koira joka ei karannut

Fredde kysyy multa joko olen valmis että ne menee takaisin kouluun? En vielä. Meillä on kivaa. Mä teen aamut töitä ja lauma saa nukkua tai pelata Xboxia. Päivällä käydään uimakoulussa tai uimassa muuten vaan, puistoissa ja jätskillä, koska kesällä nyt kuuluu pitää jäätelötauko aina välillä. Kun Tättis menee terapiaan me vietetään tunti viereisessä skeittipuistossa, Ollipolli tosin muistaa aina varmistaa ettei hänen tarvitse kokeilla. Ei tarvitse. Hajamielinen professori voi lukea kirjaa sillä välin.

Hajamielinen se tosiaan on. Niin hajamielinen ja omissa maailmoissaan että kulkee kalsarit takaperin päällä, on aina viimeisenä autossa ja yrittäessään kiiruhtaa unohtaa ulko-oven auki. Joku sille yleensä aina muistaa huikata että sulje ovi. Mies kääntyy kannoillaan ja käy laittamassa oven kiinni. Kahdesti ovi on jäänyt auki. Ensimmäisellä kerralla ne lähti kouluun keskenään ja mä makoilin sairaana Martta kainalossa yläkerrassa. Iltapäivällä kahden jälkeen hiipparoin alakertaan ja suljin sen ulko-oven joka oli ollut selällään koko päivän. Toinen kerta oli eilen ja siinä olis voinut käydä hullumminkin.

Uimakouluun lähteminen oli sellaista hässäkkää. Vaihtovaatteita, karateasuja, uikkareita ja tennareita hukassa. Lopulta oli taas kerran kiire. Mä istun autossa odottamassa että kaksikko saa kengät jalkaan ja koska hajamielinen professori oli vahingossa laittanut eriparikengät jalkaan, piti sen juosta vielä kerran takaisin vaihtamaan kenkiä. Joo, se on ihan mahdollista tälle lapselle. Kaliforniaan lähdettäessä se lähti vahingossa siskon noin kymmenen numeroa liian isot kengät jalassa ja ensimmäinen ohjelmanumero auringossa oli ostaa lapselle uudet kengät. Tilanne nimittäin huomattiin vasta lentokentällä.

Niin. Mies juoksi vaihtamaan kenkiä ja juoksi takaisin autoon. Kukaan ei huikannut sille että ovi pitää sulkea. Me lähdettiin uimakouluun. Uimakoulun jälkeen me mentiin suoraan lounaalle kummitädin kanssa. Sitten ajettiin rekisteröimään auto, sieltä ostamaan uudesta uimataidosta palkaksi sellainen jättimäinen uimalelu. Puoli neljäksi mentiin karate-tunnille ja sieltä ruokakuopan kautta kotiin. Parkkeerasin talon eteen ja siinä parkatessani Kentsu kysyy miksi meidän etuovi on auki. Käännyn katsomaan ja näen että ovi tosiaankin on auki. Se on ollut taas kerran auki koko päivän koska kukaan ei huikannut hajamieliselle että se pitäis sulkea. Sisäisen paniikin pyrkiessä pintaan pysäköin loppuun, loikkaan autosta ulos ja sanon lapsille että tuovat kauppakassit sisään, koska koira. Mietin jo että mistä mä lähden koiraa etsimään... onko joku jo löytänyt sen ja pitää siitä huolta... kukaan ei ole soittanut... miljoona ajatusta kulkee valonnopeudella eikä yksikään niistä liity kaikkeen siihen mitä tyhjästä talosta voisi varastaa, alkaen mun tietokoneesta joka on sopivasti siinä olkkarin pöydällä tai läppäristä joka nojaa sen saman työpöydän jalkaan. Mun ainoa ajatus on Martta.

Kuistilla mua kuitenkin odottaa koira joka makoilee odottavan näköisenä ovensuussa. Martan vieressä on postipojan tuoma paketti joka on tuupattu ovesta puolittain sisään. Pakettipojalla sen enempää kuin naapureillakaan ei varmaan ole käynyt mielessäkään etteikö joku olis kotona kun ovi kerran on auki ja koira siinä kynnysmatolla. Hajamielisellä ja sen perheellä kävi siis munkki. Hillomunkki. Vähän huudettiin ja puitiin nyrkkiä. Hajamielinen tirautti jokusen kyyneleen ja sitten halattiin taas. Mitään ei onneksi tapahtunut, ei mitään muuta kuin se että me taas kerran huomattiin että Martta on maailman paras koira. Sen edeltäjä olis kyllä ottanut hatkat, sehän lähti seikkailemaan aina kun silmä vältti.

Autossa leikitään aakkosleikkiä. Nimeä eläin joka alkaa A:lla – apina, antilooppi, aasi, ankka, kukkakaali... what! Eihän se ole eläin, eikä edes ala oikealla kirjaimella!!! Nuori mies toteaa lakonisesti että ei niin. Leikki jatkuu. Ahma, ampiainen, anaali. Joo, joo... nyt meillä on oikea kirjain mutta anaali ei ole eläin. Laadukasta huumoria meillä, eikö vaan. Mikään ei ole niin huonoa kuin kahden yhdeksänvuotiaan pojan huumori. Siinä yhdistyy alatyylinen pieruhuumori sarkasmiin ja hyväntahtoiseen pilkkaan. Toisen kämmingeistä muistetaan aina ja varmasti repiä riemua.

Mä kuuntelen niitten juttuja kun ne leikkii kahdestaan yläkerrassa. Voi hyvät hykkyrät miten tyhmille jutuille ne jaksaa nauraa, mutta pakko myöntää että ilakointi on aika tarttuvaa ja usein tässä työpisteen ääressä on pakko hymyillä niitten vitseille. Valitettavasti kun vanhemmilla on yhtä lapsellinen huumorintaju on meillä säännöllisesti aika hauskaa. Sivustakatsoja saattaisi toki kohottaa kulmiaan ja miettiä ettei noista voi mitenkään tulla yhteiskuntakelpoisia kun äiti nauraa vedet silmissä sen sijaan että opettaisi lapselle ettei niin sovi sanoa.