Siirry pääsisältöön

Karhuherra Paddington



Seison meidän kuistilla kesäkuisessa auringonpaisteessa juttelemassa ystävän kanssa, Martta pyörii jaloissa, käy vähän haistelemassa puutarhan puolella ja palaa takaisin. En kiinnitä siihen mitään huomiota kun ei se kuitenkaan mihinkään lähde. Havahdun juttelun tuoksinassa kuitenkin siihen että koira murisee, matalaa syvältä rinnasta kumpuavaa murinaa. Martta ei koskaan murise, paitsi nyt. Käännän pään selvittääkseni mikä saa aikaan näin poikkeavan käytösmallin koirassa ja seuraavaksi sanon ystävälle rauhallisesti että nyt olis varmaan hyvä mennä sisään kuiskaten samalla Martalle että tule sinäkin.

Puutarhan toisella puolen, vähän turhan lähellä meitä löntystelee valtava uroskarhu. Painoa tyypillä on pikaisella arvioinnilla varmasti ainakin kolmisensataa kiloa. Ei se meistä ole kiinnostunut, murisevaa koiraa se vilkaisi mutta jatkoi matkaansa kävellen nurmikentän ylitse talojen taakse. On maanantai ja roskapäivä, karhujen paras pikaruokapäivä jätesäiliöiden odottaessa kujalla rivissä hakijaansa, tai nälkäistä karhuherraa. Ystävä ei ole koskaan nähnyt karhua muualla kuin eläintarhassa ja järkytys on melkoinen. Asukasyhdistyksen sivuilla muistutetaan taas kerran että jäteastiat pitäisi tähän aikaan vuodesta pitää autotallissa. Meillä on karhuroskikset, siis sellaiset erityisen tukevat joissa on lukko ja siksi ne ovat talojen välissä myös kesäaikaan.

Tääkin on tällainen pikkutyyppi, lapsi vasta. 


Viimeisten kahden viikon aikana olen törmännyt karhuun miltei päivittäin ja muistanut taas että näin alkukesästä on hyvä vähän vilkuilla ympärilleen ennen kuin astuu kadulle, kävelee autolle tai roskikselle ja metsän polulla kannattaa pysyä äänessä, jutella Martalle niin ettei metsän asukkaille jää epäselväksi että me ollaan tulossa niitä kohti. Kahdesti karhu on nyt tullut vastaan laskiessani koiran iltapissalle. Perjantaina Fredde oli törmännyt nuoreen karhuun istuessaan meidän pihalla karhun kurkatessa aidan ylitse. Samaan aikaan meidän yhdeksänvuotias pikkumies oli kävelemässä koulun karnevaaleista kotiin – yksin.

Aamuyöllä Fredde nykäisee mua yöpaidan hihasta. Karhu. Talojen välissä yrittämässä murtautua niihin meidän karhuroskiksiin. Me katsotaan ikkunasta miten koosta päätellen vuoden ikäinen pentu hyppii kaadettujen roskisten päällä, yrittää kynsiä niitä auki ja lopulta nostaa kompostilaatikon ilmaan ja heittää sen maahan kiukuspäissään. Fredde avaa ikkunan ja kysyy tyypiltä että mitä se oikein kuvittelee tekevänsä, karhu katsoo takaisin korvat höröllään, tuhahtelee ja kiipeää talojen väliselle aidalle luoden meihin vielä viimeisen katseen ennen kuin se jatkaa matkaansa seuraavien talojen väliin. Me kuunnellaan kesäyössä miten vähän kauempana naapurin roskikset kaadetaan ja toivotaan että niillä on karhuroskikset niilläkin, muuten teinikarhu saa haluamansa.

Amerikan mustakarhu ei ole mitenkään erityisen vaarallinen. Ei sitä nyt taputtelemaan kannata mennä, onhan se kuitenkin aika kookas peto ja sen verran nopea ettei sitä kannata juosten yrittää paeta. Luonteeltaan tämä tyyppi ei kuitenkaan ole agressiivinen ja mieluumin väistää ihmistä kuin hakeutuu konfliktiin. Edes emo poikasten kanssa ei ole erityisen vaarallinen sillä mustakarhuäiti käskee lapsensa puuhun pakoon ihmistä eikä ihminen siten ole uhka lapsille. Karhu on kuitenkin karhu, jopa nämä meidän nallukat ja roskikselta yllätetty tyyppi tuskin haluaa jakaa eväitään ihmisen kanssa.

Lapsille on opetettu miten karhun kanssa toimitaan jos sellaiseen törmää. Toistaiseksi Tättis on meidän lapsista ainoa joka on ollut nenäkkäin nallukan kanssa meidän talon viereisellä nurmella. Ylpeänä tyttö kertoi miten oli osannut kääntyä karhua kohti, levittää kätensä suuriksi ja korkealle ja huutaa tyypille että mene pois, samalla rauhallisesti peruuttaen kotia kohti. Karhu lähti ja tyttö tuli sisälle.

Teini, ei vielä täysikasvuinen karhu. 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi