Siirry pääsisältöön

yksi, kaksi, KOLME




Joka kolmas nainen on parisuhdeväkivallan uhri ja Suomessa väkivaltaisesti kuollut nainen on useimmiten entisen tai nykyisen kumppaninsa uhri. Kuinka monta kertaa olet lukenut iltapäivälehden lööpistä naisen kuolemasta ja miettinyt että olet turvassa, sehän oli sen mies tai entinen poikaystävä eikä mikään hullu psykopaatti joka vaanii sinua puskassa illalla. Minä olen. Se tuntuu jotenkin turvallisemmalta.

Ajattele että kävelet kadulla ja lähdet laskemaan vastaan käveleviä naisia... Yksi, kaksi, KOLME, yksi, kaksi, KOLME. Voit tehdä saman harjoituksen koulun tai päiväkodin vanhempainillassa, työpaikalla tai illanvietossa. Yksi, kaksi, KOLME. Parisuhdeväkivalta ei katso tuloluokkaa tai koulutusta vaan se on läsnä kaikkialla ja kaikissa yhteiskuntaluokissa. Yksi, kaksi, KOLME. Joka kolmas on elämässään ollut tilanteessa jossa hän ehkä tarkkailee tiettyjä merkkejä kumppanissaa, kuulostelee äänensävyjä tai välttelee tekemästä jotakin, ettei tulis turpaan. Harva rohkenee puhua kokemuksestaan, moni kokee itse olevansa ainakin osittain syyllinen ja vaikkei kokisikaan nolottaa, jos ei muu niin se ettei saa lähdettyä.

Minä olen onnellisessa asemassa. Olen yksi niistä naisista joka ei koskaan ole joutunut kokemaan väkivaltaa tai sen uhkaa omassa parisuhteessaan. Toisaalta olen nainen joka kasvoi ensimmäiset vuotensa kodissa jossa parisuhdeväkivalta oli arkipäivää ja olen ehkä liian monta kertaa kuullut mielenterveysammattilaiselta miten poikkeuksellista on etten itse aikuisena hakeutunut parisuhteeseen jossa joutuisin uhriksi, onnistuin katkaisemaan väkivallan kierteen toisin kuin niin moni muu väkivallan keskellä kasvanut.

Vanhempani erosivat riitaisasti minun ollessani kuusivuotias. Sitä ennen heräsin yöllä siihen että isä pieksi äitiä kattilalla, tai repi hiuksista, tai läimäytti. Kattilaselkäsaunaa en saa poistettua mielestäni koskaan. Myöhemmin todistin tilannetta jossa isä koulutti tyttöystäväänsä puhelimella, iskut olivat niin kovia että puhelimen pirstaleet lentelivät naisen ollessa kyyristyneenä makuuhuoneen nurkkaan yrittäen suojata kasvojaan käsillään.

Äiti oli vahva. Hän pakkasi laukkunsa ja lähti syksyisenä iltapäivänä. Isoäiti oli ollut sitä mieltä että kyllä miehen täytyy saada vaimoaan vähän koulia että hyvä vaimo laittaa aurinkolasit päähän ja kestää sen minkä on itse ansainnut. Äiti oli vahva koska tukena olivat minun kummivanhempani, yksin ei ehkä olisi kyennyt lähtemään. Minkälaiseksi minä olisin kasvanut jos väkivalta olisi jatkunut? Olisinko nyt nainen väkivaltaisessa parisuhteessa vai ehkä jo kuollut?

Väkivaltaisesta lapsuudesta puhuminen tuntuu nololta. Kaikki saa tietää. Kirjoitan koska tästä asiasta täytyy uskaltaa puhua jos uhrit ja uhrien lapset eivät puhu niin kuka sitten? Hiljaisesti väkivalta hyväksytään... sellaista sen nyt vaan on.

Naistenpäivänä en saanut kukkia, kukaan ei tuonut suklaata ja tulppaaneja mutta naistenpäivänä sain olla turvassa, samoin kuin ihan jokaisena päivänä. Saan olla parisuhteessa jossa olemme tasa-arvoisia ja minua kuunnellaan. En joudu pelkäämään sanovani väärin tai ehkä katsovani väärin. Saan kiukutella ja tiuskia pelkäämättä seurauksia. Minun elämässäni naistenpäivä on ihan jokaisena päivänä.

Yhdysvalloissa joka neljäs nainen on parisuhdeväkivallan uhri. Kun menen lääkäriin kysyy sairaanhoitaja ihan jokainen kerta, koenko oloni turvalliseksi kotona. Sama toistuu lastenlääkärissä. Jokaisen lääkäriaseman vastaanottotiskillä ja vessassa on nippu esitteitä, esitteessä puhelinnumero mihin soittaa jos pelkää oman turvallisuutensa puolesta. Tutkimuksen mukaan kynnys puhua on pienempi jos suoraan kysytään kuin jos asia pitäisi itse ottaa esiin.

Tässä loistava kirjoitus samasta aiheesta!


#parisuhdeväkivalta
Tunnisteet:

Kommentit

  1. Susa Sparkle10. maaliskuuta 2019 klo 19.35

    Mäkin kasvoin kodissa jossa oli väkivaltaa, enimmäkseen henkistä mutta joskus myös fyysistä. Mun äiti potki ja loi mun isää. He erosivat vasta ollessani 26v. Mäkin olen nyt suhteessa jossa ei riidellä. Meillä on oikein hyvä parisuhde. Vaikka lapsuus olisi siis kaoottinen, ei se tarkoita että sitä toistaa automaattisesti.
    Good vibes from Canada! ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Unknown10. maaliskuuta 2019 klo 19.37

      Linkki mun blogiin www.makinen.fr/susa/wordpress

      Poista
    2. Muusa Liinpaa10. maaliskuuta 2019 klo 19.40

      Naisetkin voivat olla väkivaltaisia ja tämä on asia joka usein ohitetaan. Onneksi olet onnistunut jättämään väkivallan kierteen. On hyvä kuitenkin osata myös riidellä ja kyllä minä ja Fredde riidellään tai ainakin kinastellaan toisinaan.

      Poista
    3. Muusa Liinpaa10. maaliskuuta 2019 klo 19.42

      Kiitos linkistä! Olen löytänyt joogan taas pitkästä aikaa :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää