Hikoiluttaa jo
hyvissä ajoin kun katson kalenterista kauhulla viikonlopun ohjelmaa, mietin
että ei varmaan olis yhtään haitannut tuijotella sitä samaa kalenteria vähän
tarkemmin silloin kuukausi sitten kun mun mielestä kesäkuun 2. oli ihan
loistava päivä poikien synttäribileille, ja kyllähän se periaatteessa sitä
onkin kun lapset on syntyneet kesäkuun 3. periaate ja käytäntö eivät vaan aina
kohtaa, ainakaan kalenterin lehdillä. Rakas tyttäreni, jota ilman varmasti
joutuisin perikatoon nimittäin muistutti että saman viikonloppuna on sitten
tanssikoulun kevätnäytökset – ou jee.
Nyt on maanantai
ja hetki sitten ajoin koululle pussillisen pehmoleluja jaettavaksi luokassa,
Ollipollin mukaan kun heillä on siellä
sellainen perinne, perinne josta lapsi muistutti mua sunnuntai-iltana yhdeksän
pintaan. Hengissä siis selvittiin ja enää jäljellä on rennot
perhejuhlameiningit tänään.
Keskiviikkona
kiroilin ensimmäistä kertaa kun kurvailin lapsoseni tanssikoululle kolmeksi. Onhan
ne jo siitä käteviä ettei siellä tarvitse olla niitten kanssa, vaan ne voi vaan
tipauttaa autosta siihen etuovelle ja heiluttaa heipat mutta koska tällä kertaa
sitä tanssia oli kenraaliharjoitusten merkeissä iltaysiin tarkoitti se että
niillehän piti viedä sinne studiolle ruokaa siihen väliin kun tanssitunnit oli
tanssittu, ennen kuin kenraalitanssi alkaisi. Äiti ajaa lapset tanssiin, käy
koirakaupassa ostamassa kissanruokaa lainakissalle, ajaa kotiin, istuu alas
puoleksi tunniksi tekemään töitä, hyppää takaisin autoon, hakee Mäkkäristä
ruokaa - joo, ei meillä syödä mäkkärissä kuin kerran tai kaksi vuodessa että ei
kannata kovasti huolestua – ajaa takaisin tanssistudiolle, ajaa kotiin, laittaa
meille aikuisille ruokaa, tekee vielä vähän töitä, ajaa tanssistudiolle ja
poimii tanssijat kotiin. Joko hengästyttää? Mutta täähän ei ole vielä edes
alkanut kun tässä vasta harjoiteltiin.
Torstaina olin
ensin koululla vastaanottamassa hienon pinssin työstä vanhempainyhdistyksen
hallituksessa, ja kun mut niin auliisti puhein ja perinkoin palkittiin vietin
iltapäivän työpöydän sijasta tietysti vapaaehtoistyössä siellä koululla,
nikkaroimassa sadan kolmasluokkalaisen kanssa. Muutama tunti siinä meni
pitäessä puukapulaa toisesta päästä lapsen sahatessa, naulatessa ja teipatessa
tekelettään.
Perjantaina oli
eka näytös. Edellisenä iltana meillä hengiteltiin jännityksestä taas paperipussiin - kirjaimellisesti. Koulusta kotiin ja hiekkahikiset lapsoset suihkuun. Sitten ne samat
lapsoset fööniin ja tukkaan kolme purkkia geelin ja hiuslakan sekoitusta. Sen
jälkeen meikkiin, ja tanssireleet päälle. Jannuilla musta alaosa, toisella
keltainen ja toisella oranssi yläosa. Kysyn miksi ja saan vastauksen että
sittenhän näet. Pojat on tanssineet nyt kaksi vuotta ja siinä missä useimmat
muut pojat pelaa jalkapalloa, koripalloa, pesäpalloa, käsipalloa, tennispalloa,
golfpalloa tai pallopalloa, meidän jannut tanssii. Ei balettia vaan hiphopia. Tättis
oli ekan tanssin asussa ja laukussa oli mukana seuraava asu, hiuslakka ja
hiusharja, kampaus kun oli kummassakin tanssissa erilainen. Lasten jäädessä
highschoolin teatterirakennukseen me aikuiset ajeltiin lasilliselle. Muutamaa
tuntia myöhemmin poimittiin kyytiin hikinen ja onnellinen kolmikko täynnä intoa.
Iltakymmeneltä kaikki oli ruokittu ja matkalla nukkumaan, tarvittiinhan lepoa
seuraavan päivän geimeihin.
Lauantaina
perjantain rituaalit uusittiin, suihkuun, fööniin, geeliin, meikkiin... paitsi
että tällä kertaa me aikuiset tultiin sisälle auditorioon ja istuttiin katsomoon
ihailemaan meidän ja monen muun jälkikasvua. Olihan ne aivan mahtavia ja oli
huikeeta nähdä miten paljon kaikki kolme ovat vuodessa kehittyneet.
Tättiksestähän tiedettiin että se alkaa jo olemaan ihan osaava, se kun
kuitenkin tanssii useamman tunnin viikossa ja on tällä viikolla menossa
kilpatiimin pääsykoetanssiin, mutta pojat. Pojat oli vielä vuosi sitten
tanssijoina aika hukassa ja siskonsa niitä aina siellä lavalla nykäisi
paidanhelmasta näyttääkseen mihin suuntaan pitäis mennä. Tällä kertaa sitä
saattoi oikeasti kutsua tanssiksi ja onnellinen äiti hymyili katsomossa ruusut
kourassaan miettien että se mikä alkoi pienellä patistuksella ja puolipakkona –
siksi että oli kätevää että kaikki kolme harrasti samaa ja samaan aikaan –
alkaa kantaa hedelmää.
Fredde tiputtaa
mut ja pojat kotiin ja lähtee Tättiksen kanssa ostamaan jätskiä. Avaan kotioven
ja mua vastaan tulee koira jonka naama on muurautunut valkoiseksi. Mun aivot
yrittää kuumeisesti keksiä mitä ihmettä se on voinut pölliä ja mistä, koira
joka ei yleensä edes varasta mitään, ei siis vaikka jättää jotakin pöydälle tai
keittiön tasolle, no banaanit se kertaalleen varasti hedelmäkorista, mutta se
kori oli käytännössä lattiatasossa. Keittiössä mysteeri selviää. Tanssiin lähtiessä
kolmikko oli pakannut mukaan vähän evästä ja viimeinen kolmesta – minä tiedän
kyllä kuka, se sama tyyppi joka tyynesti jätti myös meidän etuoven päiväksi
sepposen selälleen – oli jättänyt ruokakomeron oven auki. Ruokakomeron
lattialla oli iso pussi vehnäjauhoja ja nyt ne jauhot oli liisteröity meidän
Martan naaman lisäksi myös keittiön lattiaan, ruokakomeron oveen ja
tiskikoneeseen. Siinä kirosanojen siivittämänä sitten taklailin jauhokaaosta
pölynimurin ja pistolastan yhdistelmällä, imurilla irtonaiset, paistolastalla
rapsutellen varovaisesti se kiinni liisteröity osuus, tavoitteena olla
naarmuttamatta uutta parkettia ainakaan kovin paljoa.
Sitten koittaa
sunnuntaiaamu ja ne synttärijuhlat. Koiralla on hillitön ripuli vehnäjauhoista
ja lasken sitä pihalle kymmenen minuutin välein. Houkuttelen toisen jannuista
mukaan kauppaan ostamaan kuppikakkuja ja siellä ruokakaupan kassajonossa seisoskellessa
karmaiseva totuus iskee tajuntaan, mä olen ihan kokonaan unohtanut ostaa
jannujen juhliin ”party favor”:it, siis ne pussit jotka annetaan juhlista
lähtiessä kouraan, joissa on yleensä jotain turhanpäiväistä krääsää. Meidän
ruokakauppa ottaa onneksi taas kerran kopin, ja hetkeä myöhemmin siellä
kärryissä on kymmenen suklaalevyä joissa lukee ”Thank You!” ja kymmenen
pikkuautoa, ei sen puoleen kyllä niille varmaan olis kelvannut
juustomakaronitkin, niitä olis saanut kympillä kymmenen. Kotona ehdin laskea ostokset
keittiönlattialle kun koira oksentaa mun jaloille sellaista järkyttävän
hajuista käynyttä jauhovelliä, ja sitä muuten oli paljon. Kaikki kolme lasta ja
Fredde juoksee kakoen pihalle, mun hommaksi jää kerätä liisterit lattialta. Sellainen
on äidin osa.
Tuntia myöhemmin
me onneksi ollaan täydenpalvelun trampoliinipaikassa kivenheiton päästä meiltä
kotoa. Mun ainoaksi tehtäväksi jää juoda kahvia, kuvata lapsosia ja murehtia
siinä sivussa sitä ripuloivaa ja oksentavaa eläintä, kun paikan juhlamestarit
hoitaa kaiken muun juomista pizzaan ja niihin kuppikakkuihin jotka me käytiin
ostamassa. Kaikkien mielestä HotWheels yhdistettynä suklaaseen oli ihan paras
joten ihan selkeä menestyshän tästä tuli. Saatan järjestää juhlat samassa
paikassa vuoden päästä, edes se pelirekka jota kokeiltiin kaksi vuotta sitten
ei ollut yhtä helppo kuin tää.
Iltapäivällä
jatkan koiran hoivaamista. Freddeä pistää pihalla ampiainen sen tehdessä
puutarhahommia ja osuessa vahingossa ampiaispesään. Mut lähetetään pihalle
hakemaan haravat ja sakset turvaan ja samalla sohin sen ampiaispesän rikki
ennen kuin juoksen sisään. Meidän lapset kuitenkin leikkii pihalla jatkuvasti enkä
halua että ne vahingossa kompuroi siihen puskan alla piilevään ansaan. Ampiaisia
rakastaville sanottakoon että meillä on pölyttäjiä ja perhosia varten pesälaatikko
pihassa, ampiaiset ei siinä kuitenkaan viihdy, ne pesii joko maassa tai
räystäissä. Henkisesti valmistaudun kärräämään koiran eläinlääkäriin
maanantaina, onneksi sen vointi kuitenkin paranee yön aikana ja se herää
maanantaiaamuun nälkäisenä.
Tänään nousin
kuudelta aamulla leipomaan aamiaispullaa päivänsankareille – ei, se ei
valitettavasti ollut vitsi vaan myönnän olevani ylisuorittaja myös tässä
asiassa – ajatus oli toki tehdä hetki töitä ennen kuin ne herää mutta siihen en
koskaan ehtinyt, tai kyllähän mä kaksi vai kolme sähköpostia rustasin. Lahjat
tais olla mieluisia ja sitten syötiin se aamiainen. Lauman lähdettyä kouluun mä
hyppäsin autoon ja lähdin ostamaan niitä pehmoleluja lapsen luokkatovereille,
hakemaan kakkua leipomosta ja käväisin mä vielä ostamassa pinaattilettuaineet
illan päivällisellekin. Tässä nimittäin kävi niin, että kysyin kaksikolta mitä
ne haluaa syödä synttärinä, haluaako ne ravintolaan vai että mä laitan? Ja jos
ravintolaan niin minne? Jos kotona niin mitä? - Saako valita ihan mitä vaan? –
Joo, saa. Hetken ne supisi ja sitten vastaukseksi tuli, me halutaan
pinaattilettuja. Jonakin päivänä ne vielä nimeää kaupingin kalleimman
ravintolan, mutta toistaiseksi mennään oman äidin tekemillä pinaattiletuilla ja
prinsessakakulla.
Kommentit
Lähetä kommentti