Eletään syyskuuta
2015. Seison koulun pihalla pilvisenä alkusyksyn päivänä ja erityisopettaja
pitää mua puolittain kiinni hihasta, se sanoo mulle toistamiseen että älä mene,
odota, annan niitten selvittää tilanne... ei olla koskaan nähty mitään
tällaista. Eihän se yleensä näin ja siksi ajateltiin että pitää varmaan soittaa
sinulle... me seistään siinä, tyhjällä koulun pihalla ja tuijotetaan
koulubussia jonka ovi on auki. Muut lapset on luokissaan, minun tokaluokkalaiseni
istuu siellä bussissa rehtorin kanssa. Tilanne päällä, koulumatka ei mennyt
ihan parhaalla mahdollisella tavalla, se oli ottanut yhteen bussikuskin kanssa
ja lopulta saanut aivan järjettömän raivarin ja kieltäytynyt poistumasta
bussista. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen, joka ehkä kuitenkin oli vain
vartti, pieni tyttö astuu ulos bussista rehtorin kanssa. Se pitää reksiä
kädestä ja katsoo mua vähän hämmentyneenä kuin kysyen miksi ihmeessä minä olen
siellä. Lapsen rintamus on kastunut kyyneleistä, rehtori kantaa reppua. Halaan
lasta, kuiskaan kysyäkseni onko kaikki hyvin ja lupaan tulla iltapäivällä
hakemaan. Ei tarvitse mennä bussilla. Tämä on varmasti mun vahvimpia muistoja
esikoiseni alakoulutaipaleelta.
Kesäkuussa 2019
katson kyynelsilmin koulun juhlasalissa kun viidesluokkalainen käy pokkaamassa itselleen
todistuksen siitä että on päättänyt alakoulun. Viidesluokkalainen kättelee
ensin vararehtorin sitten rehtorin ja lopulta opettajan, ja kun
viidesluokkalaiset lopulta lähetetään vilkutusten saattelemena ulos
juhlasalista ei kyynelten virrasta tahdo tulla loppua, tälläkertaa äidin. Onneksi
siellä kostui aika monen muunkin silmäkulmat, ja minä sentään itkeskelin
suomalaisen hillitysti enkä pärskinyt äänekkäästi nenäliinaan sellaista räkäitkua kuten se
viereinen äiti. Syksyllä alkaa yläkoulu ja siinä missä olin ihan totaalisen
varma että alakoulussa olisi takkuja matkassa, ja kyllä niitä on ollutkin, olen
ihan yhtä varma siitä että se sama lapsi on nyt valmis yläkouluun, että se osaa
ja pärjää. Takkuja silläkin taipaleella tulee, mutta nyt lapsella on paremmat
eväät selvitellä niitä.
Päivää myöhemmin
saadaan tasokokeitten tulokset. Kympin tyttö. Kympin tyttö se on ollut siitä
lähtien kun näitä monipäiväisiä osavaltiotason kokeita on kolmannesta luokasta
eteenpäin tehty. Laitan tulokset sille tekstarilla, neiti itse kun on
perjantaista saakka ollut parhaan kaverin luona. Se soittaa mulle takaisin ja
myhäilee tyytyväisyydestä, miten siitä on tullutkin tällainen.
Kympin tyttö
rakastaa tanssia. Siinä missä minä itse vihasin tanssitunteja ja kammosin baletinopettajaa
joka torstaisin kulki aina ympäri kulttuuritalon salia karttakepin kanssa
osoittaen jokaisen virheen ja pamauttaen kepukalla aina välillä takapuolelle.
Samalla intensiteetillä, tai paljon suuremmalla, esikoiseni rakastaa tanssia.
Kuluneena vuonna tanssitunteja on ollut kaksi. Kesällä niitä on kaksi ja tulevana
syksynä viikossa viisi. Miten se jaksaa tanssin ja vaativan yläasteen, aika
näyttää. Syksyllä se sama pieni tyttö joka istui rehtorin kanssa koulubussissa
siirtyy junioriryhmästä teiniryhmään muutaman vuoden etuajassa. Pieni tyttö ei
enää ole niin kovin pieni. Siitä on kasvanut osaava ja itsenäinen - yläkoululainen.
Kommentit
Lähetä kommentti