Karhuherra Paddington

Seison meidän kuistilla kesäkuisessa auringonpaisteessa juttelemassa ystävän kanssa, Martta pyörii jaloissa, käy vähän haistelemassa puutarhan puolella ja palaa takaisin. En kiinnitä siihen mitään huomiota kun ei se kuitenkaan mihinkään lähde. Havahdun juttelun tuoksinassa kuitenkin siihen että koira murisee, matalaa syvältä rinnasta kumpuavaa murinaa. Martta ei koskaan murise, paitsi nyt. Käännän pään selvittääkseni mikä saa aikaan näin poikkeavan käytösmallin koirassa ja seuraavaksi sanon ystävälle rauhallisesti että nyt olis varmaan hyvä mennä sisään kuiskaten samalla Martalle että tule sinäkin.

Puutarhan toisella puolen, vähän turhan lähellä meitä löntystelee valtava uroskarhu. Painoa tyypillä on pikaisella arvioinnilla varmasti ainakin kolmisensataa kiloa. Ei se meistä ole kiinnostunut, murisevaa koiraa se vilkaisi mutta jatkoi matkaansa kävellen nurmikentän ylitse talojen taakse. On maanantai ja roskapäivä, karhujen paras pikaruokapäivä jätesäiliöiden odottaessa kujalla rivissä hakijaansa, tai nälkäistä karhuherraa. Ystävä ei ole koskaan nähnyt karhua muualla kuin eläintarhassa ja järkytys on melkoinen. Asukasyhdistyksen sivuilla muistutetaan taas kerran että jäteastiat pitäisi tähän aikaan vuodesta pitää autotallissa. Meillä on karhuroskikset, siis sellaiset erityisen tukevat joissa on lukko ja siksi ne ovat talojen välissä myös kesäaikaan.

Tääkin on tällainen pikkutyyppi, lapsi vasta. 

Viimeisten kahden viikon aikana olen törmännyt karhuun miltei päivittäin ja muistanut taas että näin alkukesästä on hyvä vähän vilkuilla ympärilleen ennen kuin astuu kadulle, kävelee autolle tai roskikselle ja metsän polulla kannattaa pysyä äänessä, jutella Martalle niin ettei metsän asukkaille jää epäselväksi että me ollaan tulossa niitä kohti. Kahdesti karhu on nyt tullut vastaan laskiessani koiran iltapissalle. Perjantaina Fredde oli törmännyt nuoreen karhuun istuessaan meidän pihalla karhun kurkatessa aidan ylitse. Samaan aikaan meidän yhdeksänvuotias pikkumies oli kävelemässä koulun karnevaaleista kotiin – yksin.

Aamuyöllä Fredde nykäisee mua yöpaidan hihasta. Karhu. Talojen välissä yrittämässä murtautua niihin meidän karhuroskiksiin. Me katsotaan ikkunasta miten koosta päätellen vuoden ikäinen pentu hyppii kaadettujen roskisten päällä, yrittää kynsiä niitä auki ja lopulta nostaa kompostilaatikon ilmaan ja heittää sen maahan kiukuspäissään. Fredde avaa ikkunan ja kysyy tyypiltä että mitä se oikein kuvittelee tekevänsä, karhu katsoo takaisin korvat höröllään, tuhahtelee ja kiipeää talojen väliselle aidalle luoden meihin vielä viimeisen katseen ennen kuin se jatkaa matkaansa seuraavien talojen väliin. Me kuunnellaan kesäyössä miten vähän kauempana naapurin roskikset kaadetaan ja toivotaan että niillä on karhuroskikset niilläkin, muuten teinikarhu saa haluamansa.

Amerikan mustakarhu ei ole mitenkään erityisen vaarallinen. Ei sitä nyt taputtelemaan kannata mennä, onhan se kuitenkin aika kookas peto ja sen verran nopea ettei sitä kannata juosten yrittää paeta. Luonteeltaan tämä tyyppi ei kuitenkaan ole agressiivinen ja mieluumin väistää ihmistä kuin hakeutuu konfliktiin. Edes emo poikasten kanssa ei ole erityisen vaarallinen sillä mustakarhuäiti käskee lapsensa puuhun pakoon ihmistä eikä ihminen siten ole uhka lapsille. Karhu on kuitenkin karhu, jopa nämä meidän nallukat ja roskikselta yllätetty tyyppi tuskin haluaa jakaa eväitään ihmisen kanssa.

Lapsille on opetettu miten karhun kanssa toimitaan jos sellaiseen törmää. Toistaiseksi Tättis on meidän lapsista ainoa joka on ollut nenäkkäin nallukan kanssa meidän talon viereisellä nurmella. Ylpeänä tyttö kertoi miten oli osannut kääntyä karhua kohti, levittää kätensä suuriksi ja korkealle ja huutaa tyypille että mene pois, samalla rauhallisesti peruuttaen kotia kohti. Karhu lähti ja tyttö tuli sisälle.

Teini, ei vielä täysikasvuinen karhu.