautta on, rakkautta on vielä yli neljännesvuosisadan jälkeenkin.

Tämä sai mut ihan mielettömän hyvälle tuulelle... Audi, Tesla, hevonen, Toyota, BMW... koska miksi ei?

Liian monta kertaa on joku sanonut ettei ikinä kykenis, vois ja pystyis... vastaan että tottakai pystyisit. Ihminen pystyy yllättävän moneen ja paljoon ja vasta jälkikäteen tulee katsottua että kappas, tostakin selvittiin, niin kuin siitä yhdestä norosta silloin ihan tosi kauan sitten, silloin kun jannut oli alle vuoden vanhoja ja me maattiin kaikki keittiön lattialla potemassa. En tiedä miten siitä selvittiin mutta selvittiin. Meillä elämä on aika kaoottista ja sekavaa, mutta kuitenkin helppoa. Meillä on kaikkea mitä tarvitsee. Terveyttä, rakkautta ja riittävästi varallisuutta. Monen haasteet on ihan valtavan paljon suurempia ja ihan hirvittävän paljon vähemmän koomisia. Jokaisessa pilvessä on oma hopeareunuksensa, ihan varmasti on, esimerkiksi nyt on ihan järjettömän mahtavaa että meillä on kaikilla tää tauti yhtäaikaa sen sijaan että oltais kaikki peräkkäin sairaana ja siksi kestäisi taloudessa toista kuukautta. Sekin oli upeeta että koira ei kuollutkaan ja että koiran vakuutus maksoi reilun neljän tuusan laskusta aimolohkareen ja meidän kukkarosta kaivettiin lopulta muutamia hassuja satasia, tässä kohdassa se tuntui pieneltä summalta.

Martta joka toipui hyvin ja melkein jo sulanut lumi.

Muita positiivisia asioita. Jooga tuntuu taas ihan ylettömän kivalta ja hyvältä. Vielä ihanampaa on voida lähteä sinne joogaan ja jättää lapset kotiin odottamaan Freddeä. Olen nähnyt enemmän elokuvia kuin vuosiin. Kiitos lumi ja influenssa. On perjantai-ilta ja meillä on hoidossa kissa, asiakkaan ihana kissa. Mä kun olen sellainen täyden palvelun kiinteistövälittäjä. Meidän lapsilla on sentään kengät jalassa kun ne menee kouluun, toisin kuin yhdellä tyypillä tässä lähipiirissä. Tiedäthän, lapsi saattaa unohtaa kengät ja saapua sukkasiltaan kouluun – sattuuhan sitä, mutta tällä kertaa se en ollut minä.

Hoitokissa nimeltä Kat