torstai 25. heinäkuuta 2019

voiko pikkulapsivuosista selviytyä eksymättä?





Miten selvitä vuosista pikkulasten kanssa? Tää on varmaan yksi niistä lapsiperheitten ikuisuuskysymyksistä. Miten toiset selviää ja toiset ei, pitääkö edes selvitä vai saako nostaa kädet pystyyn, sanoa että kasvettiin erilleen ja jatkaa matkaa? Tää on hyvä kysymys ja olen itsekin sitä joskus pohtinut ja samalla tullut päätelmään etten ole pätevä henkilö puhumaan aiheesta, samoista syistä kuin sinäkin Annuska sen sanot, minä olen vain oman parisuhteeni ekspertti ja se oma polku on ehkä erilainen kuin monella muulla. Mun kokemus parisuhteesta on laihanlainen, parisuhteita on ollut kaksi, se ensimmäinen ja nyt tämä. Vain tämän ihmisen kanssa olen jakanut kodin ja elämän, mitä mä siis mistään tiedän, ehkä olen harhautettu ja jäänyt paitsi jostakin suuresta, ymmärtämättä että ruoho on vihreämpää toisaalla ja elämä helpompaa... tuskin kuitenkaan.

Me ollaan oltu yhdessä reilu neljännesvuosisata, 26-vuotta, naimisissa jo päälle 20-vuotta. Lapsi tai lapsia meillä on ollut vasta 11-kesää. Me oltiin ensin tiiviisti me kaksi, pariskunta. Opittiin elämään yhdessä, rakastamaan, riitelemään ja sopimaan – olemaan me kaksi. Opittiin asumaan maailmalla, ja maailma nivoi meidät yhteen tiiviimmin kuin mikään muu. Joku joskus sanoi että näin se on, maailmalle lähteminen joko sitouttaa tiiviimmin yhteen tai erottaa. Olen nähnyt kumpaakin. Olen nähnyt turhan monta perhettä joissa äiti pakkaa laukkunsa ja lapset, palaa koriin ja mies jää. Avioeropaperit lähetetään postissa perässä. Elämä kotiäitinä tai puolisona uudessa maassa ei ole helppoa. Se on kaukana siitä mielikuvien ikuisesta lomasta. Olen nähnyt lukemattomia perheitä jotka selviävät, pärjäävät ja jäävät tai palaavat Suomeen yhdessä – perheenä – taas yhtä kokemusta rikkaampana. Me opittiin paljon elämästä ja toisistamme ennen kuin lisättiin yhtälöön ensin yksi ja sitten kaksi lasta lisää. Ehkä siksi me ollaan edelleen tässä.

Kuvissa kaikki on kauniinpaa - tämä on se päivä joka päättyi siihen että rikoin yhden astiaston suutuspäissäni ja Fredde kysyi puolitosissaan että voisko ne antaa adoptoitavaksi. Yksi meidän parisuhteen suurimmista riidoista. 


Meillä on kolme lasta. Meillä ei ole vaan kolmea lasta, meillä on kolme erityistarpeista lasta. Ehkä joku muu olis luovuttanut, lähtenyt kävelemään. Ehkä mekin oltais luovutettu jos oltais oltu toisin tai toisaalla.  Kyllä meilläkin on varmasti kummankin tehnyt mieli päästää irti ja luovuttaa, montakin kertaa. Jotenkin me aina vaan ajateltiin että sen tunnelin päässä on valo, että me tullaan vielä siihen kohtaan kun meitä ei enää tarvita 24/7/365, kun elämä ei ole enää pelkkiä kuvakortteja ja terapiaa. Meni vuosia ennen kuin siihen tultiin, mutta nyt me ollaan siellä. Katson taaksepäin, pudistelen päätäni, joskus naurahdan jollekin ettei mulla ole kauheesti muistoja poikien ensimmäisistä vuosista. Se ei ole vitsi, ei mulla ole, silloin keskityttiin selviytymään ei luomaan muistoja. Muistot löytyy valokuvista ja vanhoista some postauksista joita katson kuin vieraan ihmisen muistoja, miettien että tollaista meillä oli.

Meillä on taas me kaksi.

Mä sanoisin että meillä vastaus siihen että miten on se että meillä olis se pohjaton luottamus ja puheyhteys silloinkin kun kuultava ei aina ollut kaunista, että toinen ymmärsi silloinkin kun istuin pihalla autossa dokaamassa kun pää meinas haljeta ja auto oli ainoa paikka mihin lasten tarve ei kuulunut, se minne pääsin lukkojen taakse viinipullo kädessä ja nenäliinapaketti toisessa kuivaamaan väsymyksen ja turhautumisen kyyneleet. Ei siellä autossa vietetty vaan yhtä iltaa, aika monta kertaa mä siellä olin ja Fredde koputti ikkunaa ja kysyi oonko ihan ookoo, mun nyökätessä kyynelten keskeltä.



Meidän pikkulapsivuodet eivät olleet seesteisiä. Ne ei olleet kaunista katsottavaa. Aika ei ole kullannut muistoja enkä muista kaivaten pieniä palleroisia käsiä ja jalkoja. Ne vuodet olivat selviytymistä, vähän kuin eksyisi syvään metsään ilman karttaa ja kompassia, ja päättäisi selvitä hengissä syöden marjoja ja puunlehtiä. Yöt palellen itse kyhätyssä majassa, likaisena, vaatteet riekaleina mutta silmissä silti elämän palo – periksi ei anneta. Lopulta löydät tiesi ulos metsästä, me löydettiin. Minä rakastan näitä pitkiä päivettyneitä koipia ja mullan likaamia varpaita, rakastan niitten pieruhuumoria ja yhdessä tehtyjä pyöräretkiä. Näitä minä rakastan.

Pitkiä jalkoja, huonoa huumoria.


Miten meidän parisuhde selvisi? Sillä että meillä oli luja pohja. Että me kumpikin tiedettiin että joskus se helpottaisi, että jossakin kaukana odottaisi taas se aika kun voisi hengittää. Ei me aina puhuttu, joskus oltiin vaan hiljaa ja toisinaan huudettiin ja kovaa. Riideltiin ja tempoiltiin. Koskaan ei kuitenkaan ajateltu luovuttaa. Puhuttiin kyllä siitä että vuokrattaisiin asunto jossa toinen meistä sais välillä hengähtää, näin jälkikäteen mietin että olis varmaan pitänyt uskaltaa ja tehdä juuri niin. Elämän punaisena lankana oli tulevaisuus eikä ero tullut koskaan oikeasti mieleenkään. Onneksi ei tullut.

Joku Sinkkonen tai Keltikangas-Järvinen, ehkä se oli joku Väestöliiton erhespessu sanoi ettei pikkulapsiaikana pitäis saada erota, ettei silloin kukaan kykene tekemään järjellisiä päätöksiä. Olen taipuvainen ajattelemaan juuri näin, mutta eihän se päde kaikkeen eikä kaikkiin. Se toimi meille ja meillä. Olisi kaduttanut nyt, jos olis päästänyt irti eikä roikkunut siinä elämänlangassa siellä synkässä metsässä, eksyksissä ja kaukana maailmasta. Minä rakastan tuota ihmistä, rakastan vahvasti ja syvästi.

Tuntemattoman ohikulkijan ottama kuva syyskuussa 2011. Aurinko paistoi mutta elämä oli raskasta. 


Raskainta oli se että olin niin kiinni lapsissa. Fredde oli kiinni työssä koska jonkun oli tuotava leipä pöytään. Me elettiin ihan erilaisissa maailmoissa kun mun päivät täytti lapset ja niitten haasteet, Fredden haasteet olivat mulle vierasta kieltä, oli helppoa ajatella että se pääsi helpommalla – epäreilua ajatella niin. Fredde ei koskaan ajatellut että mun elämä olis helppoa mutta minä kadehdin hetkittäin sitä että toisella oli ihan oikea elämä.

Tänä päivänä me ollaan kumpikin töissä. Taloudellisestikin tasapainossa. Meidän keskustelut eivät enää kulje toistensa ohitse yhden puhuessa työstä ja työelämästä, toisen vastatessa vaippasodalla, ihottumalla ja puheterapeutin viimeisimmällä. Me puhutaan taas samaa kieltä, sparrataan toisiamme, kohdataan. Ehkä enemmän kuin koskaan.

Kannatti selviytyä.



9 kommenttia:

  1. Muusa, ihana teksti. Kyyneleet silmissä, teksti osu ja upposi. Terveisin 7 vuoden kriisistä selvinneet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun blogin nimi tulee tv-sarjasta Tahdon Asiat, siinä mies sanoi vaimolleen että kaikkeen pystyy jos vaan tahtoo... Sisuksihan sitä voi kai myös kutsua. Onneksi olette kriisin paremmalla puolella.

      Poista
  2. Ah tää on niiin totta myös meillä vaikka meidän skidit on vaan noh, niitä keskiverto ipanoita. Mutta silti samaistun tähän ja siihen että lopultakin on taas kaksi aikuista (parisuhde) JA ne lapset siinä ilman että 99% energiasta menee skidien tarpeiden täyttämiseen.

    Edelleenkin mulle tulee "musta möykky" rintaan kun kuulen vauvan itkua ja fyysisesti huono- olo. Ja kuten kirjoititkin niin kun muistelee taaksepäin niin siellä näyttää aika harmaalta...

    Nyt vaan pitää osata löysätä, nauttia ja antaa elämän kantaa.

    Mrs G

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vanhemmuuden kielteisistä tunteista puhutaan edelleen aivan liian vähän. Ilmassa leijuu illuusio siitä että pienistä lapsista ja kotona olemisesta jotenkin kuuluu nauttia ja kun näin ei käykään, ajattelee helposti että on jotenkin epäonnistunut.

      Ihanaa että tekin selvisitte kuiville ja elämässä paistaa taas aurinko muuallakin kuin vaan valokuvissa.

      Poista
  3. Hyvä postaus, hyvästä aiheesta! Kopsaan aiheen :)

    En oikein osaa mitään syvällistä kommentoida, kun kaikki suhteet kuitenkin rakentuvat omalla tavallaan ja niihin raameihin jotka ympärillä ovat, mutta jotain olennaisen tärkeää on siinä lujassa pohjassa ja tahtomisessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jään odottelemaan! Kiitos kun jatkat keskustelua!

      Poista
  4. Luin vähän jälkijunassa mutta: kiitos tästä tekstistä, tuli juuri tänään tarpeeseen. Nimim. eilen sitten lukittauduin pois lasten ulottuvista itkemään/paniikkokohtailemaan turhautumistani ja kykenemättömyyttäni ja riittämättömyyttäni ja väsymystäni. Tiedän että "this too shall pass" mutta voi että menispä tämä vuosi vauhdilla - jälkikäteen tosin siltä varmaan tuntuu kun muistikuvia ei kauheasti ehdi syntyä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jossakin kohdassa huomaat että elämästä tulikin jotenkin helpompaa, että niistä lapsista voi nauttiakin ja että niitten jutut on oikeastaan aika teräviä.

      Jokaisella on lupa olla väsynyt ja turhautunut. Se oman tilan ottaminen hetkeksi tekee hyvää. Muista ettei tarvitse jaksaa kuin hetki kerrallaan.

      Poista
    2. <3 kiitos kannustuksesta <3

      Poista