tanssia ja sirkushuveja

Hikoiluttaa jo hyvissä ajoin kun katson kalenterista kauhulla viikonlopun ohjelmaa, mietin että ei varmaan olis yhtään haitannut tuijotella sitä samaa kalenteria vähän tarkemmin silloin kuukausi sitten kun mun mielestä kesäkuun 2. oli ihan loistava päivä poikien synttäribileille, ja kyllähän se periaatteessa sitä onkin kun lapset on syntyneet kesäkuun 3. periaate ja käytäntö eivät vaan aina kohtaa, ainakaan kalenterin lehdillä. Rakas tyttäreni, jota ilman varmasti joutuisin perikatoon nimittäin muistutti että saman viikonloppuna on sitten tanssikoulun kevätnäytökset – ou jee.

Nyt on maanantai ja hetki sitten ajoin koululle pussillisen pehmoleluja jaettavaksi luokassa, Ollipollin  mukaan kun heillä on siellä sellainen perinne, perinne josta lapsi muistutti mua sunnuntai-iltana yhdeksän pintaan. Hengissä siis selvittiin ja enää jäljellä on rennot perhejuhlameiningit tänään.

Keskiviikkona kiroilin ensimmäistä kertaa kun kurvailin lapsoseni tanssikoululle kolmeksi. Onhan ne jo siitä käteviä ettei siellä tarvitse olla niitten kanssa, vaan ne voi vaan tipauttaa autosta siihen etuovelle ja heiluttaa heipat mutta koska tällä kertaa sitä tanssia oli kenraaliharjoitusten merkeissä iltaysiin tarkoitti se että niillehän piti viedä sinne studiolle ruokaa siihen väliin kun tanssitunnit oli tanssittu, ennen kuin kenraalitanssi alkaisi. Äiti ajaa lapset tanssiin, käy koirakaupassa ostamassa kissanruokaa lainakissalle, ajaa kotiin, istuu alas puoleksi tunniksi tekemään töitä, hyppää takaisin autoon, hakee Mäkkäristä ruokaa - joo, ei meillä syödä mäkkärissä kuin kerran tai kaksi vuodessa että ei kannata kovasti huolestua – ajaa takaisin tanssistudiolle, ajaa kotiin, laittaa meille aikuisille ruokaa, tekee vielä vähän töitä, ajaa tanssistudiolle ja poimii tanssijat kotiin. Joko hengästyttää? Mutta täähän ei ole vielä edes alkanut kun tässä vasta harjoiteltiin.

Torstaina olin ensin koululla vastaanottamassa hienon pinssin työstä vanhempainyhdistyksen hallituksessa, ja kun mut niin auliisti puhein ja perinkoin palkittiin vietin iltapäivän työpöydän sijasta tietysti vapaaehtoistyössä siellä koululla, nikkaroimassa sadan kolmasluokkalaisen kanssa. Muutama tunti siinä meni pitäessä puukapulaa toisesta päästä lapsen sahatessa, naulatessa ja teipatessa tekelettään.

Perjantaina oli eka näytös. Edellisenä iltana meillä hengiteltiin jännityksestä taas paperipussiin - kirjaimellisesti. Koulusta kotiin ja hiekkahikiset lapsoset suihkuun. Sitten ne samat lapsoset fööniin ja tukkaan kolme purkkia geelin ja hiuslakan sekoitusta. Sen jälkeen meikkiin, ja tanssireleet päälle. Jannuilla musta alaosa, toisella keltainen ja toisella oranssi yläosa. Kysyn miksi ja saan vastauksen että sittenhän näet. Pojat on tanssineet nyt kaksi vuotta ja siinä missä useimmat muut pojat pelaa jalkapalloa, koripalloa, pesäpalloa, käsipalloa, tennispalloa, golfpalloa tai pallopalloa, meidän jannut tanssii. Ei balettia vaan hiphopia. Tättis oli ekan tanssin asussa ja laukussa oli mukana seuraava asu, hiuslakka ja hiusharja, kampaus kun oli kummassakin tanssissa erilainen. Lasten jäädessä highschoolin teatterirakennukseen me aikuiset ajeltiin lasilliselle. Muutamaa tuntia myöhemmin poimittiin kyytiin hikinen ja onnellinen kolmikko täynnä intoa. Iltakymmeneltä kaikki oli ruokittu ja matkalla nukkumaan, tarvittiinhan lepoa seuraavan päivän geimeihin.

Lauantaina perjantain rituaalit uusittiin, suihkuun, fööniin, geeliin, meikkiin... paitsi että tällä kertaa me aikuiset tultiin sisälle auditorioon ja istuttiin katsomoon ihailemaan meidän ja monen muun jälkikasvua. Olihan ne aivan mahtavia ja oli huikeeta nähdä miten paljon kaikki kolme ovat vuodessa kehittyneet. Tättiksestähän tiedettiin että se alkaa jo olemaan ihan osaava, se kun kuitenkin tanssii useamman tunnin viikossa ja on tällä viikolla menossa kilpatiimin pääsykoetanssiin, mutta pojat. Pojat oli vielä vuosi sitten tanssijoina aika hukassa ja siskonsa niitä aina siellä lavalla nykäisi paidanhelmasta näyttääkseen mihin suuntaan pitäis mennä. Tällä kertaa sitä saattoi oikeasti kutsua tanssiksi ja onnellinen äiti hymyili katsomossa ruusut kourassaan miettien että se mikä alkoi pienellä patistuksella ja puolipakkona – siksi että oli kätevää että kaikki kolme harrasti samaa ja samaan aikaan – alkaa kantaa hedelmää.

Fredde tiputtaa mut ja pojat kotiin ja lähtee Tättiksen kanssa ostamaan jätskiä. Avaan kotioven ja mua vastaan tulee koira jonka naama on muurautunut valkoiseksi. Mun aivot yrittää kuumeisesti keksiä mitä ihmettä se on voinut pölliä ja mistä, koira joka ei yleensä edes varasta mitään, ei siis vaikka jättää jotakin pöydälle tai keittiön tasolle, no banaanit se kertaalleen varasti hedelmäkorista, mutta se kori oli käytännössä lattiatasossa. Keittiössä mysteeri selviää. Tanssiin lähtiessä kolmikko oli pakannut mukaan vähän evästä ja viimeinen kolmesta – minä tiedän kyllä kuka, se sama tyyppi joka tyynesti jätti myös meidän etuoven päiväksi sepposen selälleen – oli jättänyt ruokakomeron oven auki. Ruokakomeron lattialla oli iso pussi vehnäjauhoja ja nyt ne jauhot oli liisteröity meidän Martan naaman lisäksi myös keittiön lattiaan, ruokakomeron oveen ja tiskikoneeseen. Siinä kirosanojen siivittämänä sitten taklailin jauhokaaosta pölynimurin ja pistolastan yhdistelmällä, imurilla irtonaiset, paistolastalla rapsutellen varovaisesti se kiinni liisteröity osuus, tavoitteena olla naarmuttamatta uutta parkettia ainakaan kovin paljoa.

Sitten koittaa sunnuntaiaamu ja ne synttärijuhlat. Koiralla on hillitön ripuli vehnäjauhoista ja lasken sitä pihalle kymmenen minuutin välein. Houkuttelen toisen jannuista mukaan kauppaan ostamaan kuppikakkuja ja siellä ruokakaupan kassajonossa seisoskellessa karmaiseva totuus iskee tajuntaan, mä olen ihan kokonaan unohtanut ostaa jannujen juhliin ”party favor”:it, siis ne pussit jotka annetaan juhlista lähtiessä kouraan, joissa on yleensä jotain turhanpäiväistä krääsää. Meidän ruokakauppa ottaa onneksi taas kerran kopin, ja hetkeä myöhemmin siellä kärryissä on kymmenen suklaalevyä joissa lukee ”Thank You!” ja kymmenen pikkuautoa, ei sen puoleen kyllä niille varmaan olis kelvannut juustomakaronitkin, niitä olis saanut kympillä kymmenen. Kotona ehdin laskea ostokset keittiönlattialle kun koira oksentaa mun jaloille sellaista järkyttävän hajuista käynyttä jauhovelliä, ja sitä muuten oli paljon. Kaikki kolme lasta ja Fredde juoksee kakoen pihalle, mun hommaksi jää kerätä liisterit lattialta. Sellainen on äidin osa.

Tuntia myöhemmin me onneksi ollaan täydenpalvelun trampoliinipaikassa kivenheiton päästä meiltä kotoa. Mun ainoaksi tehtäväksi jää juoda kahvia, kuvata lapsosia ja murehtia siinä sivussa sitä ripuloivaa ja oksentavaa eläintä, kun paikan juhlamestarit hoitaa kaiken muun juomista pizzaan ja niihin kuppikakkuihin jotka me käytiin ostamassa. Kaikkien mielestä HotWheels yhdistettynä suklaaseen oli ihan paras joten ihan selkeä menestyshän tästä tuli. Saatan järjestää juhlat samassa paikassa vuoden päästä, edes se pelirekka jota kokeiltiin kaksi vuotta sitten ei ollut yhtä helppo kuin tää.

Iltapäivällä jatkan koiran hoivaamista. Freddeä pistää pihalla ampiainen sen tehdessä puutarhahommia ja osuessa vahingossa ampiaispesään. Mut lähetetään pihalle hakemaan haravat ja sakset turvaan ja samalla sohin sen ampiaispesän rikki ennen kuin juoksen sisään. Meidän lapset kuitenkin leikkii pihalla jatkuvasti enkä halua että ne vahingossa kompuroi siihen puskan alla piilevään ansaan. Ampiaisia rakastaville sanottakoon että meillä on pölyttäjiä ja perhosia varten pesälaatikko pihassa, ampiaiset ei siinä kuitenkaan viihdy, ne pesii joko maassa tai räystäissä. Henkisesti valmistaudun kärräämään koiran eläinlääkäriin maanantaina, onneksi sen vointi kuitenkin paranee yön aikana ja se herää maanantaiaamuun nälkäisenä.

Tänään nousin kuudelta aamulla leipomaan aamiaispullaa päivänsankareille – ei, se ei valitettavasti ollut vitsi vaan myönnän olevani ylisuorittaja myös tässä asiassa – ajatus oli toki tehdä hetki töitä ennen kuin ne herää mutta siihen en koskaan ehtinyt, tai kyllähän mä kaksi vai kolme sähköpostia rustasin. Lahjat tais olla mieluisia ja sitten syötiin se aamiainen. Lauman lähdettyä kouluun mä hyppäsin autoon ja lähdin ostamaan niitä pehmoleluja lapsen luokkatovereille, hakemaan kakkua leipomosta ja käväisin mä vielä ostamassa pinaattilettuaineet illan päivällisellekin. Tässä nimittäin kävi niin, että kysyin kaksikolta mitä ne haluaa syödä synttärinä, haluaako ne ravintolaan vai että mä laitan? Ja jos ravintolaan niin minne? Jos kotona niin mitä? - Saako valita ihan mitä vaan? – Joo, saa. Hetken ne supisi ja sitten vastaukseksi tuli, me halutaan pinaattilettuja. Jonakin päivänä ne vielä nimeää kaupingin kalleimman ravintolan, mutta toistaiseksi mennään oman äidin tekemillä pinaattiletuilla ja prinsessakakulla.